Tuntui siltä kuin eilisissä Linnan juhlissa olisi todellakin ajateltu veteraaneja, eikä omaa ruutunäkyvyyttä. Säväyttäjiä oli muutama, floppejakaan ei juuri näkynyt. Ehkä hyvä niin. Se, mitä katsoja jäi kaipaamaan, oli hillitty maailmanluokan eleganssi – onhan kyseessä kuitenkin yksi harvoista tilaisuuksista, joita juhlakansa saa kunnioittaa pynttäytymällä parhaimpiinsa.

Lähimmäs eleganttiutta pääsivät kansanedustaja Leena Harkimo vaatimattoman värisessä, mutta kauniisti laskeutuvassa puvussaan sekä vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet kauniin linjakkaassa punaisessa. Pääministerin vaimon Mervi Kataisen punaisen iltapuvun helma oli todella kauniisti laskostettu ja yläosakin viehätti yksinkertaisuudellaan. Punaisessa hurmasi myös peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson. Korkeakauluksinen pitsiyläosa yhdistettynä suoralinjaiseen mekkoon – nappivalinta!

Illan kuningattareksi voi kai hyvällä omallatunnolla tituleerata laulaja Jenni Vartiaista, joka onnistui yhdistämään asussaan tyylikkyyden joukosta erottumiseen. Suunnittelija Katri Niskasen kädenjälkeä nähtiin kaiken kaikkiaan seitsemässä puvussa, joista Jennin asu oli se tyylikuningattarelle suunniteltu. Erityisen kaunis oli mekon viittamainen selkäpuoli.

Toinen mieleenpainuvista kaunottarista oli jääkiekkoilija Ossi Väänäsen vaimo Mirella Koullias. Mirellan musta Ritva-Liisa Pohjalaisen suunnittelema asu sopi täydellisesti kantajalleen ja erottui positiivisesti muun mustan joukosta. Mustaa nimittäin nähtiin paljon.

Mirellan lisäksi suunnistaja Minna Kauppi oli valinnut koristeellisen mustan mekon. Ainakin tv-ruudulla Minnan asu jäi hieman vaisuksi, vaikkakin Black Swan -balettielokuvan valitseminen teemaksi oli hyvä idea.

Kangaskaupat todennäköisesti kärsivätkin tällä hetkellä sulkasadosta – höyheniä ja töyhtöjä näkyi Linnan parketilla sen verran.

Yksi onnistuneimmista höyhenkoristeista oli Amerikan suurlähettilään puolison Cody Oreckin harmaan puvun pääntiessä. Puvun oli suunnitellut Muodin huipulle -sarjasta tuttu Mert Otsamo. Toinen höyhenillä ilostuttaja oli suunnistaja Anni-Maija Fincke. Monelle hänen kantamansa turkoosti olisi voinut olla turhan ärhäkkä väri, mutta punertavahiuksisen Anni-Maijan sävyihin mekko sopi hienosti. Sininen silmämeikki tosin oli jo aika rohkea veto.

Linnassa aiemmin erottuneet naiset, tv-kuuluttaja Maria Jungner ja kansanedustaja Jaana Pelkonen, olivat tänä vuonna liikkeellä hyvin hillityllä linjalla. Kauniit naiset näyttivät toki juhlavilta myös vaatimattomammassakin tyylissä, mutta kunnon hohto jäi puuttumaan. Hillittyyden oli voinut vaikka vetää ihan överiksi, että tyyliin olisi tullut enemmän eloa.

Muita ‘ihan kivasti’ onnistuneita Linnassa riitti: europarlamentaarikot Eija-Riitta Korhola vaaleanpunaisessaan ja Riikka Manner, jonka mekossa oli kaunis, pitkä laahus. Myös kansanedustaja Kike Elomaa yllätti positiivisesti valkoisella, ehkä hieman kreikkalaishenkisellä asullaan. Riikka Pulkkisen mekossa oli hieno vihreä kuviointi, ja kirjailija itse näytti todella kauniilta, mutta silti tuntui, että jotain jäi puuttumaan. Kansanedustaja Antti Kaikkosen puoliso Satu Taiveaho pysyi näyttävän naiselliselle tyylilleen uskollisena ja sädehti paljeteissa. Valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen mekko oli sinänsä kaunis, joskaan ei mieleenpainuva.

