Tein tähänastisen toimittajaurani pahimman virheen: kirjoitin kotikylästäni (Rakkaudella Keikyälle 24/2010). Piti näköjään oppia kantapään kautta, ettei niin läheisestä asiasta pidä missään nimessä kirjoittaa.

Sen piti olla helppo homma. Kävisin vähän Keikyässä pällistelemässä, vaikka periaatteessa tiedän kaiken ulkomuistista. Muutama vuosiluvun tarkistus, ja ei kun juttu painoon.

En ole tehnyt mitään juttua yhtä kauan. Ensinnäkin yritin pimittää vanhemmiltani, että teen juttua kotiseudusta. Tuli rimakauhu. Pelkäsin, että he alkaisivat odottaa juttua ja pettyisivät, kun se ei olekaan hyvä. Soitin kuitenkin äidilleni viisikymmentä kertaa päivässä ”yhtä ihan pientä maaseutujuttua varten” ja kyselin ”ihan taustatiedoksi vaan” muun muassa minkälaiset kukat Kökkön-baarin terassilla onkaan. Kaikkea kun ei huomannut katsoa paikanpäällä.

Kirjoitusvaihe oli poikkeuksellisen kivulias. Yhtäkkiä minulla ei ollut enää hajuakaan, mitä haluan jutullani sanoa. Mielipiteeni kotikylästä myös vaihteli koko ajan: Keikyä on hieno paikka, kaikkien pitäisi muuttaa sinne. Ei kun se onkin ihan kuollut, en minä sinne voisi muuttaa.

Lehdessä se nyt kumminkin on, mutta en tiedä, uskallanko mennä Keikyään koko kesänä. Paikkaa kuvaillaan jutussa kuolleeksi junttilaksi ja keikyäläisiä kyylääjiksi, jotka ehdottavat minulle rasittavan usein juttuaiheita. Auts.

Rakastan keikyäläisiä. He ovat aidosti sitä, mitä ovat. Voi kyynel, unohdin tietysti kertoa sen jutussa.

Sisko soitti eilen. Hän oli käynyt Kökkössä kahvilla, ja siellä oli oltu jutusta aika innoissaan. Olen sittenkin vähän pirun ylpeä, että sain Keikyän maailmankartalle.

Tiina Hämäläinen

No paljonko se lasi viiniä maksaa?

Lyhenne TANSTAAFL tulee sanoista There ain’t no such thing as a free lunch ja se tarkoittaa, että ilmainen, asiantuntijan loihtima meikkipohja maksaa helposti 76 euroa (meikkivoide 30 €, meikkisivellin 40 € sekä lisäksi ruokaosastolta kolmioleipä ja pillimehu 6 euroa, onnistuneiden ostosten kunniaksi). Onhan se nyt noloa katsella kuulaana ja terveenvärisenä kimmeltävää nassuaan meikkiosaston peilistä ja lähteä sitten ostamatta mitään.

Jokaisella on joskus hattupäivä. Tukka on mallia lättänä tai harakanpesä, ja fiilis ulottuu päästä varpaisiin. Ole siinä sitten.

Silti erehdyin miettimään, onko tukanlaitto sitä tarpeellisinta apua ja auttamista, kun menin tekemään juttua (Hiuksen hieno ero, MN 9/2010) vähävaraisten kampaamosta, jossa kampaajat Henriikka Suistomaa, Djemile Ramadani ja Riitta Vuorela laittavat kerran kuussa hiuksia ilmaiseksi.

Että onko sillä tukalla nyt niin väliä. Tuskin se on toimeentulotuella elävän murheista suurin. Niin mietin.

Kuusi tuntia ja kymmenen muodonmuutosta myöhemmin tiesin, että tukalla on väliä. Aika paljonkin. Eikä sillä ole mitään tekemistä turhamaisuuden kanssa. Moni käveli kampaamon ovesta sisään itseään ja olemustaan anteeksipyydellen, hartiat lysyssä. Tunti ja vartti parturinpenkissä, ja aivan kuin siinä olisi suoristettu myös ryhtiä ja epävarmuus itsestä olisi lakaistu hiuspätkien mukana rikkalapion kautta roskikseen.

– Tukka ja kauneudenhoito eivät ole murheista suurimpia, vaan leipä ja leivänpäällinen. Mutta kun saa kerran tulla hemmoteltavaksi, niin siitä tulee hyvä olo. Ei vaan mielettömän upea olo. Sellainen, että nyt munkin kelpaa kevättä odotella, asiakkaana istunut Anneli Malkki sanoi ja puhui todennäköisesti monen muunkin suulla.

Todellinen 2 in 1 -kampaamo.

