Odotan neljän päivän pääsiäislomaa vesi kielellä, enkä vähiten siksi, että ehdin kerrankin lukea putkeen jonkun ihanan, paksun lukuromaanin. Pääsen sukeltamaan kirjaan jo kolmen ja puolen tunnin junamatkalla vanhempieni luo. Lomailtoina voin ahmia kirjaa vaikka aamuyöhön.
Mutta riemua vähentää paine: kirjan pitäisi olla takuulla hyvä. Mikä pettymys, jos lomalukemisena on opus, jota huomaa tahkoavansa läpi puoliväkisin! (Viime lomallani Isabel Allenden Sydämeni Ines osoittautui puisevaksi kronikaksi.)
Kirja ei myöskään saa olla liian korkealentoinen ja monitasoinen, jottei lepotilaan siirtyneitä aivoja tarvitse rasittaa jatkuvalla analysoinnilla. (Onneksi sain Toni Morrisonin upean mutta vaativan Armolahjan loppuun jo ennen lomaa.)
Riskinä on myös, että kirja on liian traaginen ja koskettava. (Pari vuotta sitten nieleskelin kyyneliä Thaimaan aurinkorannalla, kun luin Markus Nummen Kiinalaista puutarhaa.)
Toisaalta: eikö juuri pääsiäinen ole se juhla, johon tragedia istuu kuin pasha juhlapöytään? Pitkänäperjantaina jos koska sopii kieriskellä romaanihenkilöiden suruissa.
Tänään tein ratkaisuni ja pakkasin reppuun kehutun mutta surulliseksi mainostetun romaanin. Pääsiäiskirjani on Alan Drewn esikoisromaani Vesipuutarhat (Otava 2009), joka kertoo turkkilaisen ja amerikkalaisen perheen kohtaloista maanjäristyksen ja uskonkiistojen kourissa.
Sormet ristiin, että se tempaa mukaansa!
