Olin keväällä kuuntelemassa lentoyhtiön tiedotustilaisuutta terminaaliuudistuksesta. Tylsää oli, kalvot vaihtuivat ja faktaa pukkasi. Vasta sitten, kun tiedottaja päästi yhtiön lentoemännän kertomaan työstään, kuulijat heräsivät. Kaikilla oli kysyttävää: Tunnistatko eri kansalaisuudet ulkonäöstä? Särkeekö päätäsi lennon jälkeen? Oletteko te oikeasti aina noin hyvännäköisiä?

Minuakin kiinnosti. Käsitykseni lentoemännän työstä perustui Leena Walleniuksen Lotta-kirjoihin, joissa seikkailee ylväsryhtinen ja tummasilmäinen Lotta Lehtola. Alussa Lotta on kokematon perhetyttö, joka pyrkii salaa lentoemäntäkurssille. Parin kirjan päästä hän jo lentää mannertenvälisiä lentoja, ja Lotta, Kymppityttö –kirjan lopussa kapteeni Tom Anderssonin harmaat silmät vihdoin kohtaavat Lotan mustikansinisen katseen…

Tietojen päivitykselle taisi olla tarvetta. Finnairin suosiollisella avustuksella sain ängettyä itseni toukokuiselle aamulennolle Pariisiin lentoemäntä Mia Mankosen kintereille.

Mia näytti jo aamuviideltä juuri sellaiselta Lotta Lentoemäntä –tyyppiseltä glamoröösiltä hahmolta, jota rähjäisen matkustajan katse seuraa lentokentillä. Työpäivän jatkokaan ei tuonut säröjä sulavaan vaikutelmaan. Ei kiroilua takakeittiössä, ei matkustajien haukkumista selän takana tai myyntikärryyn kolahtelevia polvia. Lennot sujuivat aikatauluissaan, asiakkaita palveltiin iloisesti, työtehtävien jako toimi ilman neuvotteluja – matkustajien tehtäväksi jäi kiinnittää turvavyö, ojentaa kahvikuppinsa ja heittäytyä sinivalkoisten siipien varaan.

Rutiinia, sitähän lentoemännän työ pitkälti on. Jokaisen nousun ja laskun välissä on ehdittävä tehdä tietyt asiat tietyssä järjestyksessä. Toisaalta ymmärrän Miaa ja kumppaneita kuunneltuani, että lentoemäntänä ärsyttää, jos työtä vähätellään pelkkänä ahtaan paikan tarjoiluna. Rutiinit hoidetaan, joo, mutta koulutus keskittyy siihen, että lentoemännät osaavat toimia, jos jotain poikkeavaa sattuu. Ja jos ei satu, rutiineissa on puolensa: pääsee työvuoron jälkeen kotiin eikä tarvitse miettiä duuniasioita ennen kuin vasta vähän ennen seuraavaa nousua.

Minulle ei vielä ihan selvinnyt, että onko tämä aina tämmöistä? Reilunoloista tiimityötä, jossa koetetaan tehdä kollegan työpäivä sujuvaksi ja matkustajien elämä helpoksi. Lotta-kirjoissa oli lentopelkoisia lentoemäntiä, selkäänpuukottajia, diivoja ja pellejä. Ja ne tuntuivat hengaavan lentokentällä suurimman osan ajastaan. Voi olla, että Leena Wallenius keksi osan. Tai sitten minulta jäi paljon huomaamatta.

Heidi Heino

Sopivien haastateltavien löytäminen juttuun on usein yksinkertaista ja nopeaa. Välillä etsintä muuttuu metsästykseksi: sitä samoilee ihmisverkostojen viidakossa viikkokausia ja tähyilee tähtäimeensä sopivaa tyyppiä. Ammattia vaihtaneista naisista kertova juttu Kivempi työ, parempi mieli (Me Naiset 20/2009) vaati muutaman viikon metsästystä.

Jutun aihe ei sinänsä ollut vaikeimmasta päästä, koska ammatin vaihtaminen on yhä yleisempää. Etsintätehtävää kuitenkin vaikeutti juttuun valittu lähestymistapa. Meillä täällä toimituksessa on tapana ajatella, ettei pelkkä hyvä aihe riitä, vaan siihen on keksittävä omalaatuinen näkökulma.

Tämän jutun kohdalla päädyimme siihen, että ammatinvaihtajista muodostetaan ketju: ensimmäinen on vaihtanut sellaiseen unelma-ammattiin, josta toinen on halunnut vaihtaa pois. Toinen on nyt sellaisessa ammatissa, josta kolmas on halunnut vaihtaa muuhun. Ja niin edelleen.

Ensimmäinen haastateltavista, teatterituottajasta papiksi vaihtanut Pirkko (kuvassa), löytyi tutulla tavalla: joku toimituksesta tunsi jonkun, joka tunsi jonkun, joka sopisi juttuun. Pirkon jälkeen oli löydettävä joko papista muuhun ammattiin vaihtanut tai joku, joka oli ennen ollut jotain muuta, mutta vaihtanut kulttuurialan tuottajaksi.

Verkot veteen! Tämä juttu on yksi niistä monista, joissa kaikki kalastelutavat on hyödynnetty: etsin haastateltavia yritysten, ammattiliittojen, korkeakoulujen, keskustelupalstojen sekä omien ja työkavereiden tuttavien kautta.

Samanlaisen joku tuntee jonkun -ketjun kautta löysin taloushallinnosta kulttuurituottajaksi vaihtaneen Sannan. Ketju kulki siis Pirkosta taaksepäin. Ajattelin, että Sannaa edeltävä lenkki ketjuun olisi löydettävissä nopeasti; talousmaailma ja ekonomien hyvä palkka kun vetävät porukkaa puoleensa vähän joka alalta.

Ekonomeja löytyikin oppilaitosten, yliopistojen ja ammattiliittojen kautta useita. Ja heillä oli mielenkiintoisia vaihtoja takanaan: perämiehestä ekonomiksi, kampaajasta ekonomiksi, fysioterapeutista ekonomiksi, sairaanhoitajasta ekonomiksi. Heistä kuka tahansa olisi ollut loistava juttuun. Nyt piti kuitenkin ajatella yhtä paljon koko ketjua kuin sen yksittäisiä lenkkejä. Siksi tähyilin ensin, löytäisinkö jostain muusta ammatista perämieheksi, kampaajaksi, fysioterapeutiksi tai sairaanhoitajaksi vaihtaneen naisen.

Sopiva henkilö löytyi sairaanhoitajien liiton kautta: poliisista sairaanhoitajaksi vaihtanut Tarja. Niinpä tarjolla olevista ekonomeista ketjuun valikoitui sairaanhoitajasta talouspäälliköksi vaihtanut Leena. Bingo, Tarja-Leena-Sanna-Pirkko-ketju oli siinä! Ketju syntyi sekamelskan jälkeen ja epäloogisessa järjestyksessä, mutta se nyt ei ole näissä hommissa mitenkään epätavallista.

Takaperin maaliin on ihan yhtä toimiva kuin etuperin maaliin.

Anu Ilomäki