Muutamista erikoisuuksista mainittakoon Teija Vesterbackan yllä nähty Angry Birds -asu. Jos linnut kerran oli saatava mukaan Linnaan, tämän tyylikkäämmin suunnittelija Katri Niskanen ei varmastikaan olisi voinut työtään hoitaa. Tarkoituksena oli herättää huomiota, mikä onnistui. Onko kuitenkaan vaimon tehtävä huolehtia pelifirman medianäkyvyydestä? Teija tuntui olevan asian kanssa sinut, joten ehkä ratkaisu oli parempi kuin se, että Mighty Eagle Peter Vesterbacka olisi yrittänyt Linnaan punaisessa hupparissa.

Kuvia Linnan juhlista 2011:
Illan upeimmat
Illan erikoisimmat

Marjut Laukia

Mutta onko sosiaalinen media hyvä juttu vai ei? Netti-intoilija ja Verkkoänkyrä vastaavat väitteisiin.

Väite: Jos et ole Facebookissa, et ole mitään.

Totta. Tänä päivänä olet yhtä merkittävä kuin digitaalinen jalanjälkijätöksesi.

Höpö höpö. Merkittävät teot tapahtuvat reaalimaailmassa. Facebookissa voi olla nokkela ja sytyttää muistokynttilöitä, mutta mitä sitten?

Sosiaalisen median hyödyt ovat suuremmat kuin haitat.

Ehdottomasti! Sosiaalinen media on ihmisen paras ystävä. Sen kautta on hankittu työpaikkoja, puolisoita, uusia ystäviä ja löydetty vanhoja ystäviä. Se jaksaa kuunnella krapulaista marinaasi paremmin kuin koirasi.

En usko. Sosiaalinen media tyhmentää, ja sitä haittaa on paha kompensoida. Nykyään ihmiset, jotka olivat ennen älykkäitä, kertovat somessa olevansa parhaillaan Alepassa. Miksi? Ilmeisesti vain siksi, että se on mahdollista.

Sosiaalinen media koukuttaa kasvokkaisten tapaamisten kustannuksella.

Päinvastoin. Sosiaalinen media houkuttaa tapamaan niitä ihmisiä, joiden olemassaoloa et muuten edes muistaisi. Et oikeasti ennen vanhaan enemmän kyläillyt kavereidesi luona. Aiemmin sinulla oli toiset tekosyyt, jos et sitä tehnyt.

Nämä some-ihmiset ovat juuri niitä tyyppejä, jotka eivät pysty kuuntelemaan edes kosintaa ilman, että koskettelevat samalla puhelintaan. Heidät voi kyllä saada kahville, mutta he eivät ole sitten kunnolla läsnä.

Facebook tietää liikaa.

Ei. Se tietää vain sen, mitä olet sinne syöttänyt. Ja hei, oletko oikeasti niin tärkeä ihminen, että sinusta voi tietää liikaa? Vain mafian pelossa uuden henkilöllisyyden saaneet oikeudenkäyntitodistajat voivat sanoa niin.

Ihan sama, mitä Facebook minusta tietää. Sen sijaan pelkään, että pomoni tietää kohta saman, mitä FB. Minun oletetaan nykyään käyttävän ison osan vapaa-ajastani yksityisyysasetusten intohimoiseen tutkimiseen. Ei kiinnosta.

Some tekee fiksustakin tyypistä nettiurpon.

Ei, vaan some voi murtaa fiksuna pitämäsi tyypin suojamuurin ja sieltä paljastuukin urpo. Hän on ollut urpo jo ennen somea ja tulee olemaan sitä silloinkin, kun emme enää käytä sanaa some.

Juu. Tai ehkä some ei tee sitä. Nettiurpot vain on alettu somen maihinnousun jälkeen ottaa vakavasti. Se on harmi. Heillä on niin kovin vähän annettavaa ja heidän silmiinsä tulee tyhjä tuijotus aina, kun puhutaan sisällöstä eikä teknologiasta.

Facebookin käyttö työajalla on ihan ok, ja some-tauko voi jopa piristää.

