Tuntui siltä kuin eilisissä Linnan juhlissa olisi todellakin ajateltu veteraaneja, eikä omaa ruutunäkyvyyttä. Säväyttäjiä oli muutama, floppejakaan ei juuri näkynyt. Ehkä hyvä niin. Se, mitä katsoja jäi kaipaamaan, oli hillitty maailmanluokan eleganssi – onhan kyseessä kuitenkin yksi harvoista tilaisuuksista, joita juhlakansa saa kunnioittaa pynttäytymällä parhaimpiinsa.

Lähimmäs eleganttiutta pääsivät kansanedustaja Leena Harkimo vaatimattoman värisessä, mutta kauniisti laskeutuvassa puvussaan sekä vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet kauniin linjakkaassa punaisessa. Pääministerin vaimon Mervi Kataisen punaisen iltapuvun helma oli todella kauniisti laskostettu ja yläosakin viehätti yksinkertaisuudellaan. Punaisessa hurmasi myös peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson. Korkeakauluksinen pitsiyläosa yhdistettynä suoralinjaiseen mekkoon – nappivalinta!

Illan kuningattareksi voi kai hyvällä omallatunnolla tituleerata laulaja Jenni Vartiaista, joka onnistui yhdistämään asussaan tyylikkyyden joukosta erottumiseen. Suunnittelija Katri Niskasen kädenjälkeä nähtiin kaiken kaikkiaan seitsemässä puvussa, joista Jennin asu oli se tyylikuningattarelle suunniteltu. Erityisen kaunis oli mekon viittamainen selkäpuoli.

Toinen mieleenpainuvista kaunottarista oli jääkiekkoilija Ossi Väänäsen vaimo Mirella Koullias. Mirellan musta Ritva-Liisa Pohjalaisen suunnittelema asu sopi täydellisesti kantajalleen ja erottui positiivisesti muun mustan joukosta. Mustaa nimittäin nähtiin paljon.

Mirellan lisäksi suunnistaja Minna Kauppi oli valinnut koristeellisen mustan mekon. Ainakin tv-ruudulla Minnan asu jäi hieman vaisuksi, vaikkakin Black Swan -balettielokuvan valitseminen teemaksi oli hyvä idea.

Kangaskaupat todennäköisesti kärsivätkin tällä hetkellä sulkasadosta – höyheniä ja töyhtöjä näkyi Linnan parketilla sen verran.

Yksi onnistuneimmista höyhenkoristeista oli Amerikan suurlähettilään puolison Cody Oreckin harmaan puvun pääntiessä. Puvun oli suunnitellut Muodin huipulle -sarjasta tuttu Mert Otsamo. Toinen höyhenillä ilostuttaja oli suunnistaja Anni-Maija Fincke. Monelle hänen kantamansa turkoosti olisi voinut olla turhan ärhäkkä väri, mutta punertavahiuksisen Anni-Maijan sävyihin mekko sopi hienosti. Sininen silmämeikki tosin oli jo aika rohkea veto.

Linnassa aiemmin erottuneet naiset, tv-kuuluttaja Maria Jungner ja kansanedustaja Jaana Pelkonen, olivat tänä vuonna liikkeellä hyvin hillityllä linjalla. Kauniit naiset näyttivät toki juhlavilta myös vaatimattomammassakin tyylissä, mutta kunnon hohto jäi puuttumaan. Hillittyyden oli voinut vaikka vetää ihan överiksi, että tyyliin olisi tullut enemmän eloa.

Muita ‘ihan kivasti’ onnistuneita Linnassa riitti: europarlamentaarikot Eija-Riitta Korhola vaaleanpunaisessaan ja Riikka Manner, jonka mekossa oli kaunis, pitkä laahus. Myös kansanedustaja Kike Elomaa yllätti positiivisesti valkoisella, ehkä hieman kreikkalaishenkisellä asullaan. Riikka Pulkkisen mekossa oli hieno vihreä kuviointi, ja kirjailija itse näytti todella kauniilta, mutta silti tuntui, että jotain jäi puuttumaan. Kansanedustaja Antti Kaikkosen puoliso Satu Taiveaho pysyi näyttävän naiselliselle tyylilleen uskollisena ja sädehti paljeteissa. Valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen mekko oli sinänsä kaunis, joskaan ei mieleenpainuva.

