Tamponi-, shampoo- ja rintaliiviostoksilla tulee usein sellainen olo, että jos olisi mies, moneen tarpeelliseen asiaan kuluisi paljon vähemmän rahaa. Sama juttu apteekin kassalla. Ehkäisyvalmisteet tekevät kukkaroon kuukausittain useamman kympin kokoisen loven.
Siksi olinkin ihan monttu auki, kun Lontoossa asuva ystäväni kertoi, että oli käynyt ottamassa terveyskeskuksessa ehkäisykapselin, eikä se maksanut yhtään mitään. Kiinnostavaa, tätähän on tutkittava tarkemmin!

Haastattelin Väestöliiton seksuaaliterveysklinikan lääkäriä (Edullisempaa ehkäisyä, MN 10/2010). Selvisi, että Suomessakin tarjolla on ilmaista ehkäisyä, mutta siitä ei moni tiedä. Jos on esimerkiksi hakenut pillerireseptit yksityiseltä lääkäriltä ja siirtyy myöhemmin uusimaan reseptiä terveyskeskukseen, ensimmäisen pillerisatsin voi pyytää maksutta. Ja vedota siihen, että sosiaali- ja terveysministeriö muuten suosittaa tätä. Terveyskeskus maksaa usein myös ehkäisyneuvontaan liittyvän ensimmäisen kierukan kustannukset.

Ministeriössäkin ollaan sitä mieltä, että ehkäisyn kustannukset ovat Suomessa korkeat. Täällä ehkäisyvälineistä joutuu maksamaan pääsääntöisesti aina itse (eli useimmiten me naiset joudumme maksamaan), kun esimerkiksi juuri Iso-Britanniassa ehkäisykapselin lisäksi kaikki ehkäisymenetelmät ovat kokonaan ilmaisia silloin, kun ne haetaan julkisen terveydenhuollon kautta. Kaikki!

Miksei Suomessa, hyvinvoinnin mallimaassa, tällainen naisen oikeuksiin liittyvä asia voisi toimia samoin? E-pilleri vapautti naiset jo 1960-luvulla ja on nykyään aika olennainen ”lääke”, mutta siitä ei vieläkään saa edes Kela-korvausta.

Tätä voi huudella, mutta simppeliä vastausta emme varmaan ihan heti saa.

Onneksi sosiaali- ja terveysministeriö sentään ajaa ilmaista ehkäisyä alle 20-vuotiaille, mutta täysin ilmaisia ehkäisyvälineitä – puhumattakaan hormonipommeja luomummista valmisteista – joudumme varmaan odottelemaan. Sillä välin kannattaa avata suunsa, ihmetellä ja kysyä, jos nykyinen ehkäisymenetelmä ei tunnu oikealta. Onhan meillä kuitenkin vaihtoehtoja.

Elina Jäntti

Jokaisella on joskus hattupäivä. Tukka on mallia lättänä tai harakanpesä, ja fiilis ulottuu päästä varpaisiin. Ole siinä sitten.

Silti erehdyin miettimään, onko tukanlaitto sitä tarpeellisinta apua ja auttamista, kun menin tekemään juttua (Hiuksen hieno ero, MN 9/2010) vähävaraisten kampaamosta, jossa kampaajat Henriikka Suistomaa, Djemile Ramadani ja Riitta Vuorela laittavat kerran kuussa hiuksia ilmaiseksi.

Että onko sillä tukalla nyt niin väliä. Tuskin se on toimeentulotuella elävän murheista suurin. Niin mietin.

Kuusi tuntia ja kymmenen muodonmuutosta myöhemmin tiesin, että tukalla on väliä. Aika paljonkin. Eikä sillä ole mitään tekemistä turhamaisuuden kanssa. Moni käveli kampaamon ovesta sisään itseään ja olemustaan anteeksipyydellen, hartiat lysyssä. Tunti ja vartti parturinpenkissä, ja aivan kuin siinä olisi suoristettu myös ryhtiä ja epävarmuus itsestä olisi lakaistu hiuspätkien mukana rikkalapion kautta roskikseen.

– Tukka ja kauneudenhoito eivät ole murheista suurimpia, vaan leipä ja leivänpäällinen. Mutta kun saa kerran tulla hemmoteltavaksi, niin siitä tulee hyvä olo. Ei vaan mielettömän upea olo. Sellainen, että nyt munkin kelpaa kevättä odotella, asiakkaana istunut Anneli Malkki sanoi ja puhui todennäköisesti monen muunkin suulla.

