Tämähän näyttää ihan virastolta. Sellaiselta, joka on jostain syystä pistetty pystyyn pellon laidalle keskelle kauneinta maalaismaisemaa.

Se on ensimmäinen ajatus, joka tulee mieleen Vanajan vankilassa. Sillä ainakin omaan mielikuvaani vankilasta kuuluvat kilisevät avainniput, kolkot käytävät, pikkuiset kalteri-ikkunat ja jenkkisarjoista tutut oranssit haalarit.

Vanajalta puuttuu kaikki tv:stä tuttu dramatiikka. Oikeastaan Vanajalla ei edes tajua olevansa vankilassa, sillä kyseessä on avolaitos, josta vangit poistuvat päivällä töihin ja opiskelemaan. Vietin vankilassa päivän, kun tein jutun vankilanjohtaja Kaisa Tammi-Moilasen työstä (Kova ja pehmeä pomo MN44).

Vanajan ulkoiset puitteet sopisivat pikemminkin maalaiskomediaan kuin rikosdraamaan. Vankilaan johtaa viljapeltoa halkova koivukuja. Hiekkatien päästä aukeaa auringossa kimmeltävä järvimaisema, nurmikolla törröttää sadusta napatun näköinen punainen kärpässieni ja pientareella kasvaa puolukoita.

Sisällä ei ole edes niitä maalaiskomedian aineksia. Päärakennus on kuin mikä tahansa julkinen laitos: on muovisia materiaaleja, työtuoleja, paperitöitä, pikaisia kahvitaukoja, raastesalaattia maksapihvien kanssa.

Hieman toisenlaisen kuvan vankilasta saa, kun katsoo tosi-tv-ohjelma Kakolaa. Ohjelmassa kuusi pahoille teille joutunutta teinipoikaa laitetaan kokeilemaan elämää 1800-luvulla rakennetussa, nyt jo entisessä Kakolan vankilassa. Siellä, jos missä, riittää loputtoman pitkiä kolhoja käytäviä, valkoisia seiniä, kaltereita ja ahtaita sellejä. Mutta ei sielläkään niitä haalareita sentään ole.

Kakolan tiilimuurien sisään on vankilan lopettamisen jälkeen järjestetty opastettuja kierroksia. Vanajan vankilan seutu voisi sen sijaan kiinnostaa, noh, ööh…sunnuntairetkeilijöitä. Mutta ei ainakaan tv-draaman kuvaajia.

Heini Maksimainen

Kuva Kimmo Räisänen

Tunnustettakoon se heti: minusta hedelmäpelit ovat epätoivoisten hiippareiden ja mummojen laji. Eihän niistä voita ikinä mitään.

Juttukeikka (Paljon pelissä MN 41/2010) Jyväskylässä sijaitsevaan Keljon Citymarkettiin oikoo ennakkoluuloja. Päivystän pelialueen luona kokonaisen perjantain, jonka aikana kahdeksan raha-automaatin luokse kurvaa väkeä koululaisista perheenäiteihin ja keski-ikäisiin miehiin. Viidenkymmenen euron täyspotin ehdin bongata koneiden ruuduilta kaksi kertaa. Lupaavaa.

Ehkä opin tykkäämään tästä, ajattelen ja pudotan Tuplapotti-hedelmäpeliin euron. Kisa on ohi ennen kuin ehdin edes innostua.

Koska olisi amatöörimäistä luovuttaa, syötän koneeseen uuden euron ja napsautan hedelmäkiekoille vauhtia. Sitten se tulee: metallisen kolikkosateen pauhu.

– Tämä on uskomatonta! hihkun, kunnes huomaan, että voitto osuikin viereiselle pelikoneelle. Hävettää oma riehaantuminen.

Tulee jotenkin petetty olo. Lompakossani on enää viisi- ja kymmensenttisiä, jotka eivät kelpaa pelivaluutaksi. Jos kelpaisivat, saattaisin piipahtaa raha-automaattien luokse useamminkin, sillä pikkukolikot ärsyttävät minua. Eihän niillä saa vuokrattua edes ostoskärryä.