Jep! Tästä on jopa tutkimustuloksia, että työpaikat, jotka sallivat somettelun työajalla, ovat luovempia, hauskempia ja kaikin puolin parempia. Luin asiasta Facebookissa.

Ihme selittelyä. Ennen puhuttiin ihan reilusti laiskuudesta ja hankalien työtehtävien lykkäämisestä. Nyt se on muka piristävä some-tauko.

Aikuisten Prometheus-leiri tuntui aluksi vitsikkäältä idealta. Vähän niin kuin aikuisten ripari ilman Jeesusta. Mitä ne siellä oikein tekevät? Polttavat salaa tupakkaa ja hiipivät yöllä salaa kikattelemaan vastakkaisen sukupuolen makuusaliin?

Mutta kun menin leirille tekemään juttua (Elämän tarkoitus, missä olet? MN33-34/2011) tapasin 15 leiriläistä ja 5 ohjaajaa, jotka olivat kaikki vilpittömän innoissaan siitä, että saivat kerrankin keskittyä puhumaan elämän suurista kysymyksistä ilman kasvojen menetyksen pelkoa ja arjen aikataulupaineita.

– Näistä asioista ei vain tule juteltua kavereiden kanssa, sanoi yksi ja toinenkin leiriläinen.

Tähän asiaan on saatava muutos.

Eräs tuttava kertoi järjestäneensä syntymäpäivänsä kunniaksi 30-vuotisseminaarin. Kaveriporukka vetäytyi pariksi päiväksi mökille, ja jokaiselle oli annettu tehtäväksi vetää ystäville työpaja vapaavalintaisesta aiheesta. Lopputuloksena oli ikimuistoinen viikonloppu, joka oli täynnä hulvattomia hetkiä ja syvällisiä keskusteluja.

Täydellinen tee-se-itse-elämänkatsomusleiri.

Sanna Sommers

Totta kai sitä on joskus tullut mietittyä, että onko minulla joku tarkkaavaisuushäiriö. Epäilys iskee niinä päivinä, kun saa tehtyä töitä neljänkymmenen sekunnin pätkissä ja siinä välissä keittää vähän teetä, siivoilee vähän työpöytää, selaa vähän iltapäivälehteä ja käy vilkaisemassa kerran puolessa tunnissa, ovatko sääksenpoikaset pesällään.

Mutta ei tule adhd-diagnoosia tänne. Asia varmistui, kun tapasin Neljän kirjaimen kaaos -jutun (MN 31/2011) Päivi Tasalan ja Mitte Vesterbackan. Heillä on ihan oikeasti adhd, ja heidän juttuja kuunneltuani nolottaa vähän se rentous, millä olen aikaisemmin tehnyt varmoja tarkkaavaisuushäiriödiagnooseja itselleni ja läheisilleni. Toisin kuin Päivi ja Mitte, minä olen esimerkiksi läpäissyt peruskoulun ilman ongelmia ja onnistunut pysymään työpaikoissani irtisanoutumatta ensimmäisen kuukauden aikana. Olen kyennyt jopa opiskelemaan korkeakoulututkinnon, vaikka siinä menikin niin kauan, että kaksi peräkkäistä pääaineeni professoria ehti opiskeluaikanani jäädä eläkkeelle ja toinen heistä kuolla ilmeisesti vanhuuteen. En ole murrosiän angsteja lukuunottamatta tuntenut olevani ratkaisevasti huonompi kuin muut. Pystyn useimmiten olemaan sanomatta sen, mikä tulee ensimmäiseksi mieleen.

Elämästäni puuttuvat paitsi masennusjaksot, myös adhd-ihmisen luovat ideat, räjähtävä toimintatarmo ja sisällä nakuttava levottomuus. Kaiken kaikkiaan koko homma soljuu tylsän tasaisena uomassaan kohti auringonlaskua, eikä Päivistä ja Mitestä tosiaankaan voi sanoa samaa.

Juttua varten haastattelemani neuropsykologi Mia Nykopp kiteytti, että adhd on oikeastaan yhtä kuin luovuus, mutta toisaalta yhtä kuin ahdistus. Adhd:ta voisi hänen puolestaan pitää myös temperamenttipiirteinä eikä sitä tarvitsisi ajatella sairautena – mutta käytännön elämässä diagnoosista on joskus kummasti hyötyä. Se antaa lisää itsetuntoa ja auttaa löytämään vertaistukea. Diagnoosin kanssa voi kokeilla lääkkeitä, jotka auttavat pärjäämään meidän tavisten määrittelemissä normielämän raameissa.

