Mieluisimpia syömiskokemuksia muistelee auliisti. Niitä on myös hauska kuunnella. Sain huomata sen, kun tein gallupia maailman parhaista ruuista. Kadulla pysäyttämieni ihmisten kertomukset veivät Kolumbian mehubaareihin, hollantilaiseen riisipöytään ja Thaimaan rantakuppilaan, vaikka oikeasti seisoimme keskellä viimaista Helsinkiä.

Maukkaat muistelut saivat veden kielelle, mutta jotenkin pääsimme haastateltavien kanssa uudelle tasolle, kun puhe kääntyi kammottaviin ruokakokemuksiin. Yllätyin, miten elävästi muutama aikuinen muisteli neuvostoliittolaista ruokaa. Siitähän on jo vaikka kuinka kauan, mutta edelleen 70-luvun votkaturistin makunystyrät jäykistyivät kauhusta, kun hyytyneen ihrakerroksen peittämä kaalikeitto tuli puheeksi.

Kaksi bussia odottelevaa rouvaa puolestaan intoutui morkkaamaan norjalaista lipeäkalaa ja kuivia lampaanluita. Nuoren miehen Tunisian-loma oli tuhrautunut upporasvassa paistettuun roskaruokaan, vaikka tähtäimessä olivat olleet autenttisemmat maut. Inhon väristykset erottuivat jopa paksujen talvivaatteiden läpi.

Myönteisyys on yliarvostettu asia. Mukavista ruokakokemuksista ei synny yhtä meheviä tarinoita kuin niistä ällöttävistä muistoista. Omat kurjat hetkeni englantilaisessa keittiössä tulivat mieleen, kun lounaalle kiiruhtanut nainen kertoi kielikurssikokemuksestaan. Hän oli piilottanut isäntäperheen tarjoamat lihaleikkeleet taskuunsa, kun ne muuten olisivat tulleet tarjolle uudelleen seuraavana päivänä.

Kukkakaupan edessä kohtaamani opiskelija muisteli Japanissa nauttimaansa ateriaa, jonka kohokohta oli pöytägrillissä hypähdellyt jättisimpukka. Varmaan tuoretta ja hienoa, mutta hän olisi halunnut syödä eläimen vasta, kun joku muu on sen ensin tappanut.

Mikä herkullinen tuokio ällöttävien makumuistojen parissa! Tuntui yhtä vapauttavalta kuin aina silloin, kun pääsee ikätovereiden kanssa rypemään ikävissä kouluruokamuistoissa. Kuka siitä ihanasta uunipuurosta puhuisi, kun voi haukkua harmaata tillilihaa.

Katja Nordlund

Koneet eli laitteet eli vekottimet ovat ihmisen elämän suola, sokeri ja natriumglutamaatti. Tiedäthän sen kihelmöivän innostuksen tunteen, kun avaa vastaostetun kännykkälaatikon sinetin ja luiskauttaa kiiltävän, naarmuttoman vastasyntyneen ulos pakkauspussistaan.

Mutta ennen kuin pääsee edelläkuvattuun tilanteeseen, on pitänyt päättää, minkä koneen hankkii. Se ei ole helppoa, sillä valikoimaa on kuin Makuunin irtokarkkiosastolla.

Tässä lyhyt opas pienelektroniikkakauppaan:

1) Tunnustele sisintäsi. Millaisen laitteen haluat? Koneiden osto on tunnehommaa, vaikka jotkut, yleensä miehet, yrittävät muuta väittää.

2) Erota omat tunteesi muiden tunteista. Älä osta mitään vain brassailun vuoksi.

3) Tee ihan pieni taustatyö. Mene mbnet.fi:hin ja tarkista tuoteseurannasta, onko hankkimaasi  laitetta arvioitu. Saman paikan hintaseurannasta löydät halvimman ostopaikan.

4) Ota kone käteen. Tuntuuko se hyvältä ja vakaalta? Pystyykö sitä käyttämään sinun sormillasi? Miellyttääkö ulkonäkö?

5) Luota itseesi, mutta ajattele avarasti. Jos olet aina ostanut saman merkin kännykän, mieti, mitä puutteita niissä on ollut? Olisiko jokin toinen merkki parempi? Opit kyllä käyttämään muitakin malleja, usko vaan.

Virpi Salmi

Ihanaa, kaikki tutut ruuat ja ihmiset koolla. Lapset lusikoivat lautasilleen porkkanalaatikkoa, vanhemmat levittävät mätiä makealle leivälle ja mummo leikkaa reiluja siivuja kinkusta. Kaikki eivät syö kaikkea, mutta jokaiselle löytyy pöydästä jotakin mieluista. Ruokavalikoiman pähkäilyyn ei ole mennyt aikaa, kun tarjolla on samat ruuat kuin aina ennenkin. Essuun pukeutunut mummo myhäilee tietäessään, ettei muutamaan päivään tarvitse rehkiä keittiössä. Syötäväähän riittää usealle aterialle.

Miten tässä näin kävi? Milloin huomasin mummon myhäilyn ja lasten mieltymyksen porkkanalaatikkoon? Minähän pidin joulua järjettömänä juhlana. En ymmärtänyt, miksi vuoden tähtihetkellä pöytään nostetaan herkkujen kauhugalleria. Lanttulaatikko vaikutti jo kertaalleen syödyltä, silli löyhkäsi, kinkku oli harmaata kuin marraskuun iltapäivät ja rosolli jätti jälkensä vain pöytäliinaan. Lipeäkalaa en jaksanut moittia, sillä sehän olisi ollut maassa makaavan potkimista.

Muutama joulu meni basilikamarinoituja kasviksia ja ilmakuivattua kinkkua syödessä, mutta lopulta tajusin, ettei harmaasuolatussa kinkussa ja lanttulaatikossa ole kyse harmaasuolatusta kinkusta ja lanttulaatikosta. Näin tutkimuksen, jossa kerrottiin, että muutoksen paineissa yhteisö pitää kiinni omasta ruuastaan ja perinteisimmin syödään juhlapäivinä. Rosollin sijaan lautasellani olikin ollut turvaa, perinnettä ja yhdessäoloa.

Enhän minä niitä vastusta. Olen mieluusti yhden päivän ajattelematta, mitä se sosiaalinen media tarkoittikaan, mikä ero on debitillä ja kreditillä tai millainen riisi käy sushiin. Jouluruuat antavat siihen luvan.

Katja Nordlund

Nykyään tulisi Musta Pekka –korteista tylsiä, kun vähän joka ammatin ihmiset näyttävät samoilta. Kaikkien työpäivä on pitkälti tietokoneen ääressä istumista: johtajan ja sihteerin, toimittajan ja vahtimestarin, meklarin ja mediataiteilijan. Monet poliisitkaan eivät enää aja sinisellä autolla, vaan laajakaistalla.

Ja niin tekevät tv-kriitikotkin, sillä kanavat toimittavat meille ohjelmansa nykyisin nähtäväksi nettiin. Siinähän sitten nökötetään ruudun edessä ja yritetään kokea jotakin.

Ei se ihan helppoa ole, vai oletteko muka nähneet jonkun joskus haltioituvan tietsikan ääressä? Vaikkei nyyhkyleffa ei millään toimi siinä samaan tapaan kuin leffateatterin hämärässä, on mukavaa aina silloin tällöin huomata vaikuttuvansa.

Tällä viikolla niin kävi, kun katsoin kaksi naispääministereistä kertovaa tv-leffaa putkeen. Valta vei, hyvä veli –systeemit jyräsivät ja suorituspaineet lasittivat katsetta sekä Anneli Jäätteemäen piinan päiviä muistelevassa Pääministerissä että brittidraamassa Margaret Thatcher – pääministeri. Jonna Järnefelt ja Lindsay Duncan uppoutuivat poliitikkonaisten nahkoihin niin vakuuttavilla kierroksilla, että aion istua leffojen ääreen maanantaina ja tiistaina uudelleen. Katsomaan ne oikeasta telkkarista.

Pekka Eronen

Ruuan erikoisnumeron (MN 36/2009)  kuvauksissa on kovasti puuhaa. Kaksi ja puoli päivää kestävään urakkaan oli kuitenkin helppo lähteä, sillä työ oli suunniteltu huolellisesti, ja visuaalinen assistentti oli kerännyt käyttöömme tyyliin sopivia astioita ja kankaita. Rähjäinen pihatuoli, äitini vanha ruokapöytä ja kuvaajan isoäidin pellavaliina otettiin myös mukaan.

Ruokakuvaukset ovat kuvaajan ja toimittajan parityöskentelyä. Ruoka on kuvausten hiljainen kolmas pyörä, joka tottelee tekijöiden toiveita välillä paremmin välillä huonommin. Helpointa puuha on silloin, kun pöperö itsessään on kaunista ja houkuttelevaa.

Mutta nyt kuvattiin perinteisiä kotiruokia aikakaudelta, jolloin suomalaisessa ruuassa ei vielä ollut värejä. Ei siis ollut tomaatin syvää punaa tai avokadon pehmeää vihreää auttamassa. Mutta lihakeitossa, karjalanpaistissa ja lohilaatikossa on oma upeutensa, jota saimme kauniilla astioilla korostettua.

Arkiruokien pukeminen pyhävaatteisiin osoittautui toimivaksi päätökseksi.

Ennen kuin ruokia pääsi pukemaan, ne piti tehdä. Sipulien kuorimista, perunoiden pesemistä ja riisin keittämistä, eli samaa touhua mitä suomalaisissa kotikeittiöissä joka päivä tehdään. Osa ruuista piti valmistaa etukäteen, koska kahdeksassa tunnissa ei yhdellä liedellä ehdi keittää, paistaa ja hauduttaa kymmeniä ruokia.

Teemme aina ruuat alusta asti itse, sillä kuvaustilanteessa on kätevää tarkistaa reseptin toimivuus. Emme ”meikkaa” ruokia keinotekoisilla aineilla, sillä kotikokin pitää saada reseptistä aikaan suunnilleen samannäköinen annos.

Kun ruuat valmistuivat, kiikutin ne kuvaaja Pia Inbergin eteen. Tässä vaiheessa tausta ja astiat saattoivat mennä vaihtoon, jos metalli heijasti liikaa, astia olikin liian iso tai kankaan kiilto aiheutti kuvaan häiriötä. Kun setti oli pystyssä, alkoi keskustelu rajauksesta:

- Lautanen saisi näkyä.
- Silloin ruoka jää sivuosaan.
- Mutta, kun tämä astiakin on kaunis!

Yleensä kuvaajan näkemys voitti – viimeistään, kun minun piti palata keittiöön seuraavan ruuan kimppuun.
Kun resepti oli tarkentunut ja kuva otettu, ruoka oli hoitanut tehtävänsä. Annokset jäivät lojumaan pöydille, kun kiiruhdin uusien kimppuun. Ennen kuvausta ne olisivat olleet herkullisimmillaan, mutta silloin niihin ei saanut koskea.
Jossain vaiheessa kuvaaja mikrotti itselleen lohisoppaa, mutta perunat olivat kuulemma vielä raakoja. Toisena päivänä ehdimme maistaa kalalaatikkoa.

Kiireestä huolimatta kuvaukset sujuivat hyvin. Vahinkosaldo jäi lyhyeksi: rasvatahra mummon pöytäliinassa, viiltohaava kuvaajan sormessa, toimittajan kolme palanutta sormenpäätä ja muutaman päivän ruoka- ja kokkaushaluttomuus.

Katja Nordlund