Lohdutukseksi ostan kaupan kahvilasta pullan ja kahvin. Jos en olisi äsken tuhlannut kahta euroa hedelmäpeliin, voisin maksaa nyt käteisellä. Onneksi mukana on pankkikortti. Ja käsilaukussa arpa, jonka olen unohtanut raaputtaa. Hui, miten jännittää! Aivan pian voin olla viisikymmentätuhatta rikkaampi.

Tai sitten en.

Sanna Wallenius

Stella Attia asuu yksin Hankasalmella. Lähimpään kauppaan on 15 kilometriä. Kuva Outi Törmälä

Kun Nuuskamuikkunen on taas tapansa mukaan lähdössä talveksi etelään, saa Muumipeikko idean: hän lähtee mukaan. Vaikka hän Muumilaaksossa nukkuisikin talven yli, tuntisi hän olonsa yksinäiseksi ilman Nuuskamuikkusta. Nuuskamuikkunen kuitenkin kieltäytyy ottamasta ystäväänsä matkalle, sillä hän haluaa olla yksin. Jos hän saa viettää talven itsekseen, tuntuvat seura ja hälinä kesällä taas hyvältä.

Yllä oleva tarina on Muumilaakson tarinoista, ja se kertoo hyvin yksinolon ja yksinäisyyden eroista. Muumipeikko kaipaa seuraa, vaikka nukkuisikin, kun taas Nuuskamuikkunen haluaa olla yksin puolet vuodesta.

Tämä oli ajatuksena, kun lähdin tekemään reportaasia Yksin (MN 40/2010). Istuin kahvilassa Helsingin Kampin kauppakeskuksessa, metroaseman vieressä, kenties yhdessä pääkaupungin vilkkaimmista paikoista. Kahvilassa istui mies, joka tuijotti yksin eteensä. Kahvikuppi oli tyhjentynyt jo aikoja sitten. Miehen kasvot jäivät verkkokalvoilleni päiväkausiksi. Oliko hän ihminen, jolla ei kerta kaikkiaan ollut yhtään ystävää tai edes tuttavaa, vai oliko hän paennut suurperheen arkea ja meteliä puoleksi tunniksi tuntemattomien ihmisten keskelle?

Aloitin reportaasin tekemisen siitä, että etsin ihmisen, joka käy yksin kahvilla. Lehdessä oleva mies ei ole sama kuin Kampissa näkemäni, mutta hänellä oli paljon ajatuksia yksinolosta: välillä se on kivaa ja välillä ahdistavaa. Kolme muutakin jutussa esiintyvää ihmistä ovat ajatelleet yksinoloa ja yksinäisyyttä. Ensimmäinen tekee välillä vain hyvää, jälkimmäinen taas pidemmän päälle haavoja sieluun.

Mari Julku

Muli bwanji ja zikomo. Eli mitä kuuluu ja kiitos.

Siinä ruhtinaalliset chichewan kielen taitoni. Ja muli bwanjikin puuroutui suuhuni, kun seisoin malawilaisen Chilenjen perheen pihamaalla toukokuisena iltana.

Olimme tulleet kuvaaja Katjan Tähjän kanssa seuraamaan sokeriruokoa viljelevän perheen arkea ja ottamaan selvää, miten Reilun kaupan viljelijöiksi ryhtyminen oli vaikuttanut heidän elämäänsä.

Yritin hymyillä leveintä hymyäni, mutta kukaan ei hymyillyt takaisin: perheen naiset Rosaria, 50, ja Zione, 22, tuijottivat meitä ilmeettöminä. Perheen piti olla englanninkielinen, mutta naiset puhuivat englantia yhtä paljon kuin minä chichewaa. Ei ollut kovin hääppöinen hetki. Roikotimme Katjan kanssa välissämme Ikean sinistä kassia ja mietimme, että joko pohjalle sullotut tuliaiset, Marianne-karkit ja Suomi-muistipeli, pitäisi kaivaa esiin jäätä rikkomaan.