Ei adhd mikään harvinaisuus ole. Se on yleisempää miehillä kuin naisilla, mutta osaksi ero johtuu siitä, että naisten adhd:ta tunnetaan huonommin ja diagnosoidaan vähemmän.  Jos mietityttää, netissä on suuntaa-antavia adhd-testejä, esimerkiksi Päivi Tasalan blogissa suomeksi ja täällä englanniksi. Niitä voi käydä tekemässä siinä samalla kun pakoilee oikeita töitä.

Heidi Heino

Hääpari saapuu huoneeseen musiikin saattelemana. Puoli minuuttia. ”Tahdon” kajahtaa ensimmäisen kerran. Minuutti. Ja toisen kerran. Sormukset vaihtavat omistajaa. Puolitoista minuuttia. Pari julistetaan aviopuolisoiksi ja sulhanen saa luvan suudella morsianta. Kaksi ja puoli minuuttia.

Liikaa yltiöromanttisia amerikkalaisia hääsarjoja seuranneesta häähullusta reilut pari minuuttia kestävä siviilivihkiminen vaikuttaa suorastaan pikakelaukselta. Toiselta puolelta rakennusta vihkihuoneeseen puolen tunnin välein ryntäävältä henkikirjoittajaltakin puuttuvat vain lenkkarit, sellaisella vauhdilla hän kirmaa virastokäytävän päästä päähän. Ovi käy kahdesti ja avioliitto on sinetöity niin hengästyttävän nopeasti, että ainakin sivustaseuraajalla on pää pökerryksissä.

Mutta aikana, jona rakastuneet upottavat kymmeniä tuhansia yhteen ainoaan päivään ja hirviömorsiamet taistelevat hampaat irvessä unelmien häämatkasta tosi-tv-sarjoissa, siviilivihkiminen alkaakin tuntua varsin virkistävältä. Naimisiin nimittäin pääsee, olipa todistajia sitten kaksi tai kaksisataa. Maistraatissa siviilivihkimisestä on myös riisuttu turhat hörsöt ja hössötykset: tilaisuus on koruton ja yksinkertainen, joten pääasia eli lupaus viettää koko loppuelämä yhdessä ei varmasti pääse unohtumaan.

Siviilivihkimisten suosio onkin viimeisen kolmen vuoden aikana lisääntynyt. Se sopii ainakin sellaisille pareille, jotka eivät halua tehdä itsestään tai rakkaudestaan liian isoa numeroa. Ja jos ei kuulu kirkkoon, siviilivihkiminen on myös ainoa vaihtoehto.

Hääparin stressiä helpottaa sekin, ettei vihkipaikkaa tarvitse varata monta vuotta etukäteen, kuten suosituimpia kirkkoja. Mutta toisin kuin luulisi, ei maistraatissa tai käräjäoikeudessakaan pääse naimisiin noin vain, sillä esteellisyyden tutkinta täytyy tehdä kaksi viikkoa ennen h-hetkeä. Ja esimerkiksi perjantai on niin suosittu vihkipäivä, että vapaita aikoja saattaa joutua odottamaan monen kuukauden ajan.

Paikkana maistraatti ei ehkä ole se kaikkein romanttisin. Mutta ei kai sillä ole avio-onnen kannalta väliä, millaisessa huoneessa sanoo ”tahdon”.

Reportaasi viiden parin siviilivihkimisistä Me Naisten numerossa 30/2011.

Elina Kirssi

Voldemortia esittävä Ralph Fiennes, Hermionena tunnettu Emma Watson ja Ronia näyttelevä Rupert Grint lontoolaisessa lehdistötilaisuudessa.

Onpa hassua seistä metrin päässä Harry Potter -elokuvissa Hermionea esittävästä Emma Watsonista. Ja tuollahan menee Hagrid, eli Robbie Coltrane! Jaahas, tuossa taas Phelpsin kaksoset naurattavat muuta porukkaa jekuillaan.