Todellinen 2 in 1 -kampaamo.

Johanna Lätti

Autoko pelkkä liikenneväline? Ei tosiaankaan! Me Naisten toimitus kertoo automuistonsa.

Johanna Lätti, toimittaja

Kävin lukion 30 kilometrin päässä kotipaikkakunnastani. Kuljin viikonlopuiksi kotiin kämppikseni Opel Corsan, “Sorsan”, kyydissä. Ne olivat jännittäviä matkoja. Kerran pahalla pakkasella auton lasit jäätyivät sisäpuolelta niin pahasti, että jouduin koko matkan skrapaamaan niitä. Kämppis tirkisteli pienestä reiästä. Pidettiin välillä ikkunoitakin auki, että nähtiin tielle. Päähän siinä jäätyi. Kotipihassa konepellin alta alkoi sitten tupruttaa savua. Kämppis huusi, “Ulos, nyt Sorsa räjähtää!”. Sitten juostiin. Ei se räjähtänyt, mutta keitti aika pahasti.

Kämppis myös väitti, että auto oli ostettu pesäpallolegenda Lauri “Tahko” Pihkalalta. Kukaan ei koskaan uskonut, että Tahko olisi moisella romulla ajanut.

Tiina Hämäläinen, toimittaja

Suomessa asuva ulkomaalainen kaverini kysyi, haluaisinko lainata kesän ajan hänen vanhaa autoaan. Sanoin aluksi, että no en. Sitten mietin, että olisi itse asiassa aika luonnikasta huristella sillä mökille ja tanssilavalle. Ja olihan se.

Tuli syksy, ja kaverini kysyi, haluaisinko ostaa kyseisen auton. Sanoin aluksi, että no en. Sitten mietin, että olisi itse asiassa aika luonnikasta huristella OMALLA autolla mökille ja tanssilavalle.

Tein laskelmia ja kyselin kaikilta, paljonko vanhasta Ford Sierrasta kannattaisi maksaa. Olin päättänyt olla tiukka, kun kaverini tuli luokseni auton papereitten kanssa. “Miltä kuulostaisi sata euroa? En oikein ehtisi myymään sitä muualle, kun muutan huomenna maasta”, hän selitti.

Autoni nimi on Kesäauto, ja käytän sitä silloin, kun voi ajaa kesärenkailla. Rakastan autoa hyvin paljon, ja sekin taitaa rakastaa minua, sillä tuleva kesä on jo meidän viides.

Anne Lindfors, premedia-operaattori

Lapsena 60-luvulla lähdimme pienellä autolla merelle kalaan ja mustikkaan. Neljä aikuista ja viisi lasta. Takapenkin takana oli niin sanottu hattuhylly, joka otettiin pois. Minä ja serkkuni pienimpinä istuimme polvillamme tavaratilassa päät hattuhyllyn paikalla.

Mari Meriläinen, visuaalinen assistentti

Isi osti hienon Ford Caprin hääautoksi, kun hän oli menossa äidin kanssa naimisiin. Äiti ompeli “näppäränä” tyttönä pyöreät pikkutyynyt takaikkunalle. Olin häissä morsiusneitona, ja matkalla kirkkoon nojailin tyynyihin ja tunsin, kuinka jokin raapi naamaa. Äiti oli ommellut hääkiireissänsä nuppineulat tyynyn sisälle. Nuppineulat jäivät tyynyihin vielä senkin jälkeen, kun auto myytiin. Me lapset olimme osanneet nojailla tyynýihin toispuoleisesti, toivottavasti auton uusi omistajakin.

Mirkka Isotalo, verkkotoimittaja

Opin jo hyvin nuorena, että Fiat on huono auto. Tädilläni oli limenvihreä Fiat, jolla päristelimme kesäreissuilla ollessani neljä-, viisivuotias. Auto jätti useammin kuin kerran meidät tienposkeen ja vaati työntöapua. Äitini ja tätini huokailusta puhinasta ja kiroilusta ymmärsin, että kun kasvan isoksi, minun kannattaa sijoittaa johonkin toiseen automerkkiin. Niin teki tätinikin. Muutamia vuosia taisteltuaan hän osti sähäkän punaisen Toyota Corollan, joka pelittää vielä tänäkin päivänä.”

Tanja Hakamo, toimittaja

Isänikin sortui kerran ostamaan Fiatin. Se oli hopeanharmaa sporttinen Fiat Mirafiori, jonka nimi oli ylivoimainen äännettävä nelivuotiaalle ja pian auto tunnettiinkin Mirahirviönä. Se kiidätti perhettämme uskollisesti aina kouluikääni asti, kunnes siihen iski mystinen vaiva: Mirahirviö sammui aina vasemmalle käännyttäessä. Ajoreittien suunnittelusta tuli melko haastavaa. Viimeinen muistikuvani Fiatista on, kun isäni kanssa seisomme Helsingin Hakaniemessä simahtaneen auton vierellä, ja äiti, jota olimme lähteneet hakemaan töistä, näkyy vastaan huristavan bussin ikkunasta lievästi kireäilmeisenä. Keskustaan ei vain mitenkään päässyt ilman vasemmalle kääntymistä.

Kuvaaja ja toimittaja raikkaina moottorikelkka-ajelun jälkeen.

Ensin oli kaukainen unelma siitä, että asun joskus Turun saaristossa. Sitten tuli unelma, että teen ainakin joskus reportaasijutun elämästä siellä, ja nimenomaan talvella. Olin päättänyt saarenkin jo pari vuotta sitten, mutta silti jutun (Merta pitkin kotiin, MN 7/2010) toteutumiseen meni näin säälittävän kauan.

– Miksi te Ahvensaareen tulette? Ei täällä ole mitään saaristolaiselämää, selvensi vuokramökkimme emäntä Marja Koskela-Gröndahl puhelimessa pari päivää ennen matkaa.

Siitä tiesin, että olemme menossa valokuvaaja Karoliina Paatoksen kanssa juuri sellaiselle saarelle, mistä haluan kertoa.

Olin kuullut huhuja, että saaristo muistuttaa Lappia. Molemmissa juodaan viinaa ja ammutaan peuroja ikkunasta, ainakin mielikuvissani. Näin jo silmissäni pääkuvan siitä, miten aito saaristolainen posauttaa keittiön ikkunasta riistaa hengiltä.

En tiedä vieläkään, onko huhuissa perää, sillä vaikka kuinka kehotimme Karoliinan kanssa ahvensaarelaisia elämään ihan niin kuin meitä ei olisikaan, kukaan ei edes avannut ikkunaa. Sen sijaan meitä vietiin mönkijällä ja moottorikelkalla jäällä, jota pitkin ei vielä muutama päivä aiemmin uskaltanut kulkea. Oli se realismia sekin!

Ahvensaaressa asuu vakituisesti seitsemän, kahdeksan ihmistä. Katselen vieläkin Helsingin katuja sillä silmällä, että täällähän on tsiljoona Ahvensaarta. Ja Ahvensaaressa on koko maailma.

Vaikka vietimme saarella kolmisen päivää, en voi edes esittää ymmärtäväni elämää siellä. Voin vain tehdä siitä oman tulkintani ja toivoa, että se avaa jotain jossain.

Lopuksi vielä ahvensaarelaisen Klasun ajatuksia:

a) ”Koko saaristo on sellanen, että erotaan ja otetaan naapurin ukko tai eukko. Menis ny vähän pitemmälle, edes Rymättylään.”

b) ”Mihin sä meet, jos äijä heittää sut täällä ulos? Tällä pakkasella, mihin meet? Saaristo on kamala paikka.”

c) ”Saaristossa kuuluu aina vähän haukkua, puhua paskaa toisista, muista se!”

d) ”Vaimo edellä jäällä, muista se!”

Haaveeni asua saaristossa tuli muuten taas takaisin. Ahvensaaressa ne nauraisivat, jos tietäisivät.

Tiina Hämäläinen

Ajatus hiipii usein mieleen aamuisin, kun värjöttelen bussipysäkillä ja viima puhaltaa kasvoihin: Miksi en ostanut sitä muhkeaa toppatakkia, joka sattui vastaan ostosreissulla viime syksynä?! Nyt sille olisi käyttöä.

Alkusyksyn leppeässä ilmastossa toppatakin hankkiminen tuntui kuitenkin liian aikaiselta. Kyllä minä vielä ehdin, ajattelin. Sitä paitsi eihän Etelä-Suomeen edes tule kunnon talvikelejä, joten luultavasti takki olisi ostoksena ihan turha.

Miten väärässä olinkaan, enkä ainoastaan ilmoista. Kun pakkaset ovat päällä, on toppatakin ostaminen jo myöhäistä. Jopa Helsingin kokoisessa kaupungissa kaupat huutavat ei oota, vaikka talvivaatteiden sesonki olisi parhaimmillaan.

Tämä ei johdu pelkästään siitä, että kaltaiseni mattimyöhäiset ovat rynnänneet liikkeisiin ja tyhjentäneet varastot. Vaatekauppa toimii nimittäin tarkasti suunniteltujen sesonkien mukaan. Mallistot vaihtuvat, tavaraa otetaan myytäväksi tasan sen verran, kun sitä arvellaan menevän. Ylimääräisiä varastoja ei pidetä. Kun myymälöissä on siirrytty kevätsesongin puolelle, talvivaatteita on enää turha hakea.

Fiksu kuluttaja osaakin varautua kaupan mielenliikkeisiin, koska päinvastoin kuvio ei toimi. Vaikka tuntuu tyhmältä etsiä untuvatakkia elokuun helteissä, vaihtoehtoja on vähän: joko ostat takkisi ajoissa tai palelet.

Mirkka Isotalo

Koneet eli laitteet eli vekottimet ovat ihmisen elämän suola, sokeri ja natriumglutamaatti. Tiedäthän sen kihelmöivän innostuksen tunteen, kun avaa vastaostetun kännykkälaatikon sinetin ja luiskauttaa kiiltävän, naarmuttoman vastasyntyneen ulos pakkauspussistaan.

Mutta ennen kuin pääsee edelläkuvattuun tilanteeseen, on pitänyt päättää, minkä koneen hankkii. Se ei ole helppoa, sillä valikoimaa on kuin Makuunin irtokarkkiosastolla.

Tässä lyhyt opas pienelektroniikkakauppaan:

1) Tunnustele sisintäsi. Millaisen laitteen haluat? Koneiden osto on tunnehommaa, vaikka jotkut, yleensä miehet, yrittävät muuta väittää.

2) Erota omat tunteesi muiden tunteista. Älä osta mitään vain brassailun vuoksi.

3) Tee ihan pieni taustatyö. Mene mbnet.fi:hin ja tarkista tuoteseurannasta, onko hankkimaasi  laitetta arvioitu. Saman paikan hintaseurannasta löydät halvimman ostopaikan.

4) Ota kone käteen. Tuntuuko se hyvältä ja vakaalta? Pystyykö sitä käyttämään sinun sormillasi? Miellyttääkö ulkonäkö?

5) Luota itseesi, mutta ajattele avarasti. Jos olet aina ostanut saman merkin kännykän, mieti, mitä puutteita niissä on ollut? Olisiko jokin toinen merkki parempi? Opit kyllä käyttämään muitakin malleja, usko vaan.

Virpi Salmi

Lopetin lihansyönnin 14-vuotiaana erään tillilihapäivällisen jälkeen. Teinimieltäni askarruttivat kysymykset eläinten oikeuksista. Lisäksi inhosin yli kaiken liukasta tillilihaa tunkkaisessa kastikkeessa. Ajattelin, että kasvissyönnissä oli eettisyyden lisäksi sekin hyvä puoli, ettei tarvinnut tapella vanhempien kanssa siitä, pitikö minun syödä pahoja ruokia.

Silloin lihaton ruokavalio oli outo. Teinityttöjen kohdalla sitä pidettiin merkkinä syömishäiriöstä ja hankalasta luonteesta. Koulussa jouduin hakemaan ruokani keittiön takaosasta. Tarjolla oli yleensä höyrytettyjä pakastevihanneksia.

Siitä on nyt 13 vuotta, ja paljon on tapahtunut. Kasviskeittokirjoja, -ravintoloita ja vegeilyyn panostavia blogeja ja nettisivuja on enemmän kuin ehtii läpi kahlata. Hyviä proteiininlähteitä, kuten soijaa ja tofua on ruokakauppojen hyllyillä vaikka kuinka paljon. Kasvissyöjien määrä kasvaakin koko ajan.

Siksi minua hämmästyttää, että saan edelleen vastailla kysymyksiin, kuten ”Voiko porkkanasta tulla täyteen?” tai ”Taitaa olla aika yksipuolista ruokaa, kun reseptistä jättää lihan pois?”. Silloin mietin, mahtavatko ne ihmiset käydä koskaan ruokakaupassa. Yleensähän kaupassa on ensimmäisenä vastassa hedelmä- ja vihannesosasto, ja niiden tarjonta on todella runsas kesät talvet. Totta kai ruoka on yksipuolista, jos lautaselle läiskäisee perunan ja kesäkurpitsan. Mutta yhtä yksipuolista on sekin, jos ruuaksi on perunaa ja nakkeja. Kasviksia on ihan yhtä helppo varioida kastikkeiksi, uunipadoiksi, keitoiksi ja pastaruuiksi kuin lihaakin. Itse asiassa uskon, että kasvissyöjät syövät usein terveellisemmin, koska meitä ohjeistetaan lihansyöjiä tarkemmin miettimään ruuan sisältöä – esimerkiksi päivittäisiä proteiinimääriä ja annosten monipuolisuutta.

Noudatan lihatonta ruokavaliota nykyään ekologisuuden ja terveyden takia. Mieheni syö lihaa, eikä halua luopua siitä. Ei sen puoleen, että olisin pyytänytkään. Lapsemme syö päiväkodissa sekaruokaa, mutta kotona kokkaamme kasvisruokaa ja kaksi kertaa viikossa kalaa. Asia ei ole koskaan ollut meille ongelma. Kauppalistassa lukee aina ”kinkkua tai meetwurstia”, ja mies voi syödä töissä lihaa ja kokata palapaistia kotona itselleen ja lapselle, jos huvittaa. Yleensä ei huvita, vaan teemme ruokaa, jota koko perhe syö.

Silti hämmästyttävän monelle muulle ruokailumme tuntuu olevan ongelma. Kun asia tulee jossakin porukassa puheeksi, yleensä joku aina kommentoi, että ”Kyllä lapsi vaan tarvitsee lihaa”. 2-vuotias lapsi ei todellakaan tarvitse kahta liha-ateriaa päivässä – päiväkodissahan syödään pääasiassa liha- ja kanaruokia. Lisäksi on outoa, että kasvissyöjiä yritetään saada kiinni liian heikoista perusteluista. Ensin kysytään: ”Eikö liha muka ole sinusta hyvää?” Jos vastaan, että on, mutta olen jättänyt sen ekologisten syiden takia pois, kysytään heti perään jotakin sen tyyppistä kuin ”Miten voit perustella valintaasi ekologisesti, lennäthän sinä lentokoneellakin?”. Lihansyöjiltä kukaan ei kysy perusteluja eikä kritisoi heidän valintojaan.

Anu Ilomäki

Paikka oli kuin paratiisi.

Aurinko poltti kuumasti, ja hiekanjyväset kutittivat varpaita. Palmut huojuivat leppeässä tuulessa, ja ilmassa tuoksui meri.

Olin kaksikymppinen ja ihka ensimmäisellä etelän lomalla ystävien kanssa. Meitä oli kolmen tytön energinen jengi, joka oli lähtenyt italialaiseen turistikohteeseen yhden ohitetun yliopistovuoden kunniaksi. Rentoutumiseen ja hauskanpitoon oli aikaa ruhtinaalliset kaksi viikkoa, ja vapauden tunne oli huumaava.

Läheinen disko oli tullut meille tutuksi heti loman alussa ja niin olivat myös siellä viihtyvät brittipojat Tom, Gavin ja Patrik, jotka työskentelivät läheisessä lomakylässä. He olivat erinomaista seuraa: rentoja, ystävällisiä ja aina valmiita huvitteluun.

Tom pisti silmääni heti ensimmäisellä kohtaamisella, kun hän istahti diskossa viereeni ja tokaisi ”Hello gorgeus”. Pidin hänen ystävällisistä kasvoistaan ja urheilullisesta vartalostaan, jota terve rusketus korosti. Lisäksi hänen kuiva englantilainen huumorinsa sai minut nauramaan.

Monta iltaa kului siihen, että kiertelimme toisiamme kiinnostuneina. Minua ujostutti, ja tunsin itseni epävarmaksi, vaikka Tomin ystävälliset lähentymisyritykset imartelivatkin. Lisäksi Patrik sai päähänsä pyytää minut illalliselle. Hämmennyksissäni suostuin.

Illallinen sujui ihan mukavasti. Viihdyin Patrikin seurassa, mutta hän ei herättänyt minussa erityisiä tunteita. Kun kävelimme ravintolasta drinkeille kantabaariimme, kohtasin ensimmäiseksi ystävieni kiinnostuneet ilmeet. Tom istui heidän takanaan ja näytti harmistuneelta. Silloin tajusin, että illallinen Patrikin kanssa oli ollut virhe. Oikeasti halusin olla Tomin kanssa.

Kun Patrik alkoi vähän myöhemmin valitella väsymystään, rohkaisin varovasti häntä lähtemään. Minä halusin vielä jäädä ja jatkaa iltaa ystävieni kanssa. Lopulta hän suostui. Juttelimme loppuillan kahdestaan Tomin kanssa. Ystäväni hävisivät omille teilleen huomatessaan, ettei meistä ollut seuraa. Aamun valjetessa Tom saattoi minut hotellille, jonka edessä suutelimme pitkään.  Se oli romanssimme alku. Loppulomani vietimme yhdessä.

Lähtö oli katkeransuloinen hetki. Kun katselin Tomin loittonevaa selkää lentokentällä, tajusin voimakkaasti, että. emme enää näkisi. Mutta en myöskään unohtaisi häntä koskaan.

Neiti Kesäheinä

Neiti Kesäheinä on nimettömänä pysyttelevä Me Naisten toimituksen jäsen.

Kerro oma lomaromanssitarinasi Me Naisten kirjoituskilpailussa!

Me Naiset 2/2010 esittelee tämänhetkisiä trendilajeja, muun muassa zumbaa, strip aerobickia ja afroa.  Nyt Me Naisten toimittajat kertovat, minkälaiseen liikuntaan he ovat hurahtaneet.

Rosanna Serkamo, toimittaja

Aloitin säännöllisen kuntosalitreenin puoli vuotta sitten. Alku oli hirveä, hyvä kun jaksoin nostaa laitteen tankoa ilman painoja. Ensimmäisen parin kuukauden aikana liikunnan ilosta ja endorfiineistä ei ollut tietoakaan, ja raahustin kevyenkin treenin jälkeen kotiin puolikuolleena.

Varsinainen käänne tapahtui, kun lihasmassani alkoi kehittyä: huomasin jaksavani polkea kuntopyörää kovemmilla vastuksilla, pystyin nostamaan isompia painoja ja vatsalihasliikkeiden tekeminen alkoi tuntua jopa hauskalta. En joutunut enää pakottamaan itseäni salille, vaan suorastaan halusin sinne. Kolmen kuukauden päästä sain iloisena todeta, että treenistä oli myös hyötyä: kroppa oli alkanut kiinteytyä ja lihakset tuntuivat, vaikkeivät juuri näkyneet. Tähtihetki oli, kun pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni pullistelemaan haballa.

Nykyään pyrin käymään salilla pari kolme kertaa viikossa, vaikka lomilla tulikin lepsuiltua. En ole siitä kuitenkaan huolissani, sillä tiedän, etten pysty pysymään salilta enää poissa.

Anu Ilomäki, toimitussihteeri

Päätin hetken mielijohteesta mennä tutustumaan hotjoogakouluun. Olin täysin myyty heti ensimmäisen tunnin jälkeen. Olin käynyt pitkään astangajoogassa, mutta vähintään 38-asteisessa salissa harjoiteltava hot jooga tuntui vielä paljon paremmalta: asentoihin oli helpompi venyä lämpimässä.

En ole hikoillut missään liikuntaharrastuksessa yhtä tehokkaasti kuin hot joogassa, ja tunnin jälkeen olo on mahtavan rauhallinen. Tulokset näkyvät nopeasti: venyvyys lisääntyy, ja voima, kehon hallinta ja oman kropan tunteminen paranevat. Parasta ja tarpeellisinta minulle on kuitenkin se, että viikossa on ainakin yksi puolitoistatuntinen, jolloin kukaan ei pyydä minulta mitään, minun ei tarvitse ajatella mitään ja kaikki joogamaton ulkopuolella oleva unohtuu.

Mari Julku, toimittaja

Viime syksynä pitkän sohvaperunakauden jälkeen löimme avomieheni kanssa vetoa: se, joka liikkuu enemmän vuoden loppuun mennessä, saa häviäjältä illallisen hienossa ravintolassa. Lajeja ei laitettu arvojärjestykseen, vaan jokaisesta liikutusta puolesta tunnista sai pisteen. Jos baari-illan jälkeen kävelee kotiin taksilla ajelun sijaan, on sekin parempi kuin ei mitään.

Olen aina tykännyt liikkua yksin. Sain aluksi mieheeni aikamoisen piste-eron kävelemällä ja vesijuoksemalla, mutta sitten intoni lopahti ja mies kiri tilanteen tasoihin. Kun hän eräänä iltana teki lähtöä spinningtunnille, oli minunkin pakko raahautua mukaan.

Ensimmäinen kerta oli kauhea ja olin varma, että taju lähtee hetkenä minä hyvänsä. Hikoilin kuin viimeistä päivää, ja tunnin jälkeen paikat olivat niin hellinä, että en meinannut päästä kotitalossa portaita kolmanteen kerrokseen. Sänkyyn rojahtaessani voittajafiilis kuitenkin valtasi koko kropan – olin selvinnyt 50 minuutista hikistä liikuntaa! Kerta kerralta pystyi tuntemaan, kuinka kunto kasvoi jokaisella minuutilla, minkä pyörää jaksoi polkea. Ja pian minä, entinen liikkunnanvihaaja, aloin löytää itseni polkemasta pari kertaa viikossa.

Ratkaisevana tekijänä oli ihana ohjaaja, joka kertoo koko ajan väliaikoja tyyliin ”nyt poljemme seisaaltaan enää puolitoista minuuttia”. Se vain lisää sisua: kyllä minä vielä puolitoista minuuttia jaksan! Jos aikoja ei kerrottaisi, ehtisin luovuttaa monta kertaa.

Maija Kangasluoma, toimitussihteeri

En ole koskaan ollut välineurheilija: ajattelin, että ihan sama, missä rytkyissä lenkkipoluilla hikoilee. Talvikävelykenkäni ovat kuitenkin saaneet minut kääntämään kelkkani. Nastoilla varustetut, vettähylkivät ja huippulämpöiset popot ovat niin mahtavat, että kävelylle tekee mieli lähteä pelkästään niitä ulkoiluttamaan.

Tukevilla nastakengillä astellessa saan voitonriemua siitä, että peittoan talven ykkösinhokkini eli liukkauden. Seuraavaksi pitää varmaan hankkia lenkkikaverini kehuma lämmin bambukerrasto. Sitten kelpaa talsia kohti kylmyyttä, liukkautta ja keski-ikää.

Olin 12-vuotias, kun Salatut Elämät alkoi, joten koko teini-ikäni oli Salkkarihuumaa. Koulussa välitunnit puhuttiin Salkkareista ja mietittiin, kuka olisi mikäkin Salkkarihahmo. Sitten tuli kohu, että Salkkarit on liian rankka lapsille ja monessa kodissa ohjelma meni katsomiskieltoon, myös meillä. Kaverit pitivät onneksi ajan tasalla hurjista juonenkäänteistä.

Nyt ohjelmaa on esitetty lähes 1850 jaksoa. Oma seuraaminen ei ole enää aktiivista, mutta vierailu Salkkareiden kulisseissa oli varsinainen elämys. Oli hauskaa nähdä koti, missä Seppo Taalasmaa on asunut 11 vuotta tai sauna, missä monet Salkkarihahmot ovat rakastuneet tai eronneet. Ja kuten kulissit aina, ne ovat oikeasti paljon pienempiä kuin mitä televisiossa näyttää. Lavastajat ja rekvisitöörit ovat ammattitaitoisia. Jokaisella hahmolla on esimerkiksi oma varustelaatikko, ja kirjaa pidetään siitä, mikä hahmo on käyttänyt minkäkinlaista juomapulloa: tavarat eivät saa sekoittua hahmojen kesken.

Salkkareiden näyttelijät ovat puhuneet paljon kuvausten rankkuudesta. Seisottuani viisi tuntia Malmin hautausmaalla sympatiani ovat heidän puolellaan. Kuvauksissa ollessani lämpömittari näytti vielä plussaa, mutta kuvaukset ovat käynnissä, vaikka pakkasta olisi 30 astetta. Näyttelijöillä on lämmittelyä varten asuntoauto, mutta muulla kuvausryhmällä riittää hommaa, vaikka kamerat eivät olisikaan käynnissä. Palkintona on kuitenkin huima suosio: Salkkareita seuraa edelleen miljoonayleisö.

Mari Julku