Tietävätköhän he miksi olemme täällä, Katja keksi epäillä. Ja siinäpä se. Perheen pää eli Zionen mies ja Rosarian poika Aubrey ei ollut kertonut muulle perheelle, että kaksi suomalaista naista olisi tulossa yli yön kestävälle vierailulle. Kun Aubrey porhalsi paikalle, alkoi tapahtua. Naiset kiikuttivat Ikea-kassin tiilitaloonsa, takapuolen alle tyrkytettiin tuolia ja takapihan keittiökopista alkoi nousta savua. ”Kyllähän me nyt itse, ja ei tässä mitään ruokaa tarvitse.” Toppuuttelevat yrityksemme kaikuivat ilmoille. Zikomolle tuli heti käyttöä.

Illan päätteeksi lähdimme naisten mukana joelle hakemaan vettä. Aubreyn jäädessä kotipihaan naapurin miesten kanssa, naiset rentoutuivat. Mittailivat meitä päästä varpaisiin ja katsoivat ensikertaa silmiin. Katja räpsi kuvia, ja yhdessä nauroimme hassuille ilmeille ja nyökyttelimme onnistuneille otoksille. Jäälautta välillämme oli kaventunut ja olo keventynyt. Kuka sitä puhetta niin paljon kaipaa.

Seuraavana päivänä olimme naisten mukana sokeripellolla ja kotitöissä. Upotimme varpaat pellon mutaan, tuijotimme yhdessä miten kananmunat kuplivat keitinvedessä, pesimme pyykkiä joella, teimme tiskiketjun, kokeilimme Zionen hamekankaita ja kävimme yhdessä ostamassa itsellemme omat kankaat.

Myöhemmin pyysin Aubreyta kertomaan, mitä naiset olivat jutelleet päivän aikana: silloin kun Zione kiivastui joella, kun Rosaria levitteli käsiään pellolla ja puhui taukoamatta, entä mikä nauratti Zionea ja Aubreyn siskoa Nginaa, kun he kattoivat ruokapöytää. Naiset vastailivat ujosti, Aubrey tulkkasi ja meitä kaikkia nauratti. No käyhän se näinkin.

Naiset olivat haltioissaan kylään saadusta kaivosta. Kun päivä kääntyi iltaan, lähdimme katsomaan sitä – nyt jo käsikynkässä.

Ja niinpä jäimme toiseksikin yöksi. Sinä iltana jäälautta suli lopullisesti. Puhuimme vähän, mutta tanssimme, taputimme käsiä yhteen, lauloimme ja hymyilimme sitäkin enemmän. Olihan täysikuu ja syytä pieneen juhlaan.

Afrikassa tanssilla ilmaistaan tunteita: iloa, surua ja pelkoa. Sinä iltana tanssien jaettu ilo oli yhteinen kielemme.

Johanna Lätti

Tein tähänastisen toimittajaurani pahimman virheen: kirjoitin kotikylästäni (Rakkaudella Keikyälle 24/2010). Piti näköjään oppia kantapään kautta, ettei niin läheisestä asiasta pidä missään nimessä kirjoittaa.

Sen piti olla helppo homma. Kävisin vähän Keikyässä pällistelemässä, vaikka periaatteessa tiedän kaiken ulkomuistista. Muutama vuosiluvun tarkistus, ja ei kun juttu painoon.

En ole tehnyt mitään juttua yhtä kauan. Ensinnäkin yritin pimittää vanhemmiltani, että teen juttua kotiseudusta. Tuli rimakauhu. Pelkäsin, että he alkaisivat odottaa juttua ja pettyisivät, kun se ei olekaan hyvä. Soitin kuitenkin äidilleni viisikymmentä kertaa päivässä ”yhtä ihan pientä maaseutujuttua varten” ja kyselin ”ihan taustatiedoksi vaan” muun muassa minkälaiset kukat Kökkön-baarin terassilla onkaan. Kaikkea kun ei huomannut katsoa paikanpäällä.

Kirjoitusvaihe oli poikkeuksellisen kivulias. Yhtäkkiä minulla ei ollut enää hajuakaan, mitä haluan jutullani sanoa. Mielipiteeni kotikylästä myös vaihteli koko ajan: Keikyä on hieno paikka, kaikkien pitäisi muuttaa sinne. Ei kun se onkin ihan kuollut, en minä sinne voisi muuttaa.

Lehdessä se nyt kumminkin on, mutta en tiedä, uskallanko mennä Keikyään koko kesänä. Paikkaa kuvaillaan jutussa kuolleeksi junttilaksi ja keikyäläisiä kyylääjiksi, jotka ehdottavat minulle rasittavan usein juttuaiheita. Auts.

Rakastan keikyäläisiä. He ovat aidosti sitä, mitä ovat. Voi kyynel, unohdin tietysti kertoa sen jutussa.

Sisko soitti eilen. Hän oli käynyt Kökkössä kahvilla, ja siellä oli oltu jutusta aika innoissaan. Olen sittenkin vähän pirun ylpeä, että sain Keikyän maailmankartalle.

Tiina Hämäläinen

No paljonko se lasi viiniä maksaa?

Lyhenne TANSTAAFL tulee sanoista There ain’t no such thing as a free lunch ja se tarkoittaa, että ilmainen, asiantuntijan loihtima meikkipohja maksaa helposti 76 euroa (meikkivoide 30 €, meikkisivellin 40 € sekä lisäksi ruokaosastolta kolmioleipä ja pillimehu 6 euroa, onnistuneiden ostosten kunniaksi). Onhan se nyt noloa katsella kuulaana ja terveenvärisenä kimmeltävää nassuaan meikkiosaston peilistä ja lähteä sitten ostamatta mitään.

Jokaisella on joskus hattupäivä. Tukka on mallia lättänä tai harakanpesä, ja fiilis ulottuu päästä varpaisiin. Ole siinä sitten.

Silti erehdyin miettimään, onko tukanlaitto sitä tarpeellisinta apua ja auttamista, kun menin tekemään juttua (Hiuksen hieno ero, MN 9/2010) vähävaraisten kampaamosta, jossa kampaajat Henriikka Suistomaa, Djemile Ramadani ja Riitta Vuorela laittavat kerran kuussa hiuksia ilmaiseksi.

Että onko sillä tukalla nyt niin väliä. Tuskin se on toimeentulotuella elävän murheista suurin. Niin mietin.

Kuusi tuntia ja kymmenen muodonmuutosta myöhemmin tiesin, että tukalla on väliä. Aika paljonkin. Eikä sillä ole mitään tekemistä turhamaisuuden kanssa. Moni käveli kampaamon ovesta sisään itseään ja olemustaan anteeksipyydellen, hartiat lysyssä. Tunti ja vartti parturinpenkissä, ja aivan kuin siinä olisi suoristettu myös ryhtiä ja epävarmuus itsestä olisi lakaistu hiuspätkien mukana rikkalapion kautta roskikseen.

– Tukka ja kauneudenhoito eivät ole murheista suurimpia, vaan leipä ja leivänpäällinen. Mutta kun saa kerran tulla hemmoteltavaksi, niin siitä tulee hyvä olo. Ei vaan mielettömän upea olo. Sellainen, että nyt munkin kelpaa kevättä odotella, asiakkaana istunut Anneli Malkki sanoi ja puhui todennäköisesti monen muunkin suulla.

Todellinen 2 in 1 -kampaamo.

Johanna Lätti

Olin 12-vuotias, kun Salatut Elämät alkoi, joten koko teini-ikäni oli Salkkarihuumaa. Koulussa välitunnit puhuttiin Salkkareista ja mietittiin, kuka olisi mikäkin Salkkarihahmo. Sitten tuli kohu, että Salkkarit on liian rankka lapsille ja monessa kodissa ohjelma meni katsomiskieltoon, myös meillä. Kaverit pitivät onneksi ajan tasalla hurjista juonenkäänteistä.

