Syksy on uusien harrastusten aikaa. Me Naisten toimituksesta löytyy niin aloitteleva akrobaatti kuin harrastuksiin sitoutumatonkin. Mitä sinä aloitat syksyllä vai aloitatko?

”Joka syksy haaveilen meneväni työväenopiston tai vastaavan ruokakurssille, missä opetetaan käyttämään tofua, linssejä ja papuja ja muuta hippiruokaa. Ekoilijoiden terveelliset mömmöt kiinnostavat, mutta haluaisin maistaa ennen kuin kokkaan. Ja sitten uskaltaisin tarjota ruokia perheellekin…”

”En ole kouluvuosien jälkeen suostunut sitoutumaan tiettynä päivänä tiettyyn kellonaikaan järjestettävään harrastukseen. Tänä syksynä ajattelin kuitenkin, että balettitunti kerran viikossa pakottaisi liikkeelle ja voisi innostaa liikkumaan enemmän myös spontaanisti. Harmi vain, että keskiviikko on myös työpaikan pilatespäivä.”

”Ilmottauduin aikuisten akrobaattikurssille. Joku sisäinen pyllistelijä ja spagaatin tekijä heräsi, vaikka olenkin ihan superkankea, joten tiedossa on todennäköisesti vain ikävyyksiä. Tavoitteena on heittää voltti ja päätyä maahan suorin vartaloin, ilman vammoja. Jos se onnistuu niin ensi kesänä esiinnyn Helsingin Mannerheimintiellä kolikkohatun kanssa.”

”Minä olen varannut ensimmäisen laulutuntini! Saa nähdä, jääkö viimeiseksi. Vaikea uskoa, että aikaa uudelle harrastukselle tulisi olemaan enempää kuin viime syksynäkään, mutta aina pitää jotain aloittaa. Syksyllähän se on pakko: silloin kaikki kurssit alkavat. Historiasta löytyy syksyllä aloitettuja ja yleensä myös syksyn aikana lopetettuja vapaan säestyksen kursseja, steppauskursseja, iirin kielen alkeiskursseja, luovan kirjoittamisen kursseja ja niin edelleen.”

”Olen nimenomaan ajatellut, etten aloita mitään uutta, vaan kunnostaudun kaikissa vanhoissa harrastuksissa, jotka ovat jääneet hieman vähemmälle huomiolle viime aikona. Esiin on otettu jo virkkuukoukku, langat ja jopa piirustusvälineet, joogamattokaan ei ole enää ollut pelkästään rullalla kauniina sisustuselementtinä.”

”Jokin harrastus olisi jees, mutta en siedä ajatusta, että jonnekin pitäisi raahautua joka viikko samaan aikaan. Pelkkä varattu pyykkivuorokin on ylitsepääsemätön sitoumus.

Yhtenä syksynä repäisin ja aloin käydä keskiviikkoisin kuntonyrkkeilyssä. Viimeistään maanantaina alkoi ahdistaa, etten saa itse valita, mitä keskiviikkoiltana teen. Voisiko joku keksiä jonkun kivan taikatemppuelämänhallintakokkauskielikurssin, joka kokoontuisi minun kotonani juuri silloin, kun minua huvittaa?”

Pääsin juttukeikan varjolla kurkistamaan kahteen ällistyttävään kotiin, Riitan tyylipuhtaaseen design-taloon ja Aijan hersyvään kierrätyskämppään. (Kahdenlaista luksusta, MN 35/2011) Heitä voisi äkkiseltään luulla sisustajina toistensa vastakohdiksi, mutta tärkeimmässä asiassa he ovat samanlaisia: kumpikin on nähnyt valtavasti vaivaa kotinsa eteen.

Minut valtasi kateus. Ei sillä, että himoitsisin kummankaan sisustusta sellaisenaan omaan kotiini. Mutta heidän tarmonsa minä haluaisin.