Muutamista erikoisuuksista mainittakoon Teija Vesterbackan yllä nähty Angry Birds -asu. Jos linnut kerran oli saatava mukaan Linnaan, tämän tyylikkäämmin suunnittelija Katri Niskanen ei varmastikaan olisi voinut työtään hoitaa. Tarkoituksena oli herättää huomiota, mikä onnistui. Onko kuitenkaan vaimon tehtävä huolehtia pelifirman medianäkyvyydestä? Teija tuntui olevan asian kanssa sinut, joten ehkä ratkaisu oli parempi kuin se, että Mighty Eagle Peter Vesterbacka olisi yrittänyt Linnaan punaisessa hupparissa.

Kuvia Linnan juhlista 2011:
Illan upeimmat
Illan erikoisimmat

Marjut Laukia

Voldemortia esittävä Ralph Fiennes, Hermionena tunnettu Emma Watson ja Ronia näyttelevä Rupert Grint lontoolaisessa lehdistötilaisuudessa.

Onpa hassua seistä metrin päässä Harry Potter -elokuvissa Hermionea esittävästä Emma Watsonista. Ja tuollahan menee Hagrid, eli Robbie Coltrane! Jaahas, tuossa taas Phelpsin kaksoset naurattavat muuta porukkaa jekuillaan.

Lontoolaisessa hotellissa järjestettävä cocktail-tilaisuus on täynnä Potter-leffojen näyttelijöitä ja toimittajia, jotka ovat juuri kohdanneet toisensa saagan viimeistä osaa edeltäneessä lehdistötilaisuudessa. Ilmapiiri tähtien keskuudessa on rento mutta hivenen haikea, onhan Potter-tarina heidän osaltaan nyt ohi. Lämpimät välit ovat käsin kosketeltavissa, sillä muun muassa Voldemortia esittävä Ralph Fiennes, Dumbledorea näytellyt Michael Gambon ja Robbie Coltrane kiusaavat toisiaan leikkimielisillä naljailuilla ja lempeillä heitoilla.

Kun Potter-näyttelijöitä kuuntelee ja katselee ilman rooliasuja, tulee tunne, että monet ovat luonnossa varsin samanlaisia kuin esittämänsä hahmot. Kömpelöä Neville Longbottomia esittävä Matthew Lewis huikkaakin kesken lehdistötilaisuuden mikrofoniinsa nolona, että hänen on käytävä välillä vessassa.

”Miksi se olen aina minä?” Matthew pahoittelee ja puikahtaa takavasemmalle. Hieman krapulaiselta vaikuttava, Ron Weasleytä näyttelevä Rupert Grint ottaa mallia ja lähtee perään. Välikohtaus kirvoittaa mehevät naurut näyttelijöiltä ja aplodit toimittajilta.

(more…)

Jouluna moni nainen astuu epämukavuusaluelle.

Ei vähiten siksi, että silloin joutuu usein viettämään aikaa anopin – tai miniän – kanssa. Perheiden perinteet ovat niin erilaisia, että toisen tapa syödä lanttulaatikkoa tai ryystää jälkiruokaviiniä alkaa väkisinkin ärsyttää. Monesti päivä tai pari yhdessä riittää pinnan kiristymiseen ja oman reviirin kaipuuseen.

Tämä on se perinteinen mielikuva anopin ja miniän yhdessä olosta. Tosin vähän kliseinen. Tiedän anoppeja ja miniöitä, jotka tykkäävät toisistaan ja viihtyvät hyvin keskenään.

Silti myönnