Olin 12-vuotias, kun Salatut Elämät alkoi, joten koko teini-ikäni oli Salkkarihuumaa. Koulussa välitunnit puhuttiin Salkkareista ja mietittiin, kuka olisi mikäkin Salkkarihahmo. Sitten tuli kohu, että Salkkarit on liian rankka lapsille ja monessa kodissa ohjelma meni katsomiskieltoon, myös meillä. Kaverit pitivät onneksi ajan tasalla hurjista juonenkäänteistä.

Nyt ohjelmaa on esitetty lähes 1850 jaksoa. Oma seuraaminen ei ole enää aktiivista, mutta vierailu Salkkareiden kulisseissa oli varsinainen elämys. Oli hauskaa nähdä koti, missä Seppo Taalasmaa on asunut 11 vuotta tai sauna, missä monet Salkkarihahmot ovat rakastuneet tai eronneet. Ja kuten kulissit aina, ne ovat oikeasti paljon pienempiä kuin mitä televisiossa näyttää. Lavastajat ja rekvisitöörit ovat ammattitaitoisia. Jokaisella hahmolla on esimerkiksi oma varustelaatikko, ja kirjaa pidetään siitä, mikä hahmo on käyttänyt minkäkinlaista juomapulloa: tavarat eivät saa sekoittua hahmojen kesken.

Salkkareiden näyttelijät ovat puhuneet paljon kuvausten rankkuudesta. Seisottuani viisi tuntia Malmin hautausmaalla sympatiani ovat heidän puolellaan. Kuvauksissa ollessani lämpömittari näytti vielä plussaa, mutta kuvaukset ovat käynnissä, vaikka pakkasta olisi 30 astetta. Näyttelijöillä on lämmittelyä varten asuntoauto, mutta muulla kuvausryhmällä riittää hommaa, vaikka kamerat eivät olisikaan käynnissä. Palkintona on kuitenkin huima suosio: Salkkareita seuraa edelleen miljoonayleisö.

Mari Julku

Toimittaja Tiina Hämäläinen selvitti paperikoneen mysteerin. Kuva: Timo Heikkala.

– Ihanko tosissasi kysyit aamulla, että mikä näistä on paperikone? ihmettelee Leila Slotte, kun meidän molempien työpäivä Stora Enson paperitehtaalla Oulussa on ohi kello 14.

Ihan tosissani. Olen miettinyt paperikoneen mysteeriä siitä saakka, kun olin Jämsässä lehtihommissa muutama vuosi sitten. Kirjoitin uutisiakin Jämsänkosken PK-jostakin tietämättä, mikä se oikein on. Onko PK paperikone?Ja mikä on paperikone? Ainakin se on jotain suurta, jos kerran monta ihmistä on sillä töissä.

Vasta nyt pääsin paperitehtaalle ollessani tekemässä Leilasta juttua Paperikoneen vartijana (MN 48/2009). Ihan kuin olisi ollut yksin tieteiselokuvassa. Missä kaikki ihmiset ovat? Hups, oikealta pukkaa paperirullaa lattiakiskoja pitkin. Onneksi varpaat eivät jääneet alle. Täällä rullat eivät nimittäin ole vessapaperirullan kokoisia. Tuolla nosturi nostaa kahdeksan metriä leveää rullaa toisen päälle, koska Leila painaa nappia.

Tiesittekö te kaikki muut, että paperikone on 160 metriä pitkä rakennelma, jonka toisesta päästä sisään syötetään liejumaista paperimassaa, jota sitten puristetaan ja kuivataan, niin että muutaman sekunnin kuluttua toisesta päästä sylkee ulos paperia? Vaistosin Leilan mieskollegoiden katsovan hitaasti toisiaan, kun varmistin kuudennen kerran, että tuo koko hässäkkäkö siis on se paperikone. Mukavia miehiä muuten. Terkkuja vaan!

Jotta kuvio ei olisi liian yksinkertainen, PK tarkoittaa koko paperikonelinjastoa, siis myös muun muassa päällystyskonetta ja pakkauskonetta.

