Pamfletit ovat nyt trendikkäitä. Kustantamot julkaisevat tiuhaan tahtiin pamfletteja eli ohuita kirjasia, jotka puhuvat ajankohtaisesta aiheesta kriittisesti ja kärjistäen. WSOY perusti viime vuonna Barrikadi- ja Like Into-sarjan, Tammi elvytti yhteiskunnallisten kiistakirjojen sarjansa Huutomerkin, joka oli voimissaan viimeksi 70-luvulla.

Miksi pamfleteille on juuri nyt tilausta?  Johtuuko se siitä, että yhä pirstaleisemmassa ja epävarmemmassa maailmassa on virkistävää lukea kirja, jonka sanoma on selkeä ja räväkkä?

Vai siitä, että tämän päivän kuumia sanoja ovat elämykset ja suuret tunteet – ja provosoiva pamfletti nostaa takuulla pintaan tunteen jos toisenkin?

Jos haluaa lukea jotakin, mikä ei takuulla jätä kylmäksi, suosittelen tarttumaan tamperelaisen sosiologin Anna Kontulan tuoreeseen pamflettiin Tästä äiti varoitti (Into 2009). Siinä kolmekymppinen Kontula ruoskii äitiensä ikäluokan feministejä siitä, että he kahlitsevat naiseutta hyväksymällä vain avioliitossa harjoitettavan, hellän ja mielellään lähetyssaarnaaja-asennossa tapahtuvan seksin. Kontulaa harmittavat tiukkapipoiset naisasianaiset, joiden mielestä kunnon feministi ei käytä huulipunaa eikä halua alistua miehelle makuuhuoneessakaan.

Pamfletissa hän julistaa: ”Minä haluan molemmat, krumeluurit ja tasa-arvon. - - En hyväksy patriarkaalista keskiluokkaista normia, joka käskee olla siisti, pliisu ja hyvämuotoinen. En myöskään arvosta valtavirtafeminismin normia, jossa stereotyyppinen feminiinisyys on syntiä.”

Hetkittäin pamflettia lukiessa tulee olo, että sen tavoite on julistaa, kuinka hienoa on harrastaa seksiä mahdollisimman monien partnereiden kanssa mahdollisimman epäsovinnaisilla tavoilla. Kontulan tyyli on hyökkäävä ja härnäävä.

Mutta on Kontulalla pointtinsa: on hyvä kysyä, millaista feminismiä nykymaailmassa tarvitaan ja miten naisten seksuaalisuutta kontrolloidaan.

Tämän vastapainoksi voisin tahkota jo pitkään lukuvuoroaan odottaneen ”miesasiamies” Timo Hännikäisen kohutun pamfletin Ilman (Savukeidas 2009), joka pohtii seksittä jäävien miesten asemaa. Kirjat voisivat olla kuohuttava keskustelupari.

Iida Riekko

Kaikkialla muualla sitä jo arvostetaan. Teatterissa, elokuvissa ja varsinkin televisiossa. Nimittäin viihdettä.

Mutta mikä siinä on, että kun aletaan puhua naisten viihteestä kirjallisuudessa, niin kukaan tunnusta lukevansa, tai ainakaan arvostavansa sitä?

Ja miksi miehiä viihdyttävä kirjallisuus kuten dekkarit ja sotaromaanit ovat muka jotenkin arvokkaampia ja ansaitsevat ihan omat palkintonsakin?

Kira Poutasen Rakkautta au lait on rehellistä chick litiä ja lajinsa ensimmäisiä suomalaisia tarinoita. Uusimmassa Me Naisissa kirjailija kertoo, että hänellä itselläänkin oli ennakkoluuloja lajia kohtaa, kunnes tajusi, että kyse on komediasta, jonka kohderyhmään hän itsekin kuuluu.

Kannattaa tsekata miten suomi -chick lit pärjää vertailussa kansainvälisten nimien kuten Sophie Kinsellan tai Lauren Weisbergerin kanssa. Ei välttämättä huonosti.

Susanna

Joskus huonosti kirjoitettu kirja on hyvä lukuelämys. Luin juuri Jodi Picoultin romaanin Yhdeksäntoista minuuttia (Karisto 2008), jota ei voi parhaalla tahdollakaan luonnehtia taidokkaaksi teokseksi. Kerronta on latteaa, jopa kömpelöä. Keskeisiä henkilöhahmoja on niin paljon, ettei lukija ehdi tutustua kunnolla kehenkään, vaikka kirjalla on mittaa yli 600 sivua.

Silti Yhdeksässätoista minuutissa on outoa imua. En malttanut laskea sitä illalla käsistäni, ja kaivoin sen repustani esiin muutaman pysäkinvälin metromatkallakin. Siitä voi kiittää kiehtovaa ja ahdistavaa aihetta: romaani kuvaa kouluammuskelua, joka saa amerikkalaisen pikkukaupungin sijoiltaan – niin kuin se sai Tuusulan ja Kauhajoen.

Picoult kuvaa ymmärrettävästi kiusatun Peterin turvautumista väkivaltaan. Lukijan ei ole helppo tuomita muttei toisaalta armahtaakaan Peteriä. Keskeisen jännitteen rakentamisessa Picoult onnistuu siis loistavasti.

Hyviin huonoihin kirjoihin kuuluvat myös Stieg Larssonin dekkarit. Ne olisivat kaivanneet ankaraa editointia, mutta juonet ja henkilöhahmot ovat niin pirullisen kiinnostavia, etten muista yhdestä viime elokuun viikosta mitään muuta, kuin että istuin sohvalla ja luin putkeen koko Millennium-trilogian.

Parhaan lukuelämyksen kokee kuitenkin silloin, kun mikään kirjassa ei töki. Alan Drew’n Vesipuutarhat, josta kirjoitin edellisessä blogimerkinnässäni, on kaikin tavoin hieno romaani. Kaunis kerronta yhdistyy taidokkaasti rakennettuun juoneen ja eläviin henkilöhahmoihin. Kirja on häpeämättömän tunteellinen, mutta ainakin minua se onnistui liikuttamaan syvästi. Siksi Vesipuutarhat nousee lukuelämyksenä vielä paljon Picoultin ja Larssonin kirjojen yli.

Iida

Odotan neljän päivän pääsiäislomaa vesi kielellä, enkä vähiten siksi, että ehdin kerrankin lukea putkeen jonkun ihanan, paksun lukuromaanin. Pääsen sukeltamaan kirjaan jo kolmen ja puolen tunnin junamatkalla vanhempieni luo. Lomailtoina voin ahmia kirjaa vaikka aamuyöhön.

Mutta riemua vähentää paine: kirjan pitäisi olla takuulla hyvä. Mikä pettymys, jos lomalukemisena on opus, jota huomaa tahkoavansa läpi puoliväkisin! (Viime lomallani Isabel Allenden Sydämeni Ines osoittautui puisevaksi kronikaksi.)

Kirja ei myöskään saa olla liian korkealentoinen ja monitasoinen, jottei lepotilaan siirtyneitä aivoja tarvitse rasittaa jatkuvalla analysoinnilla. (Onneksi sain Toni Morrisonin upean mutta vaativan Armolahjan loppuun jo ennen lomaa.)

Riskinä on myös, että kirja on liian traaginen ja koskettava. (Pari vuotta sitten nieleskelin kyyneliä Thaimaan aurinkorannalla, kun luin Markus Nummen Kiinalaista puutarhaa.)

Toisaalta: eikö juuri pääsiäinen ole se juhla, johon tragedia istuu kuin pasha juhlapöytään? Pitkänäperjantaina jos koska sopii kieriskellä romaanihenkilöiden suruissa.

Tänään tein ratkaisuni ja pakkasin reppuun kehutun mutta surulliseksi mainostetun romaanin. Pääsiäiskirjani on Alan Drewn esikoisromaani Vesipuutarhat (Otava 2009), joka kertoo turkkilaisen ja amerikkalaisen perheen kohtaloista maanjäristyksen ja uskonkiistojen kourissa.

Sormet ristiin, että se tempaa mukaansa!

Iida

Uudet kirjabloggaajat pantiin vastaamaan lehdestä tuttuihin Lukutuulella-palstan kysymyksiin.

Susanna Laari

Kirja
…jota luen juuri nyt?
Intialaisten maahanmuuttajien elämää kirjoissaan kuvanneen Jhumpa Lahirin vuonna 2003 ilmestynyttä esikoisromaania Kaima. Lahiri kirjoittaa ihanaa ”vanhanaikaista” proosaa, jossa henkilöt saavat rauhassa kasvaa ja kokea. Se, jos mikä on virkistävää kaikkien näppärien ja muka hauskojen nykykirjojen joukossa.

…joka teki vaikutuksen?
Aivan liian vähälle huomiolle jäänyt norjalaisen Jan Kjaerstadtin Viettelijä. Älyn ja tunteen yhdistäminen onnistuu vain harvoin niin nerokkaasti kuin tässä tarinassa, jossa eri sisäkertomukset valottavat salaperäisen päähenkilön Jonas Wergelandin eri puolia; hän oli nero, nousukas, tunnettu mediahahmo, suuri rakastaja… Vai oliko?

…joka saa hyvälle tuulelle?
Erlend Loen kirjat, erityisesti Supernaiivi, muistuttavat mitkä asiat elämässä ovat oikeasti tärkeitä. Paluu perusasioiden ääreen piristää kummasti silloin, kun omassa elämässä mättää. Ja tunnustan, kyllä kirjailijan kuvaakin katsoo ihan ilokseen liepeistä.

… jonka ääreen palaan usein?
Nopolan sisarusten Risto Räppääjät on meidän perheessä luettu moneen kertaan. Tällaisia sanataitureita on kiittäminen siitä, että iltasatujen lukeminen voi oikeasti olla hauskaa. Siis myös vanhemmille!

…jonka jätin kesken?
Niitä on paljon, mutta koska kirjat eivät ole olleet hääppöisiä eivät ne myöskään ole jääneet mieleen. Osaan nykyään keskeyttää kirjan lukemisen saamatta siitä suuria tunnontuskia.

…joka oli pakko lukea yhdeltä istumalta?
Mikään ei ole hienompaa kuin se, kun tarina vetää niin, ettei kirjaa voi sulkea, vaikka kello lähestyy aamuyötä ja seuraavana päivänä on herättävä töihin. Stieg Larssonin Millennium-jännitystrilogian kohdalla kävi juuri niin.

… jonka luen seuraavaksi?
Olen lähdössä matkalle ja toivon löytäväni reissulukemiseksi dekkaripokkarin. Viime aikoina parasta jännitystä on syntynyt ruotsalaisten kirjoittajien kynistä. Paras jännitys vaatii paitsi karmeat rikokset myös sopivassa määrin silmäpeliä poliisikamarilla/ tutkijoiden kesken.

Iida Riekko

Kirja
… jota luen juuri nyt?
Lempikirjailijoihini kuuluvan Toni Morrisonin Armolahja, joka kuvaa orjuutta 1600-luvun Amerikassa. Upeaa kieltä!

… joka teki vaikutuksen?
Lionel Shriverin Poikani Kevin, tarina kouluampujan äidistä, vaivasi mieltä pitkään lukemisen jälkeen. Se oli järkyttävä ja koskettava.

… joka saa hyvälle tuulelle?
Hihitin ääneen puolet ajasta, jonka luin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaista. Siinä suomalaismies yrittää muuttua ruotsalaiseksi keinoja kaihtamatta. Paul Austerin romaanissa Sattumuksia Brooklynissa taas on lämpöä ja arjen kauneutta.

… joka yllätti?
Jeffrey Eugenidesin hermafrodiitista ja tämän siirtolaissuvusta kertova Middlesex on täynnä poskettomia käänteitä. Yllättävää oli jo se, että joku on osannut kirjoittaa näin vetävän romaanin!

… jonka ääreen palaan usein?
En palaa helposti romaaniin, mutta teinivuosieni suosikkeja Isabel Allendea ja John Irvingiä olen lukenut uudelleen. Runoihin taas on helppo palata. Kestosuosikkejani ovat Eino Leino ja Pablo Neruda.

… jonka jätin kesken?
En saanut kahlattua läpi Volter Kilven Batsheban raskasta tajunnanvirtaa, vaikka kirja kuului yliopistossa kotimaisen kirjallisuuden vaatimuksiin. Onneksi siitä ei kysytty tentissä.

… joka oli pakko lukea yhdeltä istumalta?
Hurahdin J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjoihin niin, että näin jopa unia noitien ja velhojen koulusta – ihan aikuisella iällä…

… jonka luen seuraavaksi?
Odotan, että saan kirjastosta Riku Korhosen Hyvästi tytöt. Korhonen on minusta kiinnostavimpia kotimaisia nykykirjailijoita.