Minäkin niin tahtoisin olla ihminen, joka loihtii kotiinsa uniikin tunnelman yhdistelemällä nasevia kirpputoribongauksia hienostunutta makua ilmentäviin design-löytöihin. Mutta kun meille tarvitaan jokin huonekalu, mietin kolme kuukautta, että pitäisipä kiertää kirpputoreja. Lopulta saan käytyä yhdessä ja totean, että ei löydy ja onpa vaivalloista. Sitten käyn fiinissä sisustusliikkeessä ja totean, että ei löydy ja onpa melko kallista. Lopulta ostan huonekalun kaikkien tuntemasta edullisesta sisustustavaratalosta, vaikka edelliselläkin kerralla vannoin, että ei enää ikinä.

Lopputulos: vuosi vuodelta kasvava kuilu ihanteen ja toteutuksen välillä.

Suutuspäissäni kehittelin teorian sisustamisen perimmäisestä tyhjänpäiväisyydestä. Teorialla on nimikin: Sisustus on uusi laihdutus.

Nuorempana minulla oli tapana murehtia painostani ilman mitään järjellistä syytä. Mitä jos laihtuisi kilon tai pari, pitäisikö kokeilla karkkilakkoa, ja voi ei, taas sorruin kermamunkkiin. Samalla olin itselleni vihainen aivokapasiteetin väärinkäytöstä. Kaikki ne laihduttamisen suunnitteluun kuluneet minuutit olisi voinut käyttää jonkin oikeasti merkittävän asian pohdiskeluun.

No, enää vuosiin en ole jaksanut vouhottaa ulkonäköasioista, mutta askarteleeko mieleni nyt polttavien yhteiskunnallisten probleemien kimpussa? Ei askartele. Tuijottelen seiniä ja mietin, olisiko parempi tapetoida vai maalata.

Samalla totesin, että sisustus on uusi laihdutus toisessakin mielessä. Kaikki sitä muka harrastavat, mutta suurella osalla tuloksia ei juuri havaitse.

Jollain synkällä tavalla tämä ajatus lohdutti minua keskinkertaisen sisustukseni keskellä.

Oikeasti en tietenkään ole sitä mieltä, ja keksin jo ratkaisunkin. Eräs kirpputoreja rakastava ystäväni on diilannut minulle jo monta ihanaa vuosikertamekkoa sopuhintaan. Ehkä saan jonkun sisustamisesta innostuneen kaverini hankkimaan myös meille upeita, persoonallisia huonekaluja.

Sanna Sommers

Aikuisten Prometheus-leiri tuntui aluksi vitsikkäältä idealta. Vähän niin kuin aikuisten ripari ilman Jeesusta. Mitä ne siellä oikein tekevät? Polttavat salaa tupakkaa ja hiipivät yöllä salaa kikattelemaan vastakkaisen sukupuolen makuusaliin?

Mutta kun menin leirille tekemään juttua (Elämän tarkoitus, missä olet? MN33-34/2011) tapasin 15 leiriläistä ja 5 ohjaajaa, jotka olivat kaikki vilpittömän innoissaan siitä, että saivat kerrankin keskittyä puhumaan elämän suurista kysymyksistä ilman kasvojen menetyksen pelkoa ja arjen aikataulupaineita.

– Näistä asioista ei vain tule juteltua kavereiden kanssa, sanoi yksi ja toinenkin leiriläinen.

Tähän asiaan on saatava muutos.

Eräs tuttava kertoi järjestäneensä syntymäpäivänsä kunniaksi 30-vuotisseminaarin. Kaveriporukka vetäytyi pariksi päiväksi mökille, ja jokaiselle oli annettu tehtäväksi vetää ystäville työpaja vapaavalintaisesta aiheesta. Lopputuloksena oli ikimuistoinen viikonloppu, joka oli täynnä hulvattomia hetkiä ja syvällisiä keskusteluja.

Täydellinen tee-se-itse-elämänkatsomusleiri.

Sanna Sommers

Katy Perryllä on unelmakroppa, samoin Cameron Diazilla. Puhumattakaan Beyoncésta. Miespuoliset ystäväni tapaavat sanoa, että There’s nothing beyond Beyoncé, eli Beyoncéa parempaa ei olekaan. Toimistotuolissa rullaillessaan on mukava ajatella, että sitähän voisi vaikka jumpata itselleen r n’b -tähden vartalon. Aloitan heti. Eihän siihen kauan mene.

Rullaan tuolilla pari kertaa edes takaisin. Lämmittely. Sitten googlaan Beyoncén treeniohjelman. Jahas, ennen edellistä kiertuettaan laululintu oli treenannut viisi päivää viikossa. Ok, kyllähän mä siihen pystyn. Äskenkin nostin kynän maasta samalla kun puhuin puhelimessa. Se oli maastaveto. Liike treenaa yläselkää ja keskivartaloa. Kirjoitan muistilapulle, että muistan tehdä koko viikon samaa maastavetoa.

Ahaa, seuraavaksi Beyoncé teki sata toistoa vatsalihaksia, kyykkyjä ja muita. Kurottelen ylähyllyltä lehtiä. Yksi, kaksi, kolme aviisia. Mainittavan arvoista on, että viimeisn kohdalla jouduin vähän hyppäämään. Nyt on pakko ottaa huikkaa vesipullosta.

Sitten meinaakin mennä vedet väärään kurkkuun. Satojen toistojen jälkeen Grammy-palkittu nainen on näemmä treenannut tanssia yhdeksän tuntia putkeen. Joka päivä. Korkkareissa! No, kävinhän minäkin kulmakuppilassa viikonloppuna. Tanssilattialla oli hikistä ja jaloissa oli korot. Ainakin osan iltaa. Muistaakseni.

Hmm. En millään pääse tänään joraamaan korkkareissa, koska huomenna on töitä. On pakko pohtia vaihtoehtoisia tapoja saada unelmakroppa. Syön pullan. Voi ne kurvit hankkia näinkin.

Anna Lehto

Totta kai sitä on joskus tullut mietittyä, että onko minulla joku tarkkaavaisuushäiriö. Epäilys iskee niinä päivinä, kun saa tehtyä töitä neljänkymmenen sekunnin pätkissä ja siinä välissä keittää vähän teetä, siivoilee vähän työpöytää, selaa vähän iltapäivälehteä ja käy vilkaisemassa kerran puolessa tunnissa, ovatko sääksenpoikaset pesällään.

Mutta ei tule adhd-diagnoosia tänne. Asia varmistui, kun tapasin Neljän kirjaimen kaaos -jutun (MN 31/2011) Päivi Tasalan ja Mitte Vesterbackan. Heillä on ihan oikeasti adhd, ja heidän juttuja kuunneltuani nolottaa vähän se rentous, millä olen aikaisemmin tehnyt varmoja tarkkaavaisuushäiriödiagnooseja itselleni ja läheisilleni. Toisin kuin Päivi ja Mitte, minä olen esimerkiksi läpäissyt peruskoulun ilman ongelmia ja onnistunut pysymään työpaikoissani irtisanoutumatta ensimmäisen kuukauden aikana. Olen kyennyt jopa opiskelemaan korkeakoulututkinnon, vaikka siinä menikin niin kauan, että kaksi peräkkäistä pääaineeni professoria ehti opiskeluaikanani jäädä eläkkeelle ja toinen heistä kuolla ilmeisesti vanhuuteen. En ole murrosiän angsteja lukuunottamatta tuntenut olevani ratkaisevasti huonompi kuin muut. Pystyn useimmiten olemaan sanomatta sen, mikä tulee ensimmäiseksi mieleen.

Elämästäni puuttuvat paitsi masennusjaksot, myös adhd-ihmisen luovat ideat, räjähtävä toimintatarmo ja sisällä nakuttava levottomuus. Kaiken kaikkiaan koko homma soljuu tylsän tasaisena uomassaan kohti auringonlaskua, eikä Päivistä ja Mitestä tosiaankaan voi sanoa samaa.