Lontoolaisessa hotellissa järjestettävä cocktail-tilaisuus on täynnä Potter-leffojen näyttelijöitä ja toimittajia, jotka ovat juuri kohdanneet toisensa saagan viimeistä osaa edeltäneessä lehdistötilaisuudessa. Ilmapiiri tähtien keskuudessa on rento mutta hivenen haikea, onhan Potter-tarina heidän osaltaan nyt ohi. Lämpimät välit ovat käsin kosketeltavissa, sillä muun muassa Voldemortia esittävä Ralph Fiennes, Dumbledorea näytellyt Michael Gambon ja Robbie Coltrane kiusaavat toisiaan leikkimielisillä naljailuilla ja lempeillä heitoilla.

Kun Potter-näyttelijöitä kuuntelee ja katselee ilman rooliasuja, tulee tunne, että monet ovat luonnossa varsin samanlaisia kuin esittämänsä hahmot. Kömpelöä Neville Longbottomia esittävä Matthew Lewis huikkaakin kesken lehdistötilaisuuden mikrofoniinsa nolona, että hänen on käytävä välillä vessassa.

”Miksi se olen aina minä?” Matthew pahoittelee ja puikahtaa takavasemmalle. Hieman krapulaiselta vaikuttava, Ron Weasleytä näyttelevä Rupert Grint ottaa mallia ja lähtee perään. Välikohtaus kirvoittaa mehevät naurut näyttelijöiltä ja aplodit toimittajilta.

(more…)

Viinilaseilla täytetty tarjotin tuodaan eteemme. Nappaan kaksi lasia, kaverille kans. Ystäväni kuitenkin kieltäytyy juomasta. ”Olen detoxilla”, saan perusteluksi.

Detox on nykyajan paasto. Ennen litkittiin viikko tai pari vihannesmehuja ja yrttiteetä. Tunnollisimmat tekivät myös suolihuuhteluja. Aika simppeliä hommaa.

Detoksaamiseen tuntuu olevan yhtä monta reseptiä kuin on puhdistautujaakin. Joillekin riittää uusien myrkkykertymien välttäminen: lisäaineeton ruoka, lounaspastan lämmittäminen lautasella muovirasian sijaan, luomun suosiminen. Yksi vaihtaa kahvin inkivääri-porkkanamehuun, toinen kääntää selkänsä valkoiselle sokerille. Jotkut tekevät kuin lasillisesta kieltäytynyt ystäväni, eli pitävät taukoa alkoholin juomisesta, tai edes pienentävät annosta. Loppuillasta ystäväni otti valkkaria jatkamalla sitä vichyvedellä.

Toiset detoksaajat häätävät kroppaansa aiemmin kertyneitä myrkkyjä. Mansikat, ananas ja inkivääri ovat suosikkeja, koska ne poistavat nestettä ja vähentävät turvotusta. Kuiduista taas tykätään niiden ruuansulatusta vilkastuttavan vaikutuksen takia. Pallomahan rauhoittuminen tai silmäpussien katoaminen eivät kuitenkaan kerro mitään myrkkyjen liikkeistä. Mitään ruokaa ei ole tutkimuksissa havaittu puhdistavaksi.

Ehkä tutkimukset ottavat myrkyt liian kirjaimellisesti. Puhdistautujille riittää, että turvotus laskee ja kilot karisevat. Että tuntee ponnistelleensa hyvinvointinsa eteen. Kun olo paranee, entisen elämän taakka myrkkykuormineen kevenee. Siksi viherjuomat ja voimapirtelöt ovat nyt niin pop.

Katja Nordlund

Lukutaidottomia maahanmuuttajanaisia tulee Suomeen esimerkiksi Somaliasta ja Kosovosta. Heitä opettaa lukemaan kasa teräviä, ennakkoluulottomia ja auttamishaluisia suomalaisia eläkeläisnaisia.

Tapasin Luetaan yhdessä -toimintaohjelman kolmestasadasta opettajasta muutaman, kun kävin seuraamassa opetusta Mitä siinä sanotaan -juttua (MN 16–17/2011) varten. Heidän joukossaan oli pari entistä kieltenopettajaa, yksi lääkäri, yksi maahanmuuttobyrokraatti ja yksi historianopettaja. Kaikki olivat mukana ilman palkkaa, ja kaikki kertoivat haluavansa tehdä mielekästä työtä ja tutustua uusiin ihmisiin.