Johanna Lätti

Olin 12-vuotias, kun Salatut Elämät alkoi, joten koko teini-ikäni oli Salkkarihuumaa. Koulussa välitunnit puhuttiin Salkkareista ja mietittiin, kuka olisi mikäkin Salkkarihahmo. Sitten tuli kohu, että Salkkarit on liian rankka lapsille ja monessa kodissa ohjelma meni katsomiskieltoon, myös meillä. Kaverit pitivät onneksi ajan tasalla hurjista juonenkäänteistä.

Nyt ohjelmaa on esitetty lähes 1850 jaksoa. Oma seuraaminen ei ole enää aktiivista, mutta vierailu Salkkareiden kulisseissa oli varsinainen elämys. Oli hauskaa nähdä koti, missä Seppo Taalasmaa on asunut 11 vuotta tai sauna, missä monet Salkkarihahmot ovat rakastuneet tai eronneet. Ja kuten kulissit aina, ne ovat oikeasti paljon pienempiä kuin mitä televisiossa näyttää. Lavastajat ja rekvisitöörit ovat ammattitaitoisia. Jokaisella hahmolla on esimerkiksi oma varustelaatikko, ja kirjaa pidetään siitä, mikä hahmo on käyttänyt minkäkinlaista juomapulloa: tavarat eivät saa sekoittua hahmojen kesken.

Salkkareiden näyttelijät ovat puhuneet paljon kuvausten rankkuudesta. Seisottuani viisi tuntia Malmin hautausmaalla sympatiani ovat heidän puolellaan. Kuvauksissa ollessani lämpömittari näytti vielä plussaa, mutta kuvaukset ovat käynnissä, vaikka pakkasta olisi 30 astetta. Näyttelijöillä on lämmittelyä varten asuntoauto, mutta muulla kuvausryhmällä riittää hommaa, vaikka kamerat eivät olisikaan käynnissä. Palkintona on kuitenkin huima suosio: Salkkareita seuraa edelleen miljoonayleisö.

Mari Julku

Toimittaja Tiina Hämäläinen selvitti paperikoneen mysteerin. Kuva: Timo Heikkala.

– Ihanko tosissasi kysyit aamulla, että mikä näistä on paperikone? ihmettelee Leila Slotte, kun meidän molempien työpäivä Stora Enson paperitehtaalla Oulussa on ohi kello 14.

Ihan tosissani. Olen miettinyt paperikoneen mysteeriä siitä saakka, kun olin Jämsässä lehtihommissa muutama vuosi sitten. Kirjoitin uutisiakin Jämsänkosken PK-jostakin tietämättä, mikä se oikein on. Onko PK paperikone?Ja mikä on paperikone? Ainakin se on jotain suurta, jos kerran monta ihmistä on sillä töissä.

Vasta nyt pääsin paperitehtaalle ollessani tekemässä Leilasta juttua Paperikoneen vartijana (MN 48/2009). Ihan kuin olisi ollut yksin tieteiselokuvassa. Missä kaikki ihmiset ovat? Hups, oikealta pukkaa paperirullaa lattiakiskoja pitkin. Onneksi varpaat eivät jääneet alle. Täällä rullat eivät nimittäin ole vessapaperirullan kokoisia. Tuolla nosturi nostaa kahdeksan metriä leveää rullaa toisen päälle, koska Leila painaa nappia.

Tiesittekö te kaikki muut, että paperikone on 160 metriä pitkä rakennelma, jonka toisesta päästä sisään syötetään liejumaista paperimassaa, jota sitten puristetaan ja kuivataan, niin että muutaman sekunnin kuluttua toisesta päästä sylkee ulos paperia? Vaistosin Leilan mieskollegoiden katsovan hitaasti toisiaan, kun varmistin kuudennen kerran, että tuo koko hässäkkäkö siis on se paperikone. Mukavia miehiä muuten. Terkkuja vaan!

Jotta kuvio ei olisi liian yksinkertainen, PK tarkoittaa koko paperikonelinjastoa, siis myös muun muassa päällystyskonetta ja pakkauskonetta.

Sitähän aina kommentoidaan, että paperimiehet istuvat valvomossaan jalat pöydällä ja lukevat lehtiä. Se on totta, niin tekee myös Leila, paperikoneen ainoa nainen. Mutta samalla ne vilkuilevat koko ajan näyttöpäätteitä. Kun paperikoneeseen tulee jotain häikkää, hälytyskello alkaa soida ja Leila ja miehet kiiruhtavat kopistaan koneen luo selvittämään tilannetta. Siellä on kuuma huhkia, kuin saunassa. Testasin.

Toivoin tietysti juttuni kannalta kovasti, että paperikoneeseen tulisi jotain häikkää ja näkisin kunnon härdellin. Miehet totesivat, etteivät hekään toivo, että minun tietokoneeni hajoaisi. Se oli viisaasti sanottu.

