Ajatus hiipii usein mieleen aamuisin, kun värjöttelen bussipysäkillä ja viima puhaltaa kasvoihin: Miksi en ostanut sitä muhkeaa toppatakkia, joka sattui vastaan ostosreissulla viime syksynä?! Nyt sille olisi käyttöä.

Alkusyksyn leppeässä ilmastossa toppatakin hankkiminen tuntui kuitenkin liian aikaiselta. Kyllä minä vielä ehdin, ajattelin. Sitä paitsi eihän Etelä-Suomeen edes tule kunnon talvikelejä, joten luultavasti takki olisi ostoksena ihan turha.

Miten väärässä olinkaan, enkä ainoastaan ilmoista. Kun pakkaset ovat päällä, on toppatakin ostaminen jo myöhäistä. Jopa Helsingin kokoisessa kaupungissa kaupat huutavat ei oota, vaikka talvivaatteiden sesonki olisi parhaimmillaan.

Tämä ei johdu pelkästään siitä, että kaltaiseni mattimyöhäiset ovat rynnänneet liikkeisiin ja tyhjentäneet varastot. Vaatekauppa toimii nimittäin tarkasti suunniteltujen sesonkien mukaan. Mallistot vaihtuvat, tavaraa otetaan myytäväksi tasan sen verran, kun sitä arvellaan menevän. Ylimääräisiä varastoja ei pidetä. Kun myymälöissä on siirrytty kevätsesongin puolelle, talvivaatteita on enää turha hakea.

Fiksu kuluttaja osaakin varautua kaupan mielenliikkeisiin, koska päinvastoin kuvio ei toimi. Vaikka tuntuu tyhmältä etsiä untuvatakkia elokuun helteissä, vaihtoehtoja on vähän: joko ostat takkisi ajoissa tai palelet.

Mirkka Isotalo

Vau mikä takki! Mutta hintalapun numerot eivät sitten ihastutakaan aivan yhtä paljon.

Aina silloin tällöin muotijuttujemme yksittäisten vaatteiden tai asusteiden hinnasta saa palautetta: Ei sovi mun kukkarolle!

Näin on, vaikka Me Naisten muotijuttujen yksi tärkeimmistä ohjenuorista on vaatteiden kohtuuhintaisuus ja se, että niitä löytyy ympäri maata. Mutta muotiin monta sivua viikoittain panostavana lehtenä me myös haluamme näyttää lukijoille kuumimmat trendit ja bongata uusimmat ”herkut”, joiden hinnalla ei ole niin väliä. Ne antavat vinkkejä ja näyttävät suunnan, jota voi toteuttaa oman lompakon sallimissa rajoissa.

Mimmien 422 000 lukijan joukkoon mahtuu niin muotiin intohimoisesti hurahtaneita, oman tyylinsä etsijöitä ja sen löytäneitä kuin vaatteisiin hyvin käytännöllisesti suhtautuvia. Niille, jotka eivät ole varsinaisesti muodista kiinnostuneita, muotijuttumme tarjoavat elämyksiä: esteettistä nautintoa ja tarinoita, joihin voi hypätä mukaan.

Tällä viikolla pääset pellon laitaan nauttimaan kuulaasta syysilmasta lämpimästi pukeutuneena, seuraavalla lennät takkitaivaaseen. Kaikki on muodissa mahdollista.

Marjo Vuorinen

Nyt kun itsellä on lapsia, tulee mentyä paikkoihin, joissa ei normaalisti
tulisi välttämättä käytyä. Yksi suosikkikohde meidän perheen pienimmille on
Linnanmäki. Kuten yleensäkin, työ on sillä tavalla aina mielessä, että
virikkeitä ottaa ja etsii kaikkialta. Näin kävi myös Lintsin kohdalla.
Huvipuistoa kierrellessämme aloin nähdä eri laitteet ja koko alueen kameran
läpi. Olin suunnittelemassa kuvausta, jossa kuvaisimme kesän kepeää ja
pastellisävyistä muotia. Linnanmäki sopi mielestäni kuin nakutettu
kuvauspaikaksi.

Kuvauspäivän aamuna, ennen huvipuiston aukeamista, olimme
kimpsuinemme ja kampsuinemme Linnanmäen porttien edessä valmiina päivän
koitokseen. Ilma ei ollut aivan paras mahdollinen ja lämpötilan puolesta
olisi ollut parempi, jos olisimme kuvanneet toppavaatteita kesähepeneiden
sijaan. Oli jännä fiilis olla täysin autiolla Lintsillä, paikka näytti ja
tuntui jotenkin aivan erilaiselta kuin normaalisti.

Valtasimme yleisen wc-tilan pukuhuoneeksemme. Ihanaa, meillä oli paikka,
jossa saimme aina hetken lämmitellä vaatteiden vaihtojen yhteydessä.
Meikkaaja Minna Kaketti viimeisteli mallien meikit ja hiukset
pikakelauksella, koska taivaalle kerääntyi uhkaavasti tummia pilviä, joten
kuvaus piti aloittaa mahdollisimman pian. Huvipuiston avaamiseen olisi aikaa
vain kolme tuntia ja suurin osa kuvista piti saada kuvattua ennen sitä, eli
kiirettä piti.

Ensimmäisen kuvan aikana ripotteli vettä, joten jouduimme hieman
improvisoimaan, että saimme aikaan “kaunis kesäpäivä huvipuistossa”
­fiiliksen. Onneksi kuvaaja Jouni Haralalla oli mukanaan erilaisia valoja ja
värikalvoja, joilla saimme luotua kuviin lämmintä sävyä. Malleina meillä
olivat suloiset pikkutytöt Marla ja hänen ystävänsä Rianna sekä isommat
mallit Carolin ja Mirella, jotka opastivat tyttöjä tottunein ottein.

Viimeisen kuvan aikana mallimme olivat varsinaisia turistinähtävyyksiä.
Ympärille kerääntyneitä ihmisiä kiinnosti, miten muotikuva syntyy.
Extravetonauloinahan meillä olivat Marla ja Rianna, jotka urheasti
poseerasivat kameralle, vaikka tuuli navakasti ja iho oli jo ihan
kananlihalla. Kuva oli kuitenkin purkissa alle aikayksikön, koska kostea
ilma sulatti Marlan kädessä olleen hattaran sananmukaisesti sekunnissa. Kun
olimme pakanneet kuvausvaatteet ja ­kaluston ja saavuimme parkkipaikalle,
aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.

Nina Nuorivaara

“Enää viisi minuuttia! Aurinko laskee just”, huutelemme rannalta kuvaajalle, joka on jo vyötäröään myöden vedessä ja antaa kameran laulaa. Olemme muotikuvausreissulla Mauritiuksella, varpaat Intian valtameressä.

Hihkumme innosta, sillä malli on kahlannut farkkuhaalareissa mereen, nikottelematta kastellut itsensä kaulaan asti ja hakee parhaillaan rouheita asentoja kuviin. Mikä naistiikeri meillä onkaan! Meikkaaja Miisa Päällysaho taltioi tilannetta muistoksi mallille.

Tämän muotijutun pääkuva on jo otettu aiemmin päivällä, mutta nähtyämme iltavalon ja paikan upeuden, annamme palaa, vaikka viimeiset valonsäteet alkavat olla käsillä. Pääkuva syntyykin kirjaimellisesti viimeisellä minuutilla.

Muotitoimittajamme Elina Lundström ehtii tsekata kuvasaldon kuvaaja Jouni Haralan kanssa rannalla juuri ennen kuin pimeys laskeutuu.

Kuvaushetken lopputuloksen näette Me Naisten numerossa 17/2009, Hiuksissa hiekkaa -aloituskuvassa sivulla 40. Ja vinkkinä: Seuraavalta aukeamalta löydätte kuvan, joka otettiin hetkeä ennen kun käskimme mallin juosta vaatteet päällä veteen.

Kyllä kannatti!

Marjo Vuorinen

Olin ensimmäistä kertaa mukana Me Naisten kansikuvauksissa. Nopeasti selvisi, että yhden kansikuvan takana on paljon pieniä yksityiskohtia ja monen ihmisen yhteispeliä.

Ad Sanna valitsi Anne Kukkohoville kuvausvaatteeksi Tiia Vanhatapion vaalean mekon.  Minä sain tehtäväkseni vahtia, että Annen koru asettuu oikein. Valokuvaajan assistentti Mari tarkkaili mekon ryppyjä ja laskoksia, joita välillä korjailtiin klipseillä ja jeesusteipillä. Meikkaaja Suvi Tiilikainen – entinen missi ja malli itsekin – korjaili silmämeikkiä ja suihki hiuslakkaa. Kaiken yllä hääri valokuvaaja Andreas, joka ohjeisti niin meitä kuin malliakin.

Ensimmäisten otosten jälkeen tsekattiin vielä tietokoneen ruudulta, että meikki näytti virheettömältä.

”Nyt sellainen Me Naiset –hymy!”
”Pidennä vähän kaulaa”

Entisenä ammattimallina Anne väläytti kameralle tottuneita poseerauksia. Mietin, kuinka itse jäykistyn jopa passikuva-automaatin kameran edessä.

Suurin mysteeri oli kuitenkin, kuinka asennot, jotka luonnossa näyttävät hankalilta ja epämukavilta, ovatkin kuvissa rentoja ja hauskoja. Ja kuinka meikki, joka kasvoilla näyttää överiltä, onkin kuvassa kaunis ja tyylikäs.

Kaiken kaikkiaan kuvaukset olivat sekoitus glamouria ja arkista puurtamista. Olihan meillä tuulikonekin – hiustenkuivaaja nimittäin!

Maija Kangasluoma