Tippaaminen on vaikeaa. Ulkomailla ohjeet voi päntätä turistioppaista, mutta Suomessa palvelusta kiittämiseen ei tunnu löytyvän selkeitä ohjeita. Virallisen etiketin mukaan meillä kuuluu jättää juomarahaa silloin, kun on palveluun erityisen tyytyväinen. Tipin suuruus pitää kuitenkin arvioida ihan itse, kuten myös se, kenelle juomarahoja on ylipäänsä kohteliasta jättää.

Tippitarinoita on niin laidasta laitaan, ettei niistäkään oikein ole ohjenuoraksi:

”Kerran ravintolaillan jälkeen olin niin tyytyväinen palveluun ja ruokaan, että halusin jättää tarjoilijalle tippiä. Maksoin kortilla, ja tarjoilija neuvoi minulle, miten maksupäätteellä voidaan maksaa juomaraha. Ihmettelyn ja yrittämisen jälkeen tekniikka kuitenkin petti, joten tipin antaminen jäi. Harmitti, kun kerrankin olin rohkaistunut kysymään asiasta!”

”Saimme ystäväni kanssa prahalaisessa pikkuravintolassa kananfileet, jotka olivat jääneet raa’aksi keskeltä. Palautimme annokset keittiöön. Emme kuitenkaan saaneet uusia, vaan tympääntyneen oloinen tarjoilija toi kohta samat ronkitut ruuat takaisin. Pihvejä oli vain käytetty sen verran pannulla että ne olivat kypsyneet.

Meitä ei enää huvittanut syödä ja päätimme, että nyt emme kyllä anna lähtiessä tippiä. Tarjoilija varmaan pelkäsi, että yritämme livistää maksamatta, koska hän kyttäsi meitä koko loppuruokailun ajan. Kun olimme nousemassa pöydässä, tarjoilija ryntäsi salamana paikalle noutamaan lautasta, jolle tipit tavataan jättää. Hämmennyimme niin, että tippasimme molemmat tuplasti sen mitä olisi pitänyt.”

”Tippi on upea signaali siitä miten maalla ja maailmalla menee, ikään kuin talouden ilmapuntari. Liikemiesbaareissa työskennellyt tuttu ilmoitti pari vuotta sitten, että nyt on tulossa isompi lama. Oli syyskuun alku 2008, ja varsinkin ulkomaalaisten yritysasiakkaiden tipit olivat viikon sisällä romahtaneet. Pari päivää myöhemmin uutisissa kerrottiin, että jenkeissä Lehman Brothers -jättipankki on menossa nurin. Siitä alkoi kansainvälinen finanssikriisi.

Sitten vuoden 2009 itsenäisyyspäivän tienoilla toinen tuttava huomasi, että suhdannekriisi on ohi: Kallen portsarien tipit olivat nousseet lamaa edeltävän ajan tasolle.”

Osa asiakaspalvelijoista sanoo, että tippi on ehdottomasti iloinen yllätys eikä mikään välttämättömyys. Kaikki eivät ilmeisesti ole kuitenkaan siinäkään samoilla linjoilla:

“Mä en kyllä mielelläni ota tyttöjä kyytiin, jos vaan voin välttää. Ne ei ikinä anna tippiä. Mä en nyt tarkota, että sun pitäis antaa, mut noin niinku yleisesti.” (Nuori taksia ajava mies)

“Kaikkein ärsyttävimpiä asiakkaita on naisporukat. Ne ovat epäystävällisiä, äänekkäitä, vaativia ja jättävät kaiken lisäksi ihan sairaan kitsaasti tippiä.” (Ruokaravintolassa työskentelevä nuori nainen)

“Kun olin töissä narikassa, minusta oli jotenkin alentavaa saada ukoilta tippiä. Narikka itsessään oli ilmainen, ja tippi livautettiin vähän salavihkaa. Ihan kuin en saisi palkkaa. Vaikka pokeille ja baarimikoille se on kai ihan perussettä, minusta siihen liittyi sellainen silmänisku kaupan päälle -tyyppinen vire: Nätille tytölle vähän ekstrataskurahoja.”

Ota nyt siitä sitten selvää.

Linda Finell

Tämähän näyttää ihan virastolta. Sellaiselta, joka on jostain syystä pistetty pystyyn pellon laidalle keskelle kauneinta maalaismaisemaa.

Se on ensimmäinen ajatus, joka tulee mieleen Vanajan vankilassa. Sillä ainakin omaan mielikuvaani vankilasta kuuluvat kilisevät avainniput, kolkot käytävät, pikkuiset kalteri-ikkunat ja jenkkisarjoista tutut oranssit haalarit.

Vanajalta puuttuu kaikki tv:stä tuttu dramatiikka. Oikeastaan Vanajalla ei edes tajua olevansa vankilassa, sillä kyseessä on avolaitos, josta vangit poistuvat päivällä töihin ja opiskelemaan. Vietin vankilassa päivän, kun tein jutun vankilanjohtaja Kaisa Tammi-Moilasen työstä (Kova ja pehmeä pomo MN44).

Vanajan ulkoiset puitteet sopisivat pikemminkin maalaiskomediaan kuin rikosdraamaan. Vankilaan johtaa viljapeltoa halkova koivukuja. Hiekkatien päästä aukeaa auringossa kimmeltävä järvimaisema, nurmikolla törröttää sadusta napatun näköinen punainen kärpässieni ja pientareella kasvaa puolukoita.

Sisällä ei ole edes niitä maalaiskomedian aineksia. Päärakennus on kuin mikä tahansa julkinen laitos: on muovisia materiaaleja, työtuoleja, paperitöitä, pikaisia kahvitaukoja, raastesalaattia maksapihvien kanssa.

Hieman toisenlaisen kuvan vankilasta saa, kun katsoo tosi-tv-ohjelma Kakolaa. Ohjelmassa kuusi pahoille teille joutunutta teinipoikaa laitetaan kokeilemaan elämää 1800-luvulla rakennetussa, nyt jo entisessä Kakolan vankilassa. Siellä, jos missä, riittää loputtoman pitkiä kolhoja käytäviä, valkoisia seiniä, kaltereita ja ahtaita sellejä. Mutta ei sielläkään niitä haalareita sentään ole.

Kakolan tiilimuurien sisään on vankilan lopettamisen jälkeen järjestetty opastettuja kierroksia. Vanajan vankilan seutu voisi sen sijaan kiinnostaa, noh, ööh…sunnuntairetkeilijöitä. Mutta ei ainakaan tv-draaman kuvaajia.

Heini Maksimainen

Kuva Kimmo Räisänen

Tunnustettakoon se heti: minusta hedelmäpelit ovat epätoivoisten hiippareiden ja mummojen laji. Eihän niistä voita ikinä mitään.

Juttukeikka (Paljon pelissä MN 41/2010) Jyväskylässä sijaitsevaan Keljon Citymarkettiin oikoo ennakkoluuloja. Päivystän pelialueen luona kokonaisen perjantain, jonka aikana kahdeksan raha-automaatin luokse kurvaa väkeä koululaisista perheenäiteihin ja keski-ikäisiin miehiin. Viidenkymmenen euron täyspotin ehdin bongata koneiden ruuduilta kaksi kertaa. Lupaavaa.

Ehkä opin tykkäämään tästä, ajattelen ja pudotan Tuplapotti-hedelmäpeliin euron. Kisa on ohi ennen kuin ehdin edes innostua.

Koska olisi amatöörimäistä luovuttaa, syötän koneeseen uuden euron ja napsautan hedelmäkiekoille vauhtia. Sitten se tulee: metallisen kolikkosateen pauhu.

– Tämä on uskomatonta! hihkun, kunnes huomaan, että voitto osuikin viereiselle pelikoneelle. Hävettää oma riehaantuminen.

Tulee jotenkin petetty olo. Lompakossani on enää viisi- ja kymmensenttisiä, jotka eivät kelpaa pelivaluutaksi. Jos kelpaisivat, saattaisin piipahtaa raha-automaattien luokse useamminkin, sillä pikkukolikot ärsyttävät minua. Eihän niillä saa vuokrattua edes ostoskärryä.

Lohdutukseksi ostan kaupan kahvilasta pullan ja kahvin. Jos en olisi äsken tuhlannut kahta euroa hedelmäpeliin, voisin maksaa nyt käteisellä. Onneksi mukana on pankkikortti. Ja käsilaukussa arpa, jonka olen unohtanut raaputtaa. Hui, miten jännittää! Aivan pian voin olla viisikymmentätuhatta rikkaampi.

Tai sitten en.

Sanna Wallenius

Olin keväällä kuuntelemassa lentoyhtiön tiedotustilaisuutta terminaaliuudistuksesta. Tylsää oli, kalvot vaihtuivat ja faktaa pukkasi. Vasta sitten, kun tiedottaja päästi yhtiön lentoemännän kertomaan työstään, kuulijat heräsivät. Kaikilla oli kysyttävää: Tunnistatko eri kansalaisuudet ulkonäöstä? Särkeekö päätäsi lennon jälkeen? Oletteko te oikeasti aina noin hyvännäköisiä?

Minuakin kiinnosti. Käsitykseni lentoemännän työstä perustui Leena Walleniuksen Lotta-kirjoihin, joissa seikkailee ylväsryhtinen ja tummasilmäinen Lotta Lehtola. Alussa Lotta on kokematon perhetyttö, joka pyrkii salaa lentoemäntäkurssille. Parin kirjan päästä hän jo lentää mannertenvälisiä lentoja, ja Lotta, Kymppityttö –kirjan lopussa kapteeni Tom Anderssonin harmaat silmät vihdoin kohtaavat Lotan mustikansinisen katseen…

Tietojen päivitykselle taisi olla tarvetta. Finnairin suosiollisella avustuksella sain ängettyä itseni toukokuiselle aamulennolle Pariisiin lentoemäntä Mia Mankosen kintereille.

Mia näytti jo aamuviideltä juuri sellaiselta Lotta Lentoemäntä –tyyppiseltä glamoröösiltä hahmolta, jota rähjäisen matkustajan katse seuraa lentokentillä. Työpäivän jatkokaan ei tuonut säröjä sulavaan vaikutelmaan. Ei kiroilua takakeittiössä, ei matkustajien haukkumista selän takana tai myyntikärryyn kolahtelevia polvia. Lennot sujuivat aikatauluissaan, asiakkaita palveltiin iloisesti, työtehtävien jako toimi ilman neuvotteluja – matkustajien tehtäväksi jäi kiinnittää turvavyö, ojentaa kahvikuppinsa ja heittäytyä sinivalkoisten siipien varaan.

Rutiinia, sitähän lentoemännän työ pitkälti on. Jokaisen nousun ja laskun välissä on ehdittävä tehdä tietyt asiat tietyssä järjestyksessä. Toisaalta ymmärrän Miaa ja kumppaneita kuunneltuani, että lentoemäntänä ärsyttää, jos työtä vähätellään pelkkänä ahtaan paikan tarjoiluna. Rutiinit hoidetaan, joo, mutta koulutus keskittyy siihen, että lentoemännät osaavat toimia, jos jotain poikkeavaa sattuu. Ja jos ei satu, rutiineissa on puolensa: pääsee työvuoron jälkeen kotiin eikä tarvitse miettiä duuniasioita ennen kuin vasta vähän ennen seuraavaa nousua.

Minulle ei vielä ihan selvinnyt, että onko tämä aina tämmöistä? Reilunoloista tiimityötä, jossa koetetaan tehdä kollegan työpäivä sujuvaksi ja matkustajien elämä helpoksi. Lotta-kirjoissa oli lentopelkoisia lentoemäntiä, selkäänpuukottajia, diivoja ja pellejä. Ja ne tuntuivat hengaavan lentokentällä suurimman osan ajastaan. Voi olla, että Leena Wallenius keksi osan. Tai sitten minulta jäi paljon huomaamatta.