Tiina Hämäläinen

Siihen ovat tottuneet ystäväni, sisarukseni, vanhempani ja avopuolisoni. Hiljaiset hetket ovat minun seurassani harvinaisia, sillä jossain vaiheessa se aina alkaa: vieno puikkojen kilinä.

Ymmärrän mainiosti Tämä kerros loppuun (MN 43/2009) -reportaasin naisia, jotka määrittelivät itsensä neulootikoiksi. Itse olen neulonut yläasteelta lähtien, ainakin 15 vuotta, enkä enää osaisi olla ilman. Neulon telkkaria katsoessa, junamatkoilla, mökkireissuilla – joskus jopa kotibileissä, jos kehtaan. Lapasia, villapuseroita, huiveja ja sukkia on syntynyt lukematon määrä niin itselle kuin lähipiirillekin. Osa paremmin, osa huonommin onnistuneita. Mutta kaikki rakkaudella tehtyjä.

On helppo perustella neulomisen ihanuutta: käsillä tekeminen on terapeuttista, ja työnsä tulokset näkee konkreettisesti. On hauskaa olla ulkona kavereiden kanssa ja huomata, että joka toisella on käsissään minun neulomani lapaset. Ja kun joku kysyy, mistä olen ostanut villahuivin, röyhistelen häikäilemättä rintaani – sehän on tietysti itse tehty.

Puhumattakaan niistä hyväksyvistä hymyistä, joita neulova nuori nainen saa ventovierailta mummoilta julkisilla paikoilla. Sillä vaikka neulominen on pitkästä aikaa taas pop – kiitos neuleblogien, slow life -trendin ja virkkaavien lumilautailijapoikien – on se ikäluokassani yhä suhteellisen harvinainen harrastus. Puhumattakaan siitä, miksi kummajaiseksi osoittautuu, kun kaivaa puikot kassistaan ulkomailla.

On käsityömanialla huonotkin puolensa. Niskat jumittuvat helposti, ja hiljattain heräsin yöllä niin kovaan rannekipuun, että minun oli pakko ottaa särkylääkettä. Edellisenä iltana olin virkannut tuntikaupalla matonkuteista vessanmattoa. Sormeni olivat jäykät monta päivää. Mutta matosta tuli kyllä hieno.

Suurin murheeni neulomisen suhteen on ollut silti se, että turvamääräysten takia lentokoneisiin ei saa viedä kutimia. Nyt siihenkin on löytynyt ratkaisu: bambupuiset puikot saa kuulemma kuljettaa käsimatkatavaroissa.

Ne tosin eivät taida kilistä aivan oikeaoppisesti.

Maija Kangasluoma

Matka Ruandaan oli yksi elämäni ristiriitaisimmista kokemuksista. Toisaalta koin mahtavia hetkiä, toisaalta kokemus oli hyvin vaikea. Olen tehnyt juttuja Libanonista, Nicaraguasta ja Kambodzasta, mutta kansanmurhasta selviytyneiden ihmisten tarinat koskettivat minua valtavasti.

Useammin kuin kerran haastattelemani ihminen alkoi keskustelun aikana itkeä, ja minäkin liikutuin. Aluksi soimasin itseäni kyynelistä ja tunsin itseni epäammattimaiseksi. Kun kerran eräs nainen huomasi minun itkevän,  hän tuli luokseni ja halasi minua. Se tuntui hyvin luonnolliselta, tosin myös oudolta: hänhän lohdutti minua eikä päinvastoin!

Uskon, että muiden liikutus voi auttaa ruandalaisia ymmärtämään omia tunteitaan. Kaikkien vuosien jälkeen raa’atkin tunteet ovat täysin inhimillisiä. Tai kuten eräs hollantilainen avustustyöntekijä totesi minulle Ugandassa: Jos kuuntelisin näiden ihmisten tarinoita tuntematta mitään, olisi syytä huolestua.

Pahimman hetkeni koin, kun olin ottamassa kuvia koulurakennukseen esille laitetuista balsamoiduista ruumiista. Oppaana toimi teini-ikäinen poika, joka osoitti yllättäen murskaantunutta naisen luurankoa ja sanoi ”Tämä on äitini”. Hämmästyin ihmisten avoimuudesta ja siitä, miten valmiita he olivat kertomaan tarinansa. Kun eräskin nuori mies kuuli, että olen toimittaja ja etsin syrjäistä joukkohautaa, hän vaati saada auttaa: ”Serkullani on moottoripyörä, hän vie sinut sinne!”