– Olen löytänyt itselleni terminkin: olen arvoliberaali, yksi opettajista nauroi.

Opettajat käyvät tunneilla oppilaiden kanssa läpi aakkosia ja treenaavat suomen puhumista. Verorahoja ei kulu, maahanmuuttajanaisten kotoutuminen edistyy, syntyy ystävyyssuhteita. Samalla opettajat oppivat naisten elämästä muissa kulttuureissa. Kaikkien siskojen arki ei ole ruusuilla tanssimista.

– Naisten puolia pitäisi pitää paljon nykyistä tiukemmin, Luetaan yhdessä -idean äiti Marja Liisa Toivanen sanoo.

– Esimerkiksi kunniaväkivalta, ympärileikkaukset ja moniavioisuus. Ne ovat ilmiöitä, joihin Suomessakin törmää, emmekä me salaile, jos saamme tietää sellaisista. Toisaalta täytyy varoa, ettei anna samalla aseita maahanmuuton vastustajille. Ei pakolaisia voi ottaa ainakaan nykyistä vähempää, kun maailma on millainen on, Marja Liisa toteaa.

Kaikki alkoi siitä, kun…

Luetaan yhdessä -ohjelma sai alkunsa vuonna 2004, kun Marja Liisa katseli Vantaan Myyrmäessä ympärilleen ja huomasi, että kaupunkikuvassa näkyi aiempaa enemmän somalinaisia. Marja Liisa veikkasi, että monella voisi olla tarvetta suomen opetukselle. Tuumasta toimeen: kaupungin maahanmuuttajakuraattori innostui ajatuksesta, Unifemistä löytyi toiseksi vetäjäksi Pirjo-Riitta Frankenhaeuser, ja naisten suomen kurssi naisille alkoi.

– Valmistauduimme ensimmäiselle tunnille hienoilla kalvoilla ja monisteilla. Pian huomasimme, että osanottajat katselivat meitä suut auki. He eivät osanneet lukea, Marja Liisa muistelee.

Suunnitelmat menivät uusiksi, ja ohjelmaan tuli suomen lisäksi lukemisen opetusta. Marja Liisan ajatuksena oli yhden yksittäisen opetusryhmän perustaminen, mutta tänä vuonna Luetaan yhdessä -ryhmiä on jo kahdeksankymmentä eri puolilla Suomea. Akateemisten naisten liitto hallinnoi verkoston toimintaa.

Tarvetta opetukselle on, jos on ongelmiakin. Monen oppimishaluisen naisen on vaikea lähteä pariksi tunniksi kouluun, jos perhe on suuri. Joskus miehet eivät päästä vaimojaan tunneille. Mutta Marja Liisa Toivanen on niitä naisia, joita ujous ei haittaa.

– Saatan kysyä kadulla somalimieheltä suoraan, osaako hänen vaimonsa lukea. Ei muissa kulttuureissa ole sopimatonta jutella ihmisten kanssa – sen olen oppinut ulkomailla työskennellessäni.

Heidi Heino

Pelkään, että minussa on jokin vikana. En ole vieläkään perustanut naapurin kanssa yhteistä kasviplantaasia, aktivoitunut alueemme omakotitaloyhdistyksessä tai käynyt puhdistamassa lähikulmilla asuvan mummon kattoa lumesta.

Kun ajan autolla kotipihaan ja näen pihalla naapurin, tervehdin hätäisesti ja juoksen ostoskassien kanssa sisään. Talvella tekisi mieli piiloutua komeroon aina, kun joku tulee soittamaan ovikelloa. Spontaanien kyläilyjen seuraus on se, että avaan oven mervitapolan näköisenä ja tarjoan vieraille näkkileipää ja vettä. Tulee vaivautunut olo.

No, osaavat ne muutkin. Minua naurattaa vieläkin appiukkoni suorasukaisuus, jonka kohteeksi hänen mökkinaapurinsa muutama vuosi sitten joutui. Ystävällinen nuorimies oli ilmestynyt hänen ovelleen viinipullon kera ja pyytänyt mukaan kesäjuhliinsa. Appiukko vastasi ”meillä on kuule omat viinit” ja kiskaisi oven kiinni.