Sitähän aina kommentoidaan, että paperimiehet istuvat valvomossaan jalat pöydällä ja lukevat lehtiä. Se on totta, niin tekee myös Leila, paperikoneen ainoa nainen. Mutta samalla ne vilkuilevat koko ajan näyttöpäätteitä. Kun paperikoneeseen tulee jotain häikkää, hälytyskello alkaa soida ja Leila ja miehet kiiruhtavat kopistaan koneen luo selvittämään tilannetta. Siellä on kuuma huhkia, kuin saunassa. Testasin.

Toivoin tietysti juttuni kannalta kovasti, että paperikoneeseen tulisi jotain häikkää ja näkisin kunnon härdellin. Miehet totesivat, etteivät hekään toivo, että minun tietokoneeni hajoaisi. Se oli viisaasti sanottu.

Tiina Hämäläinen

Siihen ovat tottuneet ystäväni, sisarukseni, vanhempani ja avopuolisoni. Hiljaiset hetket ovat minun seurassani harvinaisia, sillä jossain vaiheessa se aina alkaa: vieno puikkojen kilinä.

Ymmärrän mainiosti Tämä kerros loppuun (MN 43/2009) -reportaasin naisia, jotka määrittelivät itsensä neulootikoiksi. Itse olen neulonut yläasteelta lähtien, ainakin 15 vuotta, enkä enää osaisi olla ilman. Neulon telkkaria katsoessa, junamatkoilla, mökkireissuilla – joskus jopa kotibileissä, jos kehtaan. Lapasia, villapuseroita, huiveja ja sukkia on syntynyt lukematon määrä niin itselle kuin lähipiirillekin. Osa paremmin, osa huonommin onnistuneita. Mutta kaikki rakkaudella tehtyjä.

On helppo perustella neulomisen ihanuutta: käsillä tekeminen on terapeuttista, ja työnsä tulokset näkee konkreettisesti. On hauskaa olla ulkona kavereiden kanssa ja huomata, että joka toisella on käsissään minun neulomani lapaset. Ja kun joku kysyy, mistä olen ostanut villahuivin, röyhistelen häikäilemättä rintaani – sehän on tietysti itse tehty.

Puhumattakaan niistä hyväksyvistä hymyistä, joita neulova nuori nainen saa ventovierailta mummoilta julkisilla paikoilla. Sillä vaikka neulominen on pitkästä aikaa taas pop – kiitos neuleblogien, slow life -trendin ja virkkaavien lumilautailijapoikien – on se ikäluokassani yhä suhteellisen harvinainen harrastus. Puhumattakaan siitä, miksi kummajaiseksi osoittautuu, kun kaivaa puikot kassistaan ulkomailla.

On käsityömanialla huonotkin puolensa. Niskat jumittuvat helposti, ja hiljattain heräsin yöllä niin kovaan rannekipuun, että minun oli pakko ottaa särkylääkettä. Edellisenä iltana olin virkannut tuntikaupalla matonkuteista vessanmattoa. Sormeni olivat jäykät monta päivää. Mutta matosta tuli kyllä hieno.

Suurin murheeni neulomisen suhteen on ollut silti se, että turvamääräysten takia lentokoneisiin ei saa viedä kutimia. Nyt siihenkin on löytynyt ratkaisu: bambupuiset puikot saa kuulemma kuljettaa käsimatkatavaroissa.

Ne tosin eivät taida kilistä aivan oikeaoppisesti.

Maija Kangasluoma

Matka Ruandaan oli yksi elämäni ristiriitaisimmista kokemuksista. Toisaalta koin mahtavia hetkiä, toisaalta kokemus oli hyvin vaikea. Olen tehnyt juttuja Libanonista, Nicaraguasta ja Kambodzasta, mutta kansanmurhasta selviytyneiden ihmisten tarinat koskettivat minua valtavasti.

Useammin kuin kerran haastattelemani ihminen alkoi keskustelun aikana itkeä, ja minäkin liikutuin. Aluksi soimasin itseäni kyynelistä ja tunsin itseni epäammattimaiseksi. Kun kerran eräs nainen huomasi minun itkevän,  hän tuli luokseni ja halasi minua. Se tuntui hyvin luonnolliselta, tosin myös oudolta: hänhän lohdutti minua eikä päinvastoin!

Uskon, että muiden liikutus voi auttaa ruandalaisia ymmärtämään omia tunteitaan. Kaikkien vuosien jälkeen raa’atkin tunteet ovat täysin inhimillisiä. Tai kuten eräs hollantilainen avustustyöntekijä totesi minulle Ugandassa: Jos kuuntelisin näiden ihmisten tarinoita tuntematta mitään, olisi syytä huolestua.

Pahimman hetkeni koin, kun olin ottamassa kuvia koulurakennukseen esille laitetuista balsamoiduista ruumiista. Oppaana toimi teini-ikäinen poika, joka osoitti yllättäen murskaantunutta naisen luurankoa ja sanoi ”Tämä on äitini”. Hämmästyin ihmisten avoimuudesta ja siitä, miten valmiita he olivat kertomaan tarinansa. Kun eräskin nuori mies kuuli, että olen toimittaja ja etsin syrjäistä joukkohautaa, hän vaati saada auttaa: ”Serkullani on moottoripyörä, hän vie sinut sinne!”

En tiedä, miltä ruandalaisista tuntui, kun  he puhuivat elämästään. Mutta luulen, että he olivat helpottuneita huomatessaan, että vihdoin muut kuuntelevat.

Toisaalta koin matkalla myös ihmeellisen kauniita asioita. Haluaisin elää uudestaan sen tilanteen, kun istuin kahden metrin päässä 200-kiloisesta vuorigorillasta sumuisessa viidakossa lähellä Kongon rajaa. Hetki sai ihoni kananlihalle. Minusta tuntui kuin olisin ollut kauan kadoksissa olleen sukulaisen seurassa.

David Brown

Me Naiset on jo seitsemättä kertaa mukana Roosa nauha -kampanjassa. jonka tavoitteena on lisätä ihmisten tietoutta rintasyövästä ja kerätä varoja tutkimustyöhön. Kampanjan tuotto menee Syöpäsäätiön Roosa nauha –rahastoon, josta jaetaan varoja suomalaiselle rintasyöpätutkimukselle.

Tänäkin vuonna numeromme 40 tarjoaa ajankohtaista tietoa rintasyövästä. Pohdimme jutuissamme muun muassa, miten töihin paluu sujuu rintasyövän jälkeen. Netissä tekemämme minikyselyn mukaan 48 prosenttia vastaajista oli saanut sairaudessaan tukea työkavereiltaan ja 43 prosenttia koki, että myös esimies oli ollut heille tärkeä tuki.

“Eniten jännitti töihin meneminen peruukki päässä ja myöhemmin jännitti peruukin pois jättäminen. Mutta työkaverit tukivat hienosti ja kehuivat uutta tummaa tukkaani”, kertoo eräs kyselyyn vastanneista.

Vuosien mittaan olemme ideoineet toimituksessamme kasapäin juttuja rintasyövästä ja toimittajamme ovat tehneet lukuisia ikimuistettavia, koskettavia ja tietoa tarjoavia juttuja aiheesta. Olen ylpeä siinä, että Roosa nauha -kampanjan avulla olemme voineet nostaa lehdessämme esiin monia tärkeitä teemoja.

Tässä vahvuutta palvovassa maailmassa sairastaminen ei ole helppoa, mutta elämää avoimesti kuvaavana naistenlehtenä meidän on tärkeää kertoa myös naisen elämän vaikeista puolista.

Riitta Pollari

Päätoimittaja, Me Naiset

Tyypillinen tilanne kotonani: minä katson televisiosta raviurheilua, avomieheni murjottaa vieressä. Raviurheilu jakaa ihmiset kahteen leiriin.  Se joko kiinnostaa tai ei kiinnosta.

Minun on ollut helppo kiinnostua. Satuin syntymään kotiin, jonka pihalla on ravihevostalli. Se ei ole ammattivalmennustalli, mutta aina perheelläni on muutama kilpahevonen ollut. Isäni on todellinen ravi-ihminen, joka onnistui täydellisesti tartuttamaan hulluuden myös esikoiseensa. Kirjahyllyssäni on kuva, jossa olen 1-vuotiaana raviradalla.

Törmään usein raviurheilun aiheuttamiin ennakkoluuloihin. ”Sehän on hirveän tylsän näköistä, hevoset vain juoksevat ympyrää” on näistä ehkä yleisin. Mutta joka ikisen raviummikon, jonka olen raviradalle houkutellut, olen saanut palaamaan kilpailuihin myös myöhemmin. Tunteiden sekamelska on niin mahtava. Ja hevonenhan on maailman hienoin eläin. Ultra Brata lainaten: Heppa täydessä ravissa on kaikkein raainta voimaa!

Itse jäin jo lapsena koukkuun siihen tunteiden sekamelskaan. Maailman parhaimpia tunteita on se, kun oma hevonen pärjää kilpailussa. Jos taas juoksu menee penkin alle, pettymys on todella karvas. Hurjin on tunne juuri ennen oman hevosen starttia! Alan voida jännityksestä pahoin jo monta päivää ennen kilpailupäivää. Juuri ennen varsinaista kilpailua käteni tärisevät, joskus oksennan.

Raviharrastukseeni on aina kuulunut tiiviisti myös pelaaminen. Se ei ole mitään lottoamista, vaan vaatii lajin tiivistä seuraamista. Jos en joinain päivinä pysty katsomaan kilpailuja suorina lähetyksenä (omistan kisoja näyttävän maksukanavan), tulokset on heti tarkistettava internetistä. Katson kilpailuja netistä myös uusintoina, luen valmentajien kommentteja ja tilaan alan lehtiä.

Tätäkin juttua kirjoittaessani katsoin internetin kautta viisi starttia. Viikonlopun kilpailuihin on valmistauduttava hyvissä ajoin.

Mari Julku

Iida Riekon reportaasissa Solmussa (Me Naiset 35/2009) kurkistetaan Houtskarissa järjestetyn joogaleirin tunnelmiin. Me Naisten toimituksen joogaajat paljastavat, miksi he harrastavat lajia, johon suomalaiset ovat hurahtaneet.

Elina Jäntti, toimittaja

”Jooga on minun lajini, koska rakastan venyttelyä, hiljaisuutta ja hikoilua. Astangajoogan asennoissa eli asanoissa on haastetta ihan kaiken tasoisille liikkujille, ja liikesarjat ovat kuin tanssia.  Joogatunnin jälkeen koko keho hyrrää lämpimänä ja fiilis on euforinen.

Löysin astangan, kun pitkään jatkuneen löysäilyn jälkeen kroppa oli jäykkä ja kaipasin kunnon treeniä. En kuitenkaan lämmennyt aerobic-tuntien jyskyttäville musiikeille ja kuntosalien hienhajulle. Painuin alkeiskurssille ja treenasin hullun lailla ensimmäiset kuukaudet. Paino putosi, lihakset alkoivat näkyä ja ruokavalio keveni kuin itsestään. Sekin koukutti.

Jos astanga tuntuu liian rankalta, treenaan hathajoogaa, mikä on myös vinkeä laji: monilla asennoilla on hauskat eläinten nimet ja jopa kasvojen lihaksille on omia harjoituksiaan.

Jooga on siitä hauskaa, että kun siihen hurahtaa, se alkaa toimia myös joogasalin seinien ulkopuolella. Olen oppinut hengittämään oikein, kuuntelemaan kehoani ja rentoutumaan. Sekin tuntuu mahtavalta, kun tietää, että tätä lajia voi harrastaa vielä raihnaisena mummonakin!”

Kaisa Viitanen, toimittaja

”Aerobicin jumputus hektisen työpäivän jälkeen ei enää antanut iloa. Joogasalilla oli rauhaa. Yllätyin, että hurjan jäykkä kroppani venyi, kun sitä osasi oikein houkutella. Monet luulevat, että jooga on pelkkää venyttelyä. Minulle se on myös vahvistumista, keskittymistä ja lempeytymistä.

On mahtava seurata yli 60-vuotiaita aloittelijoita, joiden ryhti ja asento alkavat joogan ansiosta suoristua. Vanhusten joogaopettaja kertoi huomanneensa, että tasapainon kehittyessä oppilaiden lonkkavammat ovat selvästi vähentyneet. Muutos ei ilmeisesti lopu missään iässä.

Saman olen huomannut itsessänikin. Päätetyö vetää hartioita ja keuhkoja kasaan, mutta jooga pistää vastaan ja avaa olemusta. Uskon vilpittömästi, että jooga parantaa ja pidentää elämää.”

Mari Meriläinen, visuaalinen assistentti

”Jooga on minulle, ikiliikkuvalle elohiirelle erittäin vaikeaa. ‘Mitä nopeampi laji, sitä parempi’, on kuulunut ohjenuorani.

Haastavinta on pysyä paikoillaan ja keskittyä ainoastaan hengitykseen. Tämä kertoo minulle, että elän liian hektisesti ja nopeatempoisesti, ja jooga on hyvä rauhoittaja. Joogassa on tehdään liikesarjat huolella samalla kehoa kuunnellen, ja se vasta on vaikeaa.

Tunnin jälkeen olo on lähes taivaallisen kevyt. Tähän euforisen kevyeen ja notkeaan oloon jää koukkuun. Oma kroppa tuntuu nuorelta ja terveeltä. Huonoina päivinä, kun kroppa ja mieli ovat kireitä, jooga ei aina toimi. Silloin kävelylenkki raittiissa ilmassa voi olla parempi vaihtoehto.”

Klubiasussa-reportaasi (MN 33-34/2009) jännitti varmaan enemmän kuin yksikään juttukeikka ikinä. Päivä naturistien kanssa, ensin sisävesiristeilyllä ja sitten illanvietossa leirikeskuksessa.

Mitä jos minunkin on pakko olla koko päivä alasti? Mitä jos alastoman ihmisjoukon keskellä alkaa ahdistaa? Toisaalta varsin kutkuttavaa, en ikinä menisi naturistitapahtumaan, ellen olisi toimittaja.

Alaston ihmisjoukko ei ahdistanut yhtään. Silmä tottui kuuteenkymmeneen paljaaseen ihmiseen tosi nopeasti. Suhtauduin alastomiin haastateltaviini alusta alkaen kuin keihin tahansa, mistä olen vähän ylpeä. Ei siinä ehtinyt paljon tuijotella, kun piti haastatella niin maan pirusti.

Se sen sijaan vähän tökki, että jotkut naturistit kehottivat minuakin riisuutumaan. Kuka vitsillä, kuka ystävällisellä kehotuksella, kuka vetoamalla siihen, ettei kukaan ole heidän tilaisuuksissaan ennenkään ollut vaatteet päällä. Toiset taas pyysivät minulta anteeksi sitä, että jotkut puuttuivat näin henkilökohtaiseen asiaan.

Olin orientoitunut siihen, että riisuudun, jos juttu sitä ehdottomasti vaatii. Ei vaatinut. Jutun tarkoitus ei nimittäin ole kertoa omista kokemuksistani vaan naturistien. Heidän, jotka haluavat olla alasti vapaaehtoisesti.

Tiina Hämäläinen

Päätimme tehdä kuvareportaasin suomalaismetsistä. Halusin löytää vastauksen kysymykseen, mitä suomalaisnainen ajattelee metsästä. Juttelin ensin asiantuntijoiden kanssa, kyselin luonnonsuojelijoiden ja metsäteollisuuden edustajien mielipiteitä. Kaikki vakuuttivat seuraavansa innolla, mitä suomalaismetsille lähivuosina tapahtuu, kun entistä suuremmat metsämaat siirtyvät kaupunkilaisnaisten omistukseen.

Sitten hyppäsimme junaan. Saappaat jalkaan ja sammalikkoon! Tapasimme viisi erilaista naista heille tärkeissä metsissä.

Yksikään naisista ei kehunut, miten kauniilta suomalainen aukkohakkuu näyttää. He eivät ihastelleet tehokkaita metsäkoneita, joitka parturoivat puuston lisäksi myös aluskasvillisuuden. Kun naiset saivat puhua heitä eniten liikuttavista metsäajatuksista, he eivät murehtineet tukkipuun hintavaihteluita, paperiteollisuuden epävarmaa tulevaisuutta eivätkä muita talousuutisten vakioaiheita.

Ei, he avautuivat ihan jostakin muusta.

Naiset puhuivat rauhoittuvasta olosta, joka syntyy metsään mennessä. He kertoivat huolestuneensa, kun valtio kaataa meidän kaikkien yhdessä omistamaa metsää kysymättä kansalaisten mielipidettä. He muistuttivat, että Suomen pinta-alasta kolme neljäsosaa on metsän peitossa, mutta vanhaa aarniometsää siitä on enää viitisen prosenttia.
Porotaloudesta elävä nainen oli huolissaan alkuperäiskansojen metsästä, Etelä-Suomessa asuva puuseppä kaipasi työstettäväkseen muutakin kuin tehometsässä kasvanutta pehmeää pikapuuta, vaikkapa vahvaa omenapuuta ja rauhassa kasvanutta pihlajaa.

Isot metsät perinyt nainen oli päättänyt alkaa itse suojella lempipaikkojaan, vaikka talousmetsistä ei virallisia suojelukohteita löytynytkään.

Kamera tallensi erilaisia metsiä pusikkoisesta taimikosta tunturikoivikkoon. Läiskimme sääskiä ja nautiskelimme trangia-kahveja. Savukosken aarniometsässä vanhaan käppyrämäntyyn nojatessa se iski: kunnioitus omaa tahtia elävään metsään. Valtion omistama metsä oli saanut kasvaa kaikessa rauhassa, kokea vuosisatojen aikana tulipaloja ja rungot kaatavia myrskyjä. Hopeiseksi patinoituneet kelot tuijottelivat taivaalle, osa lahosi pikkuhiljaa kiertokuluksi saappaani vieressä. Teki mieli heittäytyä jäkälikköön pitkäkseen, sulkea silmät ja hengitellä tuoksuvaa metsäilmaa. Niin tein.

Kaikkea ei voi laskea rahassa.

Kaisa Viitanen

Toimittajan työn hauskin puoli on, että tässä hommassa pääsee kurkistamaan mitä erilaisimpiin paikkoihin ja elämäntapoihin. Juttukeikat ovat harvoin pelkkää tarkkailua ja kysymysten esittämistä, vaan toimittaja tempaistaan monesti mukaan haastateltavien puuhiin. Olen päässyt työkeikoillani muun muassa työntämään jeeppiä irti mudasta, kailottamaan Evankeliumi-biisiä ripariporukan kanssa ja bilettämään upporikkaiden mumbailaisten kanssa Miss Intia -kisojen after partyssa.

Kun minä ja valokuvaaja Henna Aaltonen vietimme vuorokauden luomutilaa pyörittävän Kristiina “Krisse” Liinaharjan kanssa, saimme maistaa palan maatilan arkea. Osuimme Vekkilän tilalle päivänä, jona lampaat ja karitsat muuttivat kesälaitumelle.

Muuton järjestäminen vaati viekkautta. Katras ei olisi suostunut kulkemaan samaan suuntaan, ellei lauman johtajauuhi olisi kulkenut edeltä. Krisse sitoi hihnan Neilikka-uuhen kaulaan ja ojensi narun minulle, kun meni vapauttamaan muita lampaita. Pitelin tempoilevaa Neilikkaa parhaani mukaan. Se määkyi äkäisesti.

Valokuvaaja taas piti auki haan porttia, kun lampaat löntystelivät sisään Neilikan vanavedessä. Osaa lampaista jouduttiin hätistämään ympäri pihaa, kun hajamielisimmät yksilöt unohtuivat mutustamaan heinää eri puolille tonttia.

Kun karitsat lopulta kirmailivat aitauksessa ja mutustivat tyytyväisen näköisinä voikukkia, meitä kaikkia hymyilytti.

Krisse kertoi, että jää usein katselemaan tuntikausiksi, kuinka lampaat märehtivät. Siinä on kuulemma jotakin äärimmäisen meditatiivista.

– Eläimille kaikki on nyt. Olen itsekin oppinut hetkessä elämistä nelijalkaisilta ystäviltäni. Minulla ei ole ollut kelloakaan kymmeneen vuoteen, Krisse kertoi.

Siinäpä tavoite! En enää ihmettele, että moni haaveilee muutosta maalle lammaspaimeneksi.

Iida Riekko