En tiedä, miltä ruandalaisista tuntui, kun  he puhuivat elämästään. Mutta luulen, että he olivat helpottuneita huomatessaan, että vihdoin muut kuuntelevat.

Toisaalta koin matkalla myös ihmeellisen kauniita asioita. Haluaisin elää uudestaan sen tilanteen, kun istuin kahden metrin päässä 200-kiloisesta vuorigorillasta sumuisessa viidakossa lähellä Kongon rajaa. Hetki sai ihoni kananlihalle. Minusta tuntui kuin olisin ollut kauan kadoksissa olleen sukulaisen seurassa.

David Brown

Me Naiset on jo seitsemättä kertaa mukana Roosa nauha -kampanjassa. jonka tavoitteena on lisätä ihmisten tietoutta rintasyövästä ja kerätä varoja tutkimustyöhön. Kampanjan tuotto menee Syöpäsäätiön Roosa nauha –rahastoon, josta jaetaan varoja suomalaiselle rintasyöpätutkimukselle.

Tänäkin vuonna numeromme 40 tarjoaa ajankohtaista tietoa rintasyövästä. Pohdimme jutuissamme muun muassa, miten töihin paluu sujuu rintasyövän jälkeen. Netissä tekemämme minikyselyn mukaan 48 prosenttia vastaajista oli saanut sairaudessaan tukea työkavereiltaan ja 43 prosenttia koki, että myös esimies oli ollut heille tärkeä tuki.

“Eniten jännitti töihin meneminen peruukki päässä ja myöhemmin jännitti peruukin pois jättäminen. Mutta työkaverit tukivat hienosti ja kehuivat uutta tummaa tukkaani”, kertoo eräs kyselyyn vastanneista.

Vuosien mittaan olemme ideoineet toimituksessamme kasapäin juttuja rintasyövästä ja toimittajamme ovat tehneet lukuisia ikimuistettavia, koskettavia ja tietoa tarjoavia juttuja aiheesta. Olen ylpeä siinä, että Roosa nauha -kampanjan avulla olemme voineet nostaa lehdessämme esiin monia tärkeitä teemoja.

Tässä vahvuutta palvovassa maailmassa sairastaminen ei ole helppoa, mutta elämää avoimesti kuvaavana naistenlehtenä meidän on tärkeää kertoa myös naisen elämän vaikeista puolista.

Riitta Pollari

Päätoimittaja, Me Naiset

Tyypillinen tilanne kotonani: minä katson televisiosta raviurheilua, avomieheni murjottaa vieressä. Raviurheilu jakaa ihmiset kahteen leiriin.  Se joko kiinnostaa tai ei kiinnosta.

Minun on ollut helppo kiinnostua. Satuin syntymään kotiin, jonka pihalla on ravihevostalli. Se ei ole ammattivalmennustalli, mutta aina perheelläni on muutama kilpahevonen ollut. Isäni on todellinen ravi-ihminen, joka onnistui täydellisesti tartuttamaan hulluuden myös esikoiseensa. Kirjahyllyssäni on kuva, jossa olen 1-vuotiaana raviradalla.

Törmään usein raviurheilun aiheuttamiin ennakkoluuloihin. ”Sehän on hirveän tylsän näköistä, hevoset vain juoksevat ympyrää” on näistä ehkä yleisin. Mutta joka ikisen raviummikon, jonka olen raviradalle houkutellut, olen saanut palaamaan kilpailuihin myös myöhemmin. Tunteiden sekamelska on niin mahtava. Ja hevonenhan on maailman hienoin eläin. Ultra Brata lainaten: Heppa täydessä ravissa on kaikkein raainta voimaa!

Itse jäin jo lapsena koukkuun siihen tunteiden sekamelskaan. Maailman parhaimpia tunteita on se, kun oma hevonen pärjää kilpailussa. Jos taas juoksu menee penkin alle, pettymys on todella karvas. Hurjin on tunne juuri ennen oman hevosen starttia! Alan voida jännityksestä pahoin jo monta päivää ennen kilpailupäivää. Juuri ennen varsinaista kilpailua käteni tärisevät, joskus oksennan.

Raviharrastukseeni on aina kuulunut tiiviisti myös pelaaminen. Se ei ole mitään lottoamista, vaan vaatii lajin tiivistä seuraamista. Jos en joinain päivinä pysty katsomaan kilpailuja suorina lähetyksenä (omistan kisoja näyttävän maksukanavan), tulokset on heti tarkistettava internetistä. Katson kilpailuja netistä myös uusintoina, luen valmentajien kommentteja ja tilaan alan lehtiä.

Tätäkin juttua kirjoittaessani katsoin internetin kautta viisi starttia. Viikonlopun kilpailuihin on valmistauduttava hyvissä ajoin.

Mari Julku