On mukava ajatus, että isää, miestä tai veljeä voi ilahduttaa lahjalla. Merkkipäivän ja juhlapyhän lähestyessä minulle iskee kuitenkin paniikki. Mitä ihmettä ostan? Aikuisilla ihmisillä kun on jo kaikkea, ja toiveita esittää vain harva. Jos esittää, toiveena on mönkijä tai lehtipuhallin.

Eräänä jouluna ostin sattumalta veljelleni joululahjaksi t-paidan, kun en muutakaan keksinyt. Veli otti paidan käyttöönsä sen kummemmitta puheitta.

Sitten veli katkaisi kätensä.

Katkenneen raajan ansiosta sain kuulla, että lahjani oli onnistunut. Itse asiassa paidasta oli tullut veljeni suosikki. Harmi kyllä, paita jouduttiin leikkaamaan pois hänen päältään, että kättä voitiin hoitaa.

Sen kuullessani hoksasin, että paita tai pari vuodessa on juuri hyvä lahja minkä tahansa ikäiselle miehelle. Niitähän tarvitsee aina.

Myönnetään, onhan puuvillainen t-paita vähän arkinen ratkaisu, mutta olen todennut sen toimivaksi, koska:

- Kaikki käyttävät t-paitaa, erityisesti miehet. Niitä on vaikea omistaa liikaa.

- T-paidoille löytyy aina käyttöä, ja jos malli tai kuvio ei miellytä, se kelpaa ainakin jumppa- tai yöpaidaksi.

- T-paita on aika yksinkertainen vaate, joten sopivan koon arvioiminen on kohtuullisen helppoa.

- T-paita ei paina paljon, joten lahjat on helppo kuljettaa kauemmaksikin.

- T-paitoja on niin laaja valikoima, että on helppo valita sellainen, jota lahjan saajalla ei varmasti ole.

Marjut Laukia

Tunnustan. Tipahdin jo aikoja sitten kiivaan rasvakeskustelun käänteistä. En vieläkään tiedä, pitäisikö mahaan lorottaa pelkkää oliiviöljyä vai onko nyt lupa ahmia voita. Ravintoterapeuttien, karppausfanaatikkojen ja ruokaympyrähenkilöiden väittely on mennyt niin monimutkaiseksi, että olen ottanut ohjat omiin käsiini.

Näen vain uutiset, joissa kerrotaan punaviinin, tumman suklaan ja kahvin terveysvaikutuksista. Minulle on aivan sama, vaikka artikkelin lähteenä olisi mainittu Prinsessa Nora bint Abdul Rahmanin yliopisto ja tutkimukseen olisi osallistunut kolme ihmistä. Ostoskassini on jo täynnä konvehtirasioita, cabernet sauvignonia ja kofeiinia keskipaahdolla. Leivon nykyään mokkapalojakin vain siksi, että elimistöni saisi riittävästi magnesiumia, aminohappoja ja antioksidantteja.

Olen täällä jo vähän odotellut, että joku vaikuttava tieteellinen taho keksisi suositella myös seuraavia elintarvikkeita:

Kaikki rasvaiset juustot. Täyteläistä brietä maistellessa minusta on usein tuntunut siltä, että a-vitamiinitasoni ovat selvästi kohonneet.

Jäätelö. Varsinkin sellainen kinuskimöykkyjä ja brownie-paloja sisältävä.

Irtokarkit. Onko vaahtosienien, lakunappien ja noitapillien ravintosisältöä koskaan kunnolla tutkittu?

Friteeratut möykyt. Upporasvassa paistaminen poistaa elintarvikkeista elimistölle haitallisia lisäaineita.

Grillimakkara. Eiköhän se höpinä rapeaksi mustuneen kyrsän karsinogeeneistä ole täyttä puppua.

Hampurilaiset ja pitsat. Siinähän sitä on monipuolisesti erilaisia raaka-aineita helposti syötävässä muodossa.

Olen muuten varma, ettei kukaan itkisi perään, jos sellerin todettaisiin aiheuttavan syöpää. Ei niin kitkerä juures voi olla kenellekään hyväksi!

Sanna Wallenius

Aivan turha. Tylsä ja mauton. Mitä sä sitä hehkutat? Amerikkalaista hapatusta. Et kyllä oikeesti tykkää itekään.

Mutta kun tykkään. Uunissa hautuneena talvikurpitsa on kaunista ja mehevää sapuskaa. Siinä on mukavaa lihaisuutta, purtavaa – oikeasti syötävää ja se hehkuu mausteiden seurassa. Chili, timjami, rosmariini, pippuri ja valkosipuli, nam. Lisäksi kurpitsa kypsyy nopeammin kuin punajuuret, palsternakat ja muut syksyn kasvikset.

En ole kyllä aina rakastanut kurpitsaa. Paha maku tulee edelleen suuhun, kun muistelen kouluaikojen kiinankaaliraastetta, jota oli väritetty ja maustettu säilykekurpitsalla. Etikkaisia ja lötköjä sattumia löytyi muidenkin salaattien joukosta. Oranssin säilykkeen täytyi olla todella halpaa, sillä niin monia ruokia sillä ruokalassa jatkettiin.

Valaistuminen kurpitsan jalouksista tapahtui Australiassa. Opetuskeittiön kokki oli hieronut oransseihin lohkoihin oliiviöljyä, suolaa ja pippuria, työntänyt ne uuniin ja paistanut pehmeiksi. Yksinkertaista ja hyvää. Eikä häivähdystäkään kitkerästä etikasta.

Katja Nordlund

Enää kolme tuntia. Käännän tyynyn ympäri, asettelen peittoa paremmin ja huokaan. Kello on yli kaksi, enkä ole vieläkään nukahtanut. Päässäni vilisevät kaikki unettomille annetut ohjeet: älä yritä nukahtaa väkisin, nouse sängystä vaikka lukemaan. Mutta kun minä haluan nukkua enkä lukea!

Kun kännykän herätyskello sitten kello 5.15 piipittää, olen ehtinyt vajota hetkeksi johonkin horroksentapaiseen.

Kun tulen iltapäivällä töistä kotiin, painun suoraan nukkumaan. Tai siis kääntämään kylkeä, sillä en taaskaan saa unta.

Kyllä, kuulostaa ihan tyypilliseltä unettomuuden kuvaukselta. Tässä ei kuitenkaan onneksi ole kyse siitä. Ei, vaan siitä, mitä tapahtui, kun kokeilin viikon energisoivaksi hehkutettua aamutreeniä.

Törttöilevä yliyrittäjä

Vein juontaja Kristiina Komulaisen kolmeksi päiväksi testaamaan Natural BootCamp -nimistä treeniohjelmaa (Astetta hikisempi aamunavaus, MN 42/2011). Yrityksen nettisivuilla luvataan, kuinka harjoitukset antavat “energiaa koko päiväksi!”

Jatkoin aamulla 6.30 alkaneita harjoituksia viikon verran ja olisin halunnut jatkaa pidempäänkin, ellei aamukuntoilu olisi toiminut juuri päinvastoin kuin piti.

Itse tunnista tykkäsin: oli ihanaa aloittaa päivä aurinkotervehdyksillä ja nostaa vähän sykettä.

Mutta ne aamuherätykset.

Kuten viisaat unitutkijat tietävät, ihminen ei voi nukahtaa väkisin, sillä yrittäminen saa aivot käymään ylikierroksilla. Valitettavasti rennosta sammahtamisesta saa vain haaveilla, jos tietää kellon soivan melkein keskellä yötä. Niinpä makasin joka ilta peiton alla ja yritin nukahtaa hampaat irvessä.