Voiko sen enää suoremmin sanoa?

Samaistun appiukkoon, mutta myönnän, että sisälläni asuu myös kaksinaismoralisti. Kun näen lööpin, joka kertoo kerrostaloon unohtuneesta vainajasta, olen ensimmäisten joukossa korostamassa yhteisöllisyyden merkitystä. Siinä sen näkee, miten käy, kun ei tiedetä, kuka seinän takana asuu!

Tyylitajua kommunikointi silti vaatii. Asuin kahdeksan vuotta naapurustossa, joka otti jokaisen tulijan avosylin vastaan. Saimme usein kutsuja terassikahveille, joista oli mahdollisuus myös kieltäytyä leimautumatta huonoksi ihmiseksi. Näiden naapureiden seurassa kanssakäyminen ei koskaan ollut väkinäistä small talkia, vaan leppoisaa ja turvallista yhteiseloa.

Kun ideoin naapuriystävyksistä kertovaa juttuamme, tiesin heti, kenelle soittaisin. Sainpahan samalla syyn käydä moikkaamassa Sotamaita, Liimataisia ja Voutilaisia. Loistoporukkaa on vieläkin ikävä!

Sanna Wallenius

Jos sattuu syntymään taloon, jonka pihassa on oma ravitalli, ei oikein pysty välttymään ravikärpäsen puremalta. Ympyröin jo alle kouluikäisenä isän ravilehdistä hevosia, joita käskin hänen pelata. Aluksi valitsin hevoset kivan nimen perusteella mutta nopeasti tietämykseni raveista kasvoi. Kerran 13-vuotiaana tein ravirivin, jolla olisi voittanut 2 400 markkaa. En kuitenkaan saanut penniäkään, sillä isä ei ollut jaksanut viedä peliä kioskille. Sen jälkeen hän ei ole uskaltanut jättää yhtään vinkkaamani hevosta pelaamatta.

Suomessa ravataan joka päivä paitsi jouluaattona ja joulupäivänä. Minulla on maksukanava, josta ravit näkee joka päivä suorana lähetyksenä. Totoakin voi nykyään pelata kätevästi netin kautta. Moni on ihmetellyt, olenko peliriippuvainen. Vastaan aina, että kaikki harrastukset maksavat, mutta tästä harrastuksesta voi voittaakin! En pelaa isoilla panoksilla, vaan yritän saada pienellä rahalla suuria voittoja. Ei ole mitään järkeä voittaa kahdella eurolla kolmea euroa, mutta jos sillä kahdella eurolla saa satasen, tuntuu oikeasti hyvältä. En ole koskaan panostanut ravipeleihin yli kolmeakymppiä, mutta parhaimmillaan olen voittanut yli kolme tonnia.

Nyt lauantaina on edessä Toton SM-finaali, joka järjestetään Helsingissä Vermon raviradalla. Sain loppukilpailupaikan, kun voitin median edustajien hyväntekeväisyysturnauksen. Ihanaa päästä samaan pöytään muiden ravi-ihmisten kanssa – omat peli-iltani ovat usein vähän yksinäisiä, sillä hevosihmisiä ei löydy tuttavapiiristä ihan hirveästi, ei varsinkaan naisia. Onkin mahtavaa, että finaaliin on päässyt muutama muukin nainen.

Mutta mitäs sitten, jos ravimaailma ja -pelit kiehtoisivat, mutta niistä ei tajua hölkäsen pöläystä? Kannattaa vain rohkeasti marssia lähimmän raviradan raveihin! Varmasti jokaisen kaviouran varrelta löytyy tyyppejä, jotka ovat valmiita neuvomaan noviiseja, jos vain menee rohkeasti nykimään hihasta. Ja tosiaan kannattaa aloittaa vaikka siitä, että valitsee hevosensa nimen perusteella. Esimerkiksi Big Brotherisssa kilpaillut Kadi Kaljula voitti kesällä 1560 euroa, kun hän pelasi ”kaikkein älyttömintä nimeä”: voittorahat toi ori nimeltä Nahkaparturi. Siitä vain mallia ottamaan!

Mari Julku