Joskus huonosti kirjoitettu kirja on hyvä lukuelämys. Luin juuri Jodi Picoultin romaanin Yhdeksäntoista minuuttia (Karisto 2008), jota ei voi parhaalla tahdollakaan luonnehtia taidokkaaksi teokseksi. Kerronta on latteaa, jopa kömpelöä. Keskeisiä henkilöhahmoja on niin paljon, ettei lukija ehdi tutustua kunnolla kehenkään, vaikka kirjalla on mittaa yli 600 sivua.

Silti Yhdeksässätoista minuutissa on outoa imua. En malttanut laskea sitä illalla käsistäni, ja kaivoin sen repustani esiin muutaman pysäkinvälin metromatkallakin. Siitä voi kiittää kiehtovaa ja ahdistavaa aihetta: romaani kuvaa kouluammuskelua, joka saa amerikkalaisen pikkukaupungin sijoiltaan – niin kuin se sai Tuusulan ja Kauhajoen.

Picoult kuvaa ymmärrettävästi kiusatun Peterin turvautumista väkivaltaan. Lukijan ei ole helppo tuomita muttei toisaalta armahtaakaan Peteriä. Keskeisen jännitteen rakentamisessa Picoult onnistuu siis loistavasti.

Hyviin huonoihin kirjoihin kuuluvat myös Stieg Larssonin dekkarit. Ne olisivat kaivanneet ankaraa editointia, mutta juonet ja henkilöhahmot ovat niin pirullisen kiinnostavia, etten muista yhdestä viime elokuun viikosta mitään muuta, kuin että istuin sohvalla ja luin putkeen koko Millennium-trilogian.

Parhaan lukuelämyksen kokee kuitenkin silloin, kun mikään kirjassa ei töki. Alan Drew’n Vesipuutarhat, josta kirjoitin edellisessä blogimerkinnässäni, on kaikin tavoin hieno romaani. Kaunis kerronta yhdistyy taidokkaasti rakennettuun juoneen ja eläviin henkilöhahmoihin. Kirja on häpeämättömän tunteellinen, mutta ainakin minua se onnistui liikuttamaan syvästi. Siksi Vesipuutarhat nousee lukuelämyksenä vielä paljon Picoultin ja Larssonin kirjojen yli.

Iida