Aamulla hammasharja tippui lavuaariin, puuro kuohui kattilasta ja kahvit läikkyivät pöydälle. Töissä ravasin kahviautomaatilla ja irvistelin julisteelle, joka väittää, että taukojumppa virkistää. Illalla kasvattelin väsymystä koomaksi asti ja kömmin sänkyyn turhin toivein.

Ehkä aamuheräämisiin olisi tottunut. Ehkä olisin parissa viikossa väsähtänyt niin, ettei mikään olisi pitänyt valveilla. En tiedä, sillä päätin luovuttaa.

Aloin herätä pari tuntia myöhemmin ja liikkua vasta työpäivän jälkeen.

Kello viiden liikunta onneksi energisoi ihan takuuvarmasti. Se nitistää töiden jälkeisen väsymyksen eikä ainakaan valvota sängyssä.

Heini Maksimainen

Mutta onko sosiaalinen media hyvä juttu vai ei? Netti-intoilija ja Verkkoänkyrä vastaavat väitteisiin.

Väite: Jos et ole Facebookissa, et ole mitään.

Totta. Tänä päivänä olet yhtä merkittävä kuin digitaalinen jalanjälkijätöksesi.

Höpö höpö. Merkittävät teot tapahtuvat reaalimaailmassa. Facebookissa voi olla nokkela ja sytyttää muistokynttilöitä, mutta mitä sitten?

Sosiaalisen median hyödyt ovat suuremmat kuin haitat.

Ehdottomasti! Sosiaalinen media on ihmisen paras ystävä. Sen kautta on hankittu työpaikkoja, puolisoita, uusia ystäviä ja löydetty vanhoja ystäviä. Se jaksaa kuunnella krapulaista marinaasi paremmin kuin koirasi.

En usko. Sosiaalinen media tyhmentää, ja sitä haittaa on paha kompensoida. Nykyään ihmiset, jotka olivat ennen älykkäitä, kertovat somessa olevansa parhaillaan Alepassa. Miksi? Ilmeisesti vain siksi, että se on mahdollista.

Sosiaalinen media koukuttaa kasvokkaisten tapaamisten kustannuksella.

Päinvastoin. Sosiaalinen media houkuttaa tapamaan niitä ihmisiä, joiden olemassaoloa et muuten edes muistaisi. Et oikeasti ennen vanhaan enemmän kyläillyt kavereidesi luona. Aiemmin sinulla oli toiset tekosyyt, jos et sitä tehnyt.

Nämä some-ihmiset ovat juuri niitä tyyppejä, jotka eivät pysty kuuntelemaan edes kosintaa ilman, että koskettelevat samalla puhelintaan. Heidät voi kyllä saada kahville, mutta he eivät ole sitten kunnolla läsnä.

Facebook tietää liikaa.

Ei. Se tietää vain sen, mitä olet sinne syöttänyt. Ja hei, oletko oikeasti niin tärkeä ihminen, että sinusta voi tietää liikaa? Vain mafian pelossa uuden henkilöllisyyden saaneet oikeudenkäyntitodistajat voivat sanoa niin.

Ihan sama, mitä Facebook minusta tietää. Sen sijaan pelkään, että pomoni tietää kohta saman, mitä FB. Minun oletetaan nykyään käyttävän ison osan vapaa-ajastani yksityisyysasetusten intohimoiseen tutkimiseen. Ei kiinnosta.

Some tekee fiksustakin tyypistä nettiurpon.

Ei, vaan some voi murtaa fiksuna pitämäsi tyypin suojamuurin ja sieltä paljastuukin urpo. Hän on ollut urpo jo ennen somea ja tulee olemaan sitä silloinkin, kun emme enää käytä sanaa some.

Juu. Tai ehkä some ei tee sitä. Nettiurpot vain on alettu somen maihinnousun jälkeen ottaa vakavasti. Se on harmi. Heillä on niin kovin vähän annettavaa ja heidän silmiinsä tulee tyhjä tuijotus aina, kun puhutaan sisällöstä eikä teknologiasta.

Facebookin käyttö työajalla on ihan ok, ja some-tauko voi jopa piristää.

Jep! Tästä on jopa tutkimustuloksia, että työpaikat, jotka sallivat somettelun työajalla, ovat luovempia, hauskempia ja kaikin puolin parempia. Luin asiasta Facebookissa.

Ihme selittelyä. Ennen puhuttiin ihan reilusti laiskuudesta ja hankalien työtehtävien lykkäämisestä. Nyt se on muka piristävä some-tauko.

Angry Birds -mobiilipeli on suomalainen menestystarina. Tässä toimituksen netti- ja mobiilipelisuosikit, kun söpöistä linnuista kaipaa taukoa:

Unblock lego free

Koukuttava älypeli.

Splash back

Poksauttele limamolluskoja.

Kukkiva puutarha

Kukat riviin!

Zoo keeper

Suosikki vuosien takaa.

Doodle jump

Tämä on koukuttumisvaroitus, joka kannattaa ottaa vakavasti.

Bubbels!

Äänet päälle ja poksauttelemaan.

Muista myös pelit Mimmien nettisivulla!

Olen niitä ihmisiä, joiden laskut kiertävät perintätoimiston kautta ja jotka maksavat itsensä joka kirjastokäynnillä ulos lainauskiellosta. Olen vähän liian lahjakas lykkäämään asioita.

Siksi innostuin, kun haastattelin supertehokkaaksi tiedettyä työministerin erityisavustajaa Pilvi Torstia (Supernaisten salaisuus, MN 38/2011). Parhaillaan kahta haastavaa työtä tekevä Pilvi ei paljastunutkaan geenimuunnelluksi ihmisrobotiksi, vaan hänen tehokkuutensa salaisuus oli yksinkertainen: määrätietoinen suunnittelu. Pilvi harrastaa puolivuotissuunnitelmia, joihin hän kirjaa hoidettavat hommat. Inspiroiduin. Niin minä ryhtyisin tekemään! Nyt loppuu lykkääminen ja tekosyiden keksiminen!

Ja kuinkas siinä sitten kävikään: haastattelusta on yli kuukausi, ja lista on tietenkin, no, suunnitteluasteella.

Niin kuin nämä seuraavatkin projektit, jotka voisin laittaa omalle listalleni:

• Kiinnitä eteiseen kattolappu. (Toisaalta, kyllä ne kengät lopulta pimeästäkin löytyvät. Sanon ihan vain kolmen ja puolen vuoden kokemuksella.)
• Osta uudet lenkkarit. “Urheilukaupassa on kauheat jonot” on surkea selitys, jos sitä käyttää kahdeksana syksynä peräkkäin.
• Käytä loppuun se vuosi sitten hommattu kuntosalikortti, jossa on yhä kahdeksan kertaa kymmenestä jäljellä.
• Laita seinälle keväällä 2007 iskeneessä sisustuspuuskassa ostetut valokuvakehykset.
• Lähde vihdoin yksille sen vanhan kaverin kanssa, jolle lupasit soittaa “ensi viikolla” viime talvena.
• Palauta tuttavilta lainatut dvd:t ja kirjat, eli noin puolet kirjahyllyn sisällöstä. (Mumise epäselvästi, kun vastapuoli kysyy, mitä tykkäsit.)
• Voita lotossa ja palkkaa sihteeri, joka hoitaa nämä ja tuhat muuta ikuisuusprojektia.

Heini Maksimainen

Syön joka viikko äidin tai anopin tekemää pullaa. Koska he ovat vanhan kansan ihmisiä, heillä on edelleen viikko-ohjelmassa leivontapäivä. Kumpaisenkin pesä on jo tyhjentynyt, joten me aikuiset lapset saamme lämpimäisiä kotiimme.

Äiti ja anoppi ovat olleet aikaansa seuraavia naisia. Heidän pullaohjeessaan voi vaihtui margariiniin 70-luvulla ja maitokin on nykyisin rasvatonta. Sokerin määrä on molemmilla kohtuullinen. Terveysherätyksen saaneina he panevat taikinoihinsa samoja aineksia ja leipovat pullan jauhopussin ohjeella. Kuitenkin lopputulos on erilainen. Äidin pulla on sitkeämpää, sen kolot ovat isompia ja siinä on eri maku kuin anopin vehnäsessä. Erottaisin pullat koska tahansa, vaikka silmät sidottuina. Jo tuoksu on erilainen.

Tunnistaisin edelleen myös tarhakaverini äidin ja ala-asteen bestiksen kodin pullat, vaikka minulla ei ole supermaistajan makunystyröitä. Myös kahviloissa, joissa pulla tehdään itse, maku vaihtelee. Jopa niin, että tarkimmat maistavat, kuka leipureista on ollut vuorossa.

En tiedä, syntyykö erottava maku leipurin iholla elävistä bakteereista vai onko se leipomispaikan ominaishaju, joka tarttuu taikinaan. Mutta sen tiedän, että näistä pienistä eroista syntyy pullan kiehtova mysteeri.

Takuuvarman pullareseptin löydät Me Naisten numerosta 37/2011.

Katja Nordlund

Syksy on uusien harrastusten aikaa. Me Naisten toimituksesta löytyy niin aloitteleva akrobaatti kuin harrastuksiin sitoutumatonkin. Mitä sinä aloitat syksyllä vai aloitatko?

”Joka syksy haaveilen meneväni työväenopiston tai vastaavan ruokakurssille, missä opetetaan käyttämään tofua, linssejä ja papuja ja muuta hippiruokaa. Ekoilijoiden terveelliset mömmöt kiinnostavat, mutta haluaisin maistaa ennen kuin kokkaan. Ja sitten uskaltaisin tarjota ruokia perheellekin…”

”En ole kouluvuosien jälkeen suostunut sitoutumaan tiettynä päivänä tiettyyn kellonaikaan järjestettävään harrastukseen. Tänä syksynä ajattelin kuitenkin, että balettitunti kerran viikossa pakottaisi liikkeelle ja voisi innostaa liikkumaan enemmän myös spontaanisti. Harmi vain, että keskiviikko on myös työpaikan pilatespäivä.”

”Ilmottauduin aikuisten akrobaattikurssille. Joku sisäinen pyllistelijä ja spagaatin tekijä heräsi, vaikka olenkin ihan superkankea, joten tiedossa on todennäköisesti vain ikävyyksiä. Tavoitteena on heittää voltti ja päätyä maahan suorin vartaloin, ilman vammoja. Jos se onnistuu niin ensi kesänä esiinnyn Helsingin Mannerheimintiellä kolikkohatun kanssa.”

”Minä olen varannut ensimmäisen laulutuntini! Saa nähdä, jääkö viimeiseksi. Vaikea uskoa, että aikaa uudelle harrastukselle tulisi olemaan enempää kuin viime syksynäkään, mutta aina pitää jotain aloittaa. Syksyllähän se on pakko: silloin kaikki kurssit alkavat. Historiasta löytyy syksyllä aloitettuja ja yleensä myös syksyn aikana lopetettuja vapaan säestyksen kursseja, steppauskursseja, iirin kielen alkeiskursseja, luovan kirjoittamisen kursseja ja niin edelleen.”

”Olen nimenomaan ajatellut, etten aloita mitään uutta, vaan kunnostaudun kaikissa vanhoissa harrastuksissa, jotka ovat jääneet hieman vähemmälle huomiolle viime aikona. Esiin on otettu jo virkkuukoukku, langat ja jopa piirustusvälineet, joogamattokaan ei ole enää ollut pelkästään rullalla kauniina sisustuselementtinä.”

”Jokin harrastus olisi jees, mutta en siedä ajatusta, että jonnekin pitäisi raahautua joka viikko samaan aikaan. Pelkkä varattu pyykkivuorokin on ylitsepääsemätön sitoumus.

Yhtenä syksynä repäisin ja aloin käydä keskiviikkoisin kuntonyrkkeilyssä. Viimeistään maanantaina alkoi ahdistaa, etten saa itse valita, mitä keskiviikkoiltana teen. Voisiko joku keksiä jonkun kivan taikatemppuelämänhallintakokkauskielikurssin, joka kokoontuisi minun kotonani juuri silloin, kun minua huvittaa?”

Pääsin juttukeikan varjolla kurkistamaan kahteen ällistyttävään kotiin, Riitan tyylipuhtaaseen design-taloon ja Aijan hersyvään kierrätyskämppään. (Kahdenlaista luksusta, MN 35/2011) Heitä voisi äkkiseltään luulla sisustajina toistensa vastakohdiksi, mutta tärkeimmässä asiassa he ovat samanlaisia: kumpikin on nähnyt valtavasti vaivaa kotinsa eteen.

Minut valtasi kateus. Ei sillä, että himoitsisin kummankaan sisustusta sellaisenaan omaan kotiini. Mutta heidän tarmonsa minä haluaisin.

Minäkin niin tahtoisin olla ihminen, joka loihtii kotiinsa uniikin tunnelman yhdistelemällä nasevia kirpputoribongauksia hienostunutta makua ilmentäviin design-löytöihin. Mutta kun meille tarvitaan jokin huonekalu, mietin kolme kuukautta, että pitäisipä kiertää kirpputoreja. Lopulta saan käytyä yhdessä ja totean, että ei löydy ja onpa vaivalloista. Sitten käyn fiinissä sisustusliikkeessä ja totean, että ei löydy ja onpa melko kallista. Lopulta ostan huonekalun kaikkien tuntemasta edullisesta sisustustavaratalosta, vaikka edelliselläkin kerralla vannoin, että ei enää ikinä.

Lopputulos: vuosi vuodelta kasvava kuilu ihanteen ja toteutuksen välillä.

Suutuspäissäni kehittelin teorian sisustamisen perimmäisestä tyhjänpäiväisyydestä. Teorialla on nimikin: Sisustus on uusi laihdutus.

Nuorempana minulla oli tapana murehtia painostani ilman mitään järjellistä syytä. Mitä jos laihtuisi kilon tai pari, pitäisikö kokeilla karkkilakkoa, ja voi ei, taas sorruin kermamunkkiin. Samalla olin itselleni vihainen aivokapasiteetin väärinkäytöstä. Kaikki ne laihduttamisen suunnitteluun kuluneet minuutit olisi voinut käyttää jonkin oikeasti merkittävän asian pohdiskeluun.

No, enää vuosiin en ole jaksanut vouhottaa ulkonäköasioista, mutta askarteleeko mieleni nyt polttavien yhteiskunnallisten probleemien kimpussa? Ei askartele. Tuijottelen seiniä ja mietin, olisiko parempi tapetoida vai maalata.

Samalla totesin, että sisustus on uusi laihdutus toisessakin mielessä. Kaikki sitä muka harrastavat, mutta suurella osalla tuloksia ei juuri havaitse.

Jollain synkällä tavalla tämä ajatus lohdutti minua keskinkertaisen sisustukseni keskellä.

Oikeasti en tietenkään ole sitä mieltä, ja keksin jo ratkaisunkin. Eräs kirpputoreja rakastava ystäväni on diilannut minulle jo monta ihanaa vuosikertamekkoa sopuhintaan. Ehkä saan jonkun sisustamisesta innostuneen kaverini hankkimaan myös meille upeita, persoonallisia huonekaluja.

Sanna Sommers