Kirja, jota parhaillaan luen, ikävystyttää minua. Ja se on aika noloa. Kirja on nimittäin Leo Tolstoin Anna Karenina. Puuttuukohan minulta joku keskeinen kyky, kun en saa itseäni innostumaan maailman tunnetuimpiin kuuluvasta romaanista?
En ole koskaan tuntenut vetoa venäläisiin tiiliskiviklassikoihin, vaikka kirjallisuutta opiskellessani minusta tuntuikin nololta tunnustaa, etten ole lukenut ainuttakaan Tolstoin tai Dostojevskin teosta.
Opintojen jälkeen päätin, että luen vain kirjoja, joita minun tekee mieli lukea – olinhan tankannut vuosia kotimaisen ja maailmankirjallisuuden klassikoita, joista suuri osa ei herättänyt minussa minkäänlaista intohimoa.
Mutta tietysti venäläiset klassikot palasivat eteeni. Minä ja kolme ystävääni perustimme keväällä lukupiirin ja tajusimme, ettei kukaan meistä ole lukenut Anna Kareninaa. Niinpä tahkoamme nyt tiiliskiveä, jossa kuvaillaan loputtoman yksityiskohtaisesti Moskovan ja Pietarin 1800-luvun seurapiirien rakkaussuhteita ja hienostorouvien poskien punotusta.
Toisaalta: pitäisikö arvostetuista klassikkokirjoista innostua vain siksi, että ne on arvioitu tärkeiksi ja kaanoniin kuuluviksi? Maailmassa on niin paljon hyviä kirjoja, että taidan kieltää itseltäni syyllisyydentunteen lukemattomista klassikoista. On sentään aika paljon tärkeämpää nauttia lukemisesta kuin päästä mainostamaan, että on muuten tullut lueskeltua Tolstoitakin.
Anna Kareninan aion kuitenkin lukea loppuun – sisulla.
Iida
Anna Karenina on kyllä kohtalaisen tylsä, täytyy myöntää. Ja on niissä monissa muissakin venäläisissä klassikoissa paljon jaarittelua. Itse rakastan silti erityisesti Dostojevskiä, sillä niiden ehkä puisevien kohtien joukossa on ihania helmiä ja sellaista elämän ja kuoleman vimmaa, jota ei monista nykykirjailijoiden teoksista löydä. Venäläiset klassikot käsittelevät suuria filosofisia kysymyksiä ja ovat niin intohimoisia ja traagisia, ettei niitä voi olla rakastamatta. Vaikka väliin puuduttaakin.
Jep, Anna Karenina on ehkä tylsimpiä tiiliskiviä jonka olen elämäni aika kahlannut sisulla läpi. Odotin koko ajan, että Jotakin tapahtuu. Ei sitte tapahtunu.
Minulle taas Anna Karenina oli puhutteleva, mukaansatempaava, huikea kirja. Todella positiivinen kokemus siis! Mutta Tolstoin Sota ja rauha sen sijaan uuvutti muutaman kymmenen sivun jälkeen. Samoin kävi Rikokselle ja rangaistukselle. Makuasioita taitavat olla tosiaan.
Venäläisklassikoista Saatana saapuu Moskovaan taas on niin mukaansatempaava, että sitä uskaltaa suositella vaikka kenelle.
Oikea asenne tuo, että lukee vain sitä mikä kiinnostaa. Tylsiltä tuntuvat kirjat voi jättää huoletta kesken, mielestäni. Voihan niitä aina yrittää joskus myöhemmin uudestaan.
Luin Anna Kareninan ekan kerran joskus 80-luvulla. Silloin luin sitä lähinnä rakkausromaanina, onnettomana ja ehkä tosiaan vähän tylsänäkin. 90-luvulla luin kirjan uudelleen, jolloin olin jo 2 lapsen äiti, ja yllättäen se avautuikin myös yhteiskunnallisena romaanina. Ikäänkuin Tolstoi olisi ollut feministi!