Nyt ohjelmaa on esitetty lähes 1850 jaksoa. Oma seuraaminen ei ole enää aktiivista, mutta vierailu Salkkareiden kulisseissa oli varsinainen elämys. Oli hauskaa nähdä koti, missä Seppo Taalasmaa on asunut 11 vuotta tai sauna, missä monet Salkkarihahmot ovat rakastuneet tai eronneet. Ja kuten kulissit aina, ne ovat oikeasti paljon pienempiä kuin mitä televisiossa näyttää. Lavastajat ja rekvisitöörit ovat ammattitaitoisia. Jokaisella hahmolla on esimerkiksi oma varustelaatikko, ja kirjaa pidetään siitä, mikä hahmo on käyttänyt minkäkinlaista juomapulloa: tavarat eivät saa sekoittua hahmojen kesken.

Salkkareiden näyttelijät ovat puhuneet paljon kuvausten rankkuudesta. Seisottuani viisi tuntia Malmin hautausmaalla sympatiani ovat heidän puolellaan. Kuvauksissa ollessani lämpömittari näytti vielä plussaa, mutta kuvaukset ovat käynnissä, vaikka pakkasta olisi 30 astetta. Näyttelijöillä on lämmittelyä varten asuntoauto, mutta muulla kuvausryhmällä riittää hommaa, vaikka kamerat eivät olisikaan käynnissä. Palkintona on kuitenkin huima suosio: Salkkareita seuraa edelleen miljoonayleisö.

Mari Julku

Toimittaja Tiina Hämäläinen selvitti paperikoneen mysteerin. Kuva: Timo Heikkala.

– Ihanko tosissasi kysyit aamulla, että mikä näistä on paperikone? ihmettelee Leila Slotte, kun meidän molempien työpäivä Stora Enson paperitehtaalla Oulussa on ohi kello 14.

Ihan tosissani. Olen miettinyt paperikoneen mysteeriä siitä saakka, kun olin Jämsässä lehtihommissa muutama vuosi sitten. Kirjoitin uutisiakin Jämsänkosken PK-jostakin tietämättä, mikä se oikein on. Onko PK paperikone?Ja mikä on paperikone? Ainakin se on jotain suurta, jos kerran monta ihmistä on sillä töissä.

Vasta nyt pääsin paperitehtaalle ollessani tekemässä Leilasta juttua Paperikoneen vartijana (MN 48/2009). Ihan kuin olisi ollut yksin tieteiselokuvassa. Missä kaikki ihmiset ovat? Hups, oikealta pukkaa paperirullaa lattiakiskoja pitkin. Onneksi varpaat eivät jääneet alle. Täällä rullat eivät nimittäin ole vessapaperirullan kokoisia. Tuolla nosturi nostaa kahdeksan metriä leveää rullaa toisen päälle, koska Leila painaa nappia.

Tiesittekö te kaikki muut, että paperikone on 160 metriä pitkä rakennelma, jonka toisesta päästä sisään syötetään liejumaista paperimassaa, jota sitten puristetaan ja kuivataan, niin että muutaman sekunnin kuluttua toisesta päästä sylkee ulos paperia? Vaistosin Leilan mieskollegoiden katsovan hitaasti toisiaan, kun varmistin kuudennen kerran, että tuo koko hässäkkäkö siis on se paperikone. Mukavia miehiä muuten. Terkkuja vaan!

Jotta kuvio ei olisi liian yksinkertainen, PK tarkoittaa koko paperikonelinjastoa, siis myös muun muassa päällystyskonetta ja pakkauskonetta.

Sitähän aina kommentoidaan, että paperimiehet istuvat valvomossaan jalat pöydällä ja lukevat lehtiä. Se on totta, niin tekee myös Leila, paperikoneen ainoa nainen. Mutta samalla ne vilkuilevat koko ajan näyttöpäätteitä. Kun paperikoneeseen tulee jotain häikkää, hälytyskello alkaa soida ja Leila ja miehet kiiruhtavat kopistaan koneen luo selvittämään tilannetta. Siellä on kuuma huhkia, kuin saunassa. Testasin.

Toivoin tietysti juttuni kannalta kovasti, että paperikoneeseen tulisi jotain häikkää ja näkisin kunnon härdellin. Miehet totesivat, etteivät hekään toivo, että minun tietokoneeni hajoaisi. Se oli viisaasti sanottu.

Tiina Hämäläinen