Terveisin,

Me Naisten toimitus

Italian poliittinen keskustelu kyntää syvällä, mutta onneksi maan nykykirjallisuus kukoistaa.

Tänään alkavilla Helsingin Kirjamessuilla vierailee Melania G. Mazzucco, joka kuuluu saapasmaan kirjailijoiden eturiviin. Häneltä on suomennettu kolme romaania: Vita, elämäni ( Avain 2004) kuvaa italialaissiirtolaisten kohtaloita 1900-luvun alun New Yorkissa. Täydellinen päivä (Avain 2008) kertoo yhden vuorokauden tapahtumista ja julmasta rikoksesta Roomassa. Mestarin tunnustukset (Avain 2009) sukeltaa 1500-luvun Venetsian taidemaailmaan.

Mazzuccon suomalainen kustantaja kuvailee häntä ”Italian Monika Fagerholmiksi”, eikä suotta. Mazzuccon kieli ja teosten tunnelma vangitsevat, ja henkilöhahmot rakentuvat hienovaraisesti pala palalta.

Hienoja italialaisia nykykirjailijoita ovat myös ainakin Niccolò Ammaniti ja Elena Ferrante. Ammanitin romaanit Minä en pelkää (Otava 2004) ja Taivaan ja maan väliltä (Otava 2008) ovat järkyttäviä ja upeita kuvauksia lapsuuden lopusta. Ferranten Hylkäämisen päivät (Tammi 2001) on viipyilevä, kaunis kuvaus avioerosta.

Viime vuosien italialaiskirjoista eniten huomiota on tainnut saada faktateos, Roberto Savianon Gomorra (WSOY 2008), joka paljastaa Napolin mafian Camorran likaiset ja väkivaltaiset toimintatavat. Kirjailija elää nyt maan alla poliisien suojeluksessa.

Suosittelen tutustumaan!

Iida

Lukemisen parhaita puolia on, että kirjoja ahmiessaan oppii mitä ihmeellisimmistä aiheista. Sellaisistakin, jotka eivät ole koskaan aiemmin kiinnostaneet.

Otetaan nyt esimerkiksi Miika Nousiaisen romaani Maaninkavaara. Tiesin ennakolta, että romaanin keskeinen teema on suomalainen kestävyysjuoksu. Se kuulosti niin puuduttavalta, että olisin tuskin tarttunut kirjaan, ellen olisi ihastunut Nousiaisen esikoisromaaniin Vadelmavenepakolainen.

Onneksi tartuin. Maaninkavaara on jäntevästi kirjoitettu, hykerryttävä ja haikea romaani keski-ikäisen miehen pakkomielteestä ja rikkinäisen perheen yrityksistä pysyä koossa. Ja tietysti myös siitä kestävyysjuoksusta. Nyt tiedän, keitä ovat Kaarlo Maaninka ja Juha Väätäinen, mitä kestävyysjuoksijan pitää syödä ja miten Lasse Virén juhli häitään.

John Irvingiä voin kiittää siitä, että tiedän edes jotain merimiestatuoinneista – ne kun ovat keskeisessä osassa hänen romaanissaan Kunnes löydän sinut. Outi Alanteen romaani Neiti N:n tarina on opettanut minulle melkein kaiken, minkä tiedän S/M-kulttuurista. Tiikerinkesytykseen taas perehdytti Yann Martelin Piin elämä.

Mistähän aiheesta haluaisin oppia seuraavaksi?

Iida

Suomalaisia on vähän, ja meistä murto-osa ahmii käännöskirjallisuutta. Siksi on ymmärrettävää, että moni hyvä teos jää suomentamatta. Välillä kääntämättä jää kuitenkin sellaisia kirjoja, joiden kohdalla se on huutava vääryys.

Niin kuin nyt Kanadassa asuvan, intialaistaustaisen Rohinton Mistryn tuotanto. Yleensä suomalaiset kustantamot innostuvat palkinnoista, mutta Mistryä ei ole käännetty, vaikka hän on voittanut kahdesti Commonwealth Writers’ Prizen ja ollut kahdesti Booker-ehdokkaana.

Hänen romaaninsa A Fine Balance (1995) on yksi parhaista kirjoista, jotka olen koskaan lukenut: kaunis, itkettävä ja naurattava kuvaus kohtaloista 1970-luvun Mumbaissa. Jos luette kaunokirjallisuutta englanniksi, tehkää itsellenne palvelus ja hankkikaa se käsiinne!

Suomennoksensa ansaitsisi myös englantilaisjamaikalainen Andrea Levy, joka kirjoittaa älykkäästi ja hauskasti kulttuureiden törmäyksistä. Ja jos palkinnoista puhutaan: hänen loistava romaaninsa Small Island (2004) noteerattiin Orange-palkinnolla, jonka saajia on kyllä suomennettu runsaasti.

Kaipaisin suomeksi myös Gregory David Robertsin omaelämäkerrallista romaania Shantaram (2003), joka on paitsi koukuttava rikosseikkailu myös kansainvälinen bestseller, josta on tekeillä Johnny Deppin tähdittämä elokuva.

Ikävin temppu on kuitenkin, että vieraskieliseltä kirjailijalta suomennetaan yksi tai pari loistavaa romaania eikä sitten muuta. Luen parhaillaan Jan Kjaerstadin romaania Viettelijä (WSOY 2007). Sitä mainostetaan takakannessa trilogian ykkösosaksi, mutta kakkosta ja kolmosta ei suomennettu, koska suomalaislukijat eivät ostaneet Viettelijää tarpeeksi.

Iida

Alkusyksy on ehdottomasti jännittävintä aikaa kotimaisten kirjojen markkinoilla. Uusia teoksia putkahtelee kauppoihin kuin sieniä metsiin. Syy on tietysti kaupallinen: syksyllä kirjoille on hyvät markkinat, kun tulossa ovat niin isänpäivä kuin joulukin.

Osallistuin eilen Otavan tiedotustilaisuuteen, jossa kustantamon kirjailijat esittelivät syksyn uutuuksiaan. Tilaisuuden kiinnostavinta antia oli kuulla, mitä tekijät itse halusivat nostaa esiin muutaman minuutin puheenvuoroissaan.

Sirpa Kähkönen paljasti, että kuunteli koko ajan Astor Piazzollan kiihkeätempoista nykytangoa kirjoittaessaan romaaniaan Neidonkenkä. Kjell Westö taas kertoi, että sai alkusysäyksen romaaniinsa Älä käy yöhön yksin, kun löysi kotinsa seinistä vanhoja sanomalehtiä, jotka olivat kaikki vuodelta 1961.

Itse odotan Otavan listalta – mainittujen kirjojen lisäksi – kieli pitkällä Miika Nousiaisen toista romaania Maaninkavaara. Hänen esikoisensa Vadelmavenepakolainen (2007) oli riemastuttava. Myös Laura Honkasalon Eropaperit kuuluu syksyn lukulistalleni.

Herkkuja riittää tietenkin myös muilla kustantamoilla. Aion lukea Leena Landerin Liekin lapset (Siltala) ja Monika Fagerholmin Säihkenäyttömön (Teos) heti kun saan ne käsiini.

Ja julkaisevathan tänä syksynä myös Pirjo Hassinen, Riikka Ala-Harja, Virpi Hämeen-Anttila, Risto Isomäki…

Iida

Televisiossa pyörii parhaillaan minisarja Eksyin Jane Austenin maailmaan. Siinä Austenin teokseen Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) rakastunut, nykyaikaa inhoava Amanda putkahtaa keskelle romaanin miljöötä. Kirjan sankaritar Elizabeth puolestaan loikkaa Amandan tilalle nykyaikaan. Kun Elizabeth on poissa, asiat sujuvat toisin kuin kirjassa. Amanda seuraa kauhuissaan, kuinka Austenin luomat rakkaustarinat romuttuvat yksi kerrallaan – ja ihastuu tietysti Elizabethille tarkoitettuun herra Darcyyn.

Vaikka sarja sortuu välillä kömpelyyksiin, idea on kutkuttava. Tällainen ajatusleikki vetoaa minunlaisiini katsojiin, joille Ylpeyden ja ennakkoluulon tarina on rakas ja yksityiskohtia myöten tuttu. Järkytyin aidosti, kun herttainen Jane suostui limaisen herra Collinsin vaimoksi. Hänenhän piti saada rikas ja lempeä herra Bingley!

Ylpeys ja ennakkoluulo on poikinut myös tulkintoja, joissa kirjan tapahtumat on siirretty eri aikaan ja paikkaan. Gurinder Chadhan hauskassa Bollywood-elokuvassa Hilpeys ja ennakkoluulo (2004) Bennetin sisarusten naimahuolet on sovitettu nyky-Intiaan, jossa järjestetyt avioliitot ovat arkea. Kirjailija Helen Fielding taas siirsi Elizabethin rakkaussotkut nykypäivän Lontooseen ja väritti niitä hulvattomalla chik lit -kerronnalla. Näin syntyivät Bridget Jones – elämäni sinkkuna (1996) ja Bridget Jones – elämä jatkuu (1999).

Muunnokset ja ajatusleikit (ja tietysti jatkuvat filmatisoinnit) todistavat, että Austenin kynänjälki jaksaa vedota nykypäivän kulttuurinkuluttajiin. Itse ainakin kiiruhdan katsomaan ja lukemaan kaikki Austen-tulkinnat. Suosikkini on klassinen BBC:n tv-sarja Ylpeys ja ennakkoluulo.

Yhteen Ylpeys ja ennakkoluulo -väännökseen en ole kuitenkaan vielä ehtinyt tarttua. Amerikkalainen Seth Grahame-Smith innostui entä jos -leikistä ja kirjoitti romaanin Pride And Prejudice And Zombies (2009), jossa Bennetin tyttöjen ja sulhaskandidaattien keskuuteen rämistelee zombilauma. Elizabeth joutuu taistelemaan aivojaan hamuavia hirviöitä vastaan. Asetelma on näköjään innostanut monia, sillä kirja on noussut New York Timesin bestseller-listalle. Kaipa sekin pitää lukea pikimmiten.

Iida

Eksyin Jane Austenin maailmaan Kakkosella su klo 21. Osa 4/4 16.8.

Yksi kesäloman parhaista puolista on, että silloin ehtii lukea. Parvekkeella aurinkotuolissa, mökkilaiturilla, sohvalla ja sängyssä, pitkillä matkoilla junassa ja lentokoneessa…

Tänä kesänä ahmin paljon uutta ja vanhaa käännöskirjallisuutta. Tässä ovat lomani parhaat lukuelämykset.

1. Junot Díaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä (Like, 2008)

Ylipainoinen Oscar on gettojen nörtti, joka rakastaa scifiä (läheltä) ja kauniita tyttöjä (etäältä). Díaz kuvaa moniäänisesti Oscarin kamppailua ja tämän dominikaanisuvun fantasianomaisia vaiheita. Kertojaratkaisut ja kieli riemastuttavat.

2. Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (Otava, 2009)

Päällimmäiseksi romaanista jää mieleen upea kieli, vaikka tarinakin on harvinaisen pysäyttävä – järkyttäväkin. Teos kertoo Biafran sodasta hienostonaisen, palveluspojan ja länsimaisen kirjailijan silmin. Afrikkalaisen keskiluokan kuvausta suomennetaan surullisen vähän, joten romaani on myös kiehtova kurkistus nigerialaiseen yhteiskuntaan.

3. Tahmima Anam: A Golden Age (John Murray, 2007)

Anam tekee Bangladeshin itsenäistymissodalle saman kuin Adichie Biafran sodalle: antaa sille ihmiskasvot. Upeasti kirjoitettu A Golden Age kuvaa yhden äidin kamppailua sisällissodan kaaoksessa. Loppuratkaisu jää kummittelemaan mieleen.

4. E. L. Doctorow: Ragtime (Tammi, 1977)

Nerokas, hauska ja haikea klassikko, polveileva kuvaus 1900-luvun alun Amerikasta. Ironinen kertojanääni nappaa pyöritykseensä niin Harry Houdinin, Sigmund Freudin kuin Emma Goldmanin. Teos kuuluu ehdottomasti postmodernin kirjallisuuden helmiin.

5. Jenny Downham: Ennen kuin kuolen (Otava, 2009)

16-vuotias Tessa kuolee pian leukemiaan, mutta haluaa elää kunnolla ennen lähtöään. Romaani sopisi kirjaston nuortenhyllyyn, mutta antaa paljon aikuislukijallekin. Teinitytön kapinointi kuolemaa vastaan naurattaa, mutta itkettää vielä enemmän.

Iida

Blogimme on kesätauolla heinäkuun.

Nauttikaa kirjoista ja kesästä!

Iida ja Susanna

Kirja, jota parhaillaan luen, ikävystyttää minua. Ja se on aika noloa. Kirja on nimittäin Leo Tolstoin Anna Karenina. Puuttuukohan minulta joku keskeinen kyky, kun en saa itseäni innostumaan maailman tunnetuimpiin kuuluvasta romaanista?

En ole koskaan tuntenut vetoa venäläisiin tiiliskiviklassikoihin, vaikka kirjallisuutta opiskellessani minusta tuntuikin nololta tunnustaa, etten ole lukenut ainuttakaan Tolstoin tai Dostojevskin teosta.

Opintojen jälkeen päätin, että luen vain kirjoja, joita minun tekee mieli lukea – olinhan tankannut vuosia kotimaisen ja maailmankirjallisuuden klassikoita, joista suuri osa ei herättänyt minussa minkäänlaista intohimoa.
 
Mutta tietysti venäläiset klassikot palasivat eteeni. Minä ja kolme ystävääni perustimme keväällä lukupiirin ja tajusimme, ettei kukaan meistä ole lukenut Anna Kareninaa. Niinpä tahkoamme nyt tiiliskiveä, jossa kuvaillaan loputtoman yksityiskohtaisesti Moskovan ja Pietarin 1800-luvun seurapiirien rakkaussuhteita ja hienostorouvien poskien punotusta.

Toisaalta: pitäisikö arvostetuista klassikkokirjoista innostua vain siksi, että ne on arvioitu tärkeiksi ja kaanoniin kuuluviksi? Maailmassa on niin paljon hyviä kirjoja, että taidan kieltää itseltäni syyllisyydentunteen lukemattomista klassikoista. On sentään aika paljon tärkeämpää nauttia lukemisesta kuin päästä mainostamaan, että on muuten tullut lueskeltua Tolstoitakin.

Anna Kareninan aion kuitenkin lukea loppuun – sisulla.

Iida

Koska kaikki ajatukset joka tapauksessa jo pyörivät tulevassa kesälomassa, on aika pohtia täydellisen kesäkirjan olemusta.  

1. Hyvä kesäromaani ei ole liian paksu, jotta sitä jaksaa kantaa mukanaan ja kannatella käsiensä varassa löhötesään selällään beachillä/niityllä/pihalla/riippukeinussa.

2. Pokkari täyttää edellisen vaatimuksen + jätskitahra taskukirjan sivulla ei harmita niin paljon kuin kovakantisessa.

3. Toisaalta hyvän romskun on oltava sen verran paksu, että siitä riittää ahmimista ainakin yhdeksi valoisaksi kesäyöksi. Lomallahan parasta on juuri se, ettei aamulla tartte jaksaa herätä töihin.

4. Plussaa tulee, jos kirjan tapahtumat sijoittuvat samalle paikkakunnalle, jossa lomaa viettää.

5. Monet väittävät lukevansa kesällä klassikkoja. Parasta kuitenkin on, jos käsiinsä saa tuoreen tarinan. Kustantamoissakin tajutaan nykyään julkaista kirjoja ennen lomia, jolloin ihmiset lukemista kaipaavat. Itse odotan ainakin Mari Jungstedtin Gotlantiin (ihana kesäsaari!) sijoittuvan dekkarisarjan tuoreinta suomennosta Muurien kätköissä sekä ranskalaisen Anna Cavaldan viidettä kirjaa Lohduttaja. Monelle Espanja-fanille täydelliseksi kesäkirjaksi saattaa muodostua Carlos Ruiz Zafonin (Tuulen varjon kirjoittajan) Enkelipeli. 

Susanna