Heidi Heino

Sopivien haastateltavien löytäminen juttuun on usein yksinkertaista ja nopeaa. Välillä etsintä muuttuu metsästykseksi: sitä samoilee ihmisverkostojen viidakossa viikkokausia ja tähyilee tähtäimeensä sopivaa tyyppiä. Ammattia vaihtaneista naisista kertova juttu Kivempi työ, parempi mieli (Me Naiset 20/2009) vaati muutaman viikon metsästystä.

Jutun aihe ei sinänsä ollut vaikeimmasta päästä, koska ammatin vaihtaminen on yhä yleisempää. Etsintätehtävää kuitenkin vaikeutti juttuun valittu lähestymistapa. Meillä täällä toimituksessa on tapana ajatella, ettei pelkkä hyvä aihe riitä, vaan siihen on keksittävä omalaatuinen näkökulma.

Tämän jutun kohdalla päädyimme siihen, että ammatinvaihtajista muodostetaan ketju: ensimmäinen on vaihtanut sellaiseen unelma-ammattiin, josta toinen on halunnut vaihtaa pois. Toinen on nyt sellaisessa ammatissa, josta kolmas on halunnut vaihtaa muuhun. Ja niin edelleen.

Ensimmäinen haastateltavista, teatterituottajasta papiksi vaihtanut Pirkko (kuvassa), löytyi tutulla tavalla: joku toimituksesta tunsi jonkun, joka tunsi jonkun, joka sopisi juttuun. Pirkon jälkeen oli löydettävä joko papista muuhun ammattiin vaihtanut tai joku, joka oli ennen ollut jotain muuta, mutta vaihtanut kulttuurialan tuottajaksi.

Verkot veteen! Tämä juttu on yksi niistä monista, joissa kaikki kalastelutavat on hyödynnetty: etsin haastateltavia yritysten, ammattiliittojen, korkeakoulujen, keskustelupalstojen sekä omien ja työkavereiden tuttavien kautta.

Samanlaisen joku tuntee jonkun -ketjun kautta löysin taloushallinnosta kulttuurituottajaksi vaihtaneen Sannan. Ketju kulki siis Pirkosta taaksepäin. Ajattelin, että Sannaa edeltävä lenkki ketjuun olisi löydettävissä nopeasti; talousmaailma ja ekonomien hyvä palkka kun vetävät porukkaa puoleensa vähän joka alalta.

Ekonomeja löytyikin oppilaitosten, yliopistojen ja ammattiliittojen kautta useita. Ja heillä oli mielenkiintoisia vaihtoja takanaan: perämiehestä ekonomiksi, kampaajasta ekonomiksi, fysioterapeutista ekonomiksi, sairaanhoitajasta ekonomiksi. Heistä kuka tahansa olisi ollut loistava juttuun. Nyt piti kuitenkin ajatella yhtä paljon koko ketjua kuin sen yksittäisiä lenkkejä. Siksi tähyilin ensin, löytäisinkö jostain muusta ammatista perämieheksi, kampaajaksi, fysioterapeutiksi tai sairaanhoitajaksi vaihtaneen naisen.

Sopiva henkilö löytyi sairaanhoitajien liiton kautta: poliisista sairaanhoitajaksi vaihtanut Tarja. Niinpä tarjolla olevista ekonomeista ketjuun valikoitui sairaanhoitajasta talouspäälliköksi vaihtanut Leena. Bingo, Tarja-Leena-Sanna-Pirkko-ketju oli siinä! Ketju syntyi sekamelskan jälkeen ja epäloogisessa järjestyksessä, mutta se nyt ei ole näissä hommissa mitenkään epätavallista.

Takaperin maaliin on ihan yhtä toimiva kuin etuperin maaliin.

Anu Ilomäki