Juttua varten haastattelemani neuropsykologi Mia Nykopp kiteytti, että adhd on oikeastaan yhtä kuin luovuus, mutta toisaalta yhtä kuin ahdistus. Adhd:ta voisi hänen puolestaan pitää myös temperamenttipiirteinä eikä sitä tarvitsisi ajatella sairautena – mutta käytännön elämässä diagnoosista on joskus kummasti hyötyä. Se antaa lisää itsetuntoa ja auttaa löytämään vertaistukea. Diagnoosin kanssa voi kokeilla lääkkeitä, jotka auttavat pärjäämään meidän tavisten määrittelemissä normielämän raameissa.

Ei adhd mikään harvinaisuus ole. Se on yleisempää miehillä kuin naisilla, mutta osaksi ero johtuu siitä, että naisten adhd:ta tunnetaan huonommin ja diagnosoidaan vähemmän.  Jos mietityttää, netissä on suuntaa-antavia adhd-testejä, esimerkiksi Päivi Tasalan blogissa suomeksi ja täällä englanniksi. Niitä voi käydä tekemässä siinä samalla kun pakoilee oikeita töitä.

Heidi Heino

Hääpari saapuu huoneeseen musiikin saattelemana. Puoli minuuttia. ”Tahdon” kajahtaa ensimmäisen kerran. Minuutti. Ja toisen kerran. Sormukset vaihtavat omistajaa. Puolitoista minuuttia. Pari julistetaan aviopuolisoiksi ja sulhanen saa luvan suudella morsianta. Kaksi ja puoli minuuttia.

Liikaa yltiöromanttisia amerikkalaisia hääsarjoja seuranneesta häähullusta reilut pari minuuttia kestävä siviilivihkiminen vaikuttaa suorastaan pikakelaukselta. Toiselta puolelta rakennusta vihkihuoneeseen puolen tunnin välein ryntäävältä henkikirjoittajaltakin puuttuvat vain lenkkarit, sellaisella vauhdilla hän kirmaa virastokäytävän päästä päähän. Ovi käy kahdesti ja avioliitto on sinetöity niin hengästyttävän nopeasti, että ainakin sivustaseuraajalla on pää pökerryksissä.

Mutta aikana, jona rakastuneet upottavat kymmeniä tuhansia yhteen ainoaan päivään ja hirviömorsiamet taistelevat hampaat irvessä unelmien häämatkasta tosi-tv-sarjoissa, siviilivihkiminen alkaakin tuntua varsin virkistävältä. Naimisiin nimittäin pääsee, olipa todistajia sitten kaksi tai kaksisataa. Maistraatissa siviilivihkimisestä on myös riisuttu turhat hörsöt ja hössötykset: tilaisuus on koruton ja yksinkertainen, joten pääasia eli lupaus viettää koko loppuelämä yhdessä ei varmasti pääse unohtumaan.

Siviilivihkimisten suosio onkin viimeisen kolmen vuoden aikana lisääntynyt. Se sopii ainakin sellaisille pareille, jotka eivät halua tehdä itsestään tai rakkaudestaan liian isoa numeroa. Ja jos ei kuulu kirkkoon, siviilivihkiminen on myös ainoa vaihtoehto.

Hääparin stressiä helpottaa sekin, ettei vihkipaikkaa tarvitse varata monta vuotta etukäteen, kuten suosituimpia kirkkoja. Mutta toisin kuin luulisi, ei maistraatissa tai käräjäoikeudessakaan pääse naimisiin noin vain, sillä esteellisyyden tutkinta täytyy tehdä kaksi viikkoa ennen h-hetkeä. Ja esimerkiksi perjantai on niin suosittu vihkipäivä, että vapaita aikoja saattaa joutua odottamaan monen kuukauden ajan.

Paikkana maistraatti ei ehkä ole se kaikkein romanttisin. Mutta ei kai sillä ole avio-onnen kannalta väliä, millaisessa huoneessa sanoo ”tahdon”.

Reportaasi viiden parin siviilivihkimisistä Me Naisten numerossa 30/2011.

Elina Kirssi

Pitääkö naisen sheivata? Missä mies antaa karvakasvuston anteeksi? Aiheuttavatko viiksikarvat tai kainalosta pullottavat pöheiköt järkytyksen? Näin miehet vastaavat:

“Sheivaaminen kertoo, että nainen välittää itsestään. Ei posliini tarvitse olla ja kainalokarvojakin saa olla, jos ne eivät tursua häiritsevästi, mutta viikset on kyllä pahat. Ne kun näkee naisen nenän alla, niin yhtäkkiä ei pysty keskittymään enää mihinkään muuhun.” Timppa 36

“Kaikki riippuu siitä, miten karvainen nainen luonnostaan on, ja mikä on miehen suhde häneen: 1) Tuuheaviiksinen nainen voi olla päivän ilopilleri, jos hänet tapaa esimerkiksi taidemuseon ovella vahtimestarin kaluunat kaulassa, mutta lakanoiden välissä sama näky lerpauttaisi tunnelman. 2) Anoppi ja äiti ovat henkilöitä, joiden karvaisuus on heidän hankilökohtainen asiansa. Perusheteron mielikuvituksella en edes pysty puntaroimaan mielikuvaa näiden matriarkkojen ruumiin taivealueista karvoineen tai sheivattuna. Ja näiden kahden kohdalla tärkeintähän on sisäinen kauneus.” Markus 37

“No täytyy sanoa, että suuhan siinä loksahti auki, kun yhden illan juttu tempaisi pöksyt jalastaan ja sieltä pelmahti esille tuuheista tuuhein pöheikkö. Sellainen mistä ei ole ikinä nypätty irti karvan karvaa. Halut meni ja pussailuksi jäi se homma.” Sakke 28

“Pitkät käsikarvat ovat jotenkin kuumottavat, varsinkin jos ne on tummat. Niissä on jotain liian miehistä. Sama homma viiksikarvojen kanssa, sellaiselle naiselle annetaan helposti liikanimi, kuten kaveriporukkamme Sadulle, siis Viiksisadulle.” Ville 32

“Vaimoni ei aja sääri- eikä kainalokarvojaan. Olen hyväksynyt sen, koska pitkän taivuttelun jälkeen hän on sentään suostunut siistimään alapäänsä. Jos pitää valita, niin tärkeysjärjestys on tämä.” Masa 34

Voldemortia esittävä Ralph Fiennes, Hermionena tunnettu Emma Watson ja Ronia näyttelevä Rupert Grint lontoolaisessa lehdistötilaisuudessa.

Onpa hassua seistä metrin päässä Harry Potter -elokuvissa Hermionea esittävästä Emma Watsonista. Ja tuollahan menee Hagrid, eli Robbie Coltrane! Jaahas, tuossa taas Phelpsin kaksoset naurattavat muuta porukkaa jekuillaan.

Lontoolaisessa hotellissa järjestettävä cocktail-tilaisuus on täynnä Potter-leffojen näyttelijöitä ja toimittajia, jotka ovat juuri kohdanneet toisensa saagan viimeistä osaa edeltäneessä lehdistötilaisuudessa. Ilmapiiri tähtien keskuudessa on rento mutta hivenen haikea, onhan Potter-tarina heidän osaltaan nyt ohi. Lämpimät välit ovat käsin kosketeltavissa, sillä muun muassa Voldemortia esittävä Ralph Fiennes, Dumbledorea näytellyt Michael Gambon ja Robbie Coltrane kiusaavat toisiaan leikkimielisillä naljailuilla ja lempeillä heitoilla.

Kun Potter-näyttelijöitä kuuntelee ja katselee ilman rooliasuja, tulee tunne, että monet ovat luonnossa varsin samanlaisia kuin esittämänsä hahmot. Kömpelöä Neville Longbottomia esittävä Matthew Lewis huikkaakin kesken lehdistötilaisuuden mikrofoniinsa nolona, että hänen on käytävä välillä vessassa.

”Miksi se olen aina minä?” Matthew pahoittelee ja puikahtaa takavasemmalle. Hieman krapulaiselta vaikuttava, Ron Weasleytä näyttelevä Rupert Grint ottaa mallia ja lähtee perään. Välikohtaus kirvoittaa mehevät naurut näyttelijöiltä ja aplodit toimittajilta.

Lue loput tästä kirjoituksesta »

Sairaanhoitaja Linn Bogren löytyy juhannusaamuna murhattuna Visbyn kasvitieteellisen puutarhan huvimajasta.

Ohitan puutarhan miljöökuvauksen nopeasti, kun luen Anna Janssonin uusinta dekkaria Unissakävelijä kotisohvallani. Keskityn kauhistelemaan, kuka halusi murhata tunnollisen sairaanhoitajan. Tuskin Sara, johon hän oli palavasti rakastunut. Oletettavasti ei myöskään Linnin aviomies, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, että Linn suunnitteli eroa. Annan dekkarien päähenkilö rikoskomisario Maria Wern alkaa tutkia tapausta.

Viikkoa myöhemmin seison itse huvimajassa. Sieltä avautuu huikaiseva näkymä juuri kukkaan puhjenneeseen puutarhaan. Anna on luvannut kertoa pienelle porukalle toimittajia dekkariensa tapahtumapaikoista Visbyssä (Anna Janssonin haastattelu ja kartta paikoista Me Naisissa 27/2011).

Kotisohvalla lukiessani en tajunnut, miten satumaisen kauniista puutarhasta ruumis löytyi. Ehkä kyse oli mielikuvituksen puutteesta tai lyhyestä pinnasta miljöökuvausten suhteen. En ole kiinnostunut lukemaan sivukaupalla puutarhan kukkalajeista vaan kuulemaan ihmisten pään sisäisistä tuntemuksista, miltä Linnistä tuntui olla rakastunut potilaaseensa.

Innostun suuresti romaanien tapahtumapaikoista, kun pääsen käymään niissä. Valitsen lomalukemiseni usein niin, että kirjat sijoittuvat kohteeseen. New Yorkiin otin mukaan Paul Austerin New York -trilogian ja Prahassa luin Milan Kunderan Olemisen sietämätöntä keveyttä. Kilpisjärvellä uppouduin saamelaisten kotaelämään viime vuosisadan alussa.

Tapahtumapaikoilla vierailu rikastaa sekä loma- että lukukokemusta. Lomamaisemiin sijoittuva romaani vie syvemmälle paikallisten elämään ja kotiin päästyä takaisin voi palata tutuksi tulleista paikoista ja tunnelmista lukiessa. Onnekas on toki se, jonka eläytymiskyky on niin vahva, että hajun pystyy tuntemaan nenässään ilman ponkaisua maailman toiselle puolelle.

Mitä pidemmälle Annan kävelykierros etenee, sitä enemmän tahdon tarttua myös muihin hänen dekkareihinsa. Tunnen päähenkilön kotikadulla Norra Morsgatanilla hänen juuri kiiruhtavan rankan työpäivän jälkeen kotiinsa kauppakassin kanssa. Maria on mielikuvitusystäväni, kontaktini paikallisiin. Huomaan peilaavani havaintojani häneen. Voisiko Maria syödä tässä ravintolassa? Entä shoppailla täällä? Minua ei haittaa, että kiireinen rikoskomisario ei ehdi kanssani kahville. Voin kaivaa laukusta dekkarin, ja olemme taas yhdessä.

Maria Ruuska

Kaikki lähtee säästä, eikä sekään lopulta niin oleellista ole. Me suomalaiset rakastamme terasseja ja olemme valmiit tekemään mitä tahansa pienelle leikkikentälle päästäksemme. Juttua Yhdet vielä! (Me Naiset 25–26/2011) tehdessämme vakoilimme kahden päivän (ja yön) ajan terasseja Hauholla ja Helsingissä ja paikallistimme seuraavat terassieläimet.

Kantajengi. Lumi suli, jano tuli. Terassien kantaväestö viihtyy vaikka moottoritien varressa, kunhan juottola on aidattu ja kalja maksaa alle kolme euroa. Kantajengi haluaa kantabaarin juuri samanlaisena kuin se on ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta. Terveiset ravintoloitsijoille: likaisten muovituolien vaihtaminen tai kolpakon hinnan korottaminen ehdottomasti kielletty!

Auringonpalvojat. Mitä muuta hellesäällä voi ylipäätään tehdä! tuumaa auringonpalvoja ja keksii tikusta asiaa päästäkseen terassille. Ulkoilmaravintolassa voi syödä aamupalan, lounaan ja päivällisen, pitää palavereja ja sukukokouksia, virkata, lukea päivän lehdet ja tehdä töitä etänä. Auringonpalvoja valitsee kohteensa ilmansuunnan mukaan eikä koskaan erehdy menemään terassille, jota varjostavat suuret rakennukset.

Varaajat. ”Istuuko tässä joku?” hokee varaaja ja vie tuolit sekä pöydät mukanaan ennen kuin ehdit avata suutasi. Varaajalle kelpaavat vain kaupungin suosituimman terassin himotuimmat paikat, jotka hän merkkaa itselleen selkänojalle ripustettavin laukuin ja takein. Yleensä varaajan ”pian” tulevat ystävät ilmaantuvat paikalle vasta kahden tunnin odottelun jälkeen.

Näyttäytyjät. Paikallista terassin suurin cooleri ja kallein samppanjapullo, ja olet löytänyt näyttäytyjän. Dom Perignon -sakki löytää tiensä juuri niille terasseille, joissa kuvataan seuraavan viikon naistenlehtien seurapiiripalstat. Naisnäyttäytyjän ei tarvitse satsata pukeutumiseen. Pääasia on, että käsipuolessa roikkuu Vuittonin tai Pradan käsilaukku.

Soluttautujat. Kuka väittää, että terassille pitää mennä porukassa? Soluttautuja piiloutuu terassin perimmäiseen nurkkaan ja näpyttelee hanakasti kännykkää, vaikka oikeasti kuuntelee juuri sinun henkilökohtaisia parisuhdekriisejäsi. Myöhemmin illalla soluttautuja saattaa muuntautua myös saalistajaksi, sillä hänellä on ollut hyvää aikaa tutkailla terassin tarjontaa.

Työporukat. ”Eikö voitais pitää kokous ulkona?”, ehdottaa joku eikä pomo kehtaa kieltäytyä. Seuraus: pilkkuun asti venyvä ilta, pari dramaattsta välienselvittelyä, muutama työpaikkaromanssi sekä lasku firman piikkiin.

Vipeltäjät. Vekkulit vipeltäjät eivät koskaan merkitse terassiretkiään kalenteriin, vaan ampaisevat ulkoilmaravintoloihin hetken päähänpistosta. Tämä spontaani ihmisryhmä on juuri se rotu, joka voi päätyä yhden vuorokauden aikana mökkikylän kapakasta Ayia Napan terassille. Vipeltäjät kertovat seikkailuistaan mieluiten perheelliselle kotijumittajalle, joka tietää pääsevänsä seuraavan kerran terassille heinäkuussa vuonna 2016.

Piilourheilijat. ”Erkki lähti pyörälenkille eikä häntä ole vieläkään kuulunut!”, valittaa vaimo naapurille. No ei niin, sillä tiukkoihin pyöräilysortseihin hämäyksen vuoksi sonnustautunut isäntä keskittyy nestetankkaukseen parin korttelin päässä sijaitsevassa lähiöbaarissa. Urheiluvälineet haetaan kotiin yleensä vasta seuraavan päivän lenkillä.

Sanna Wallenius

Kuva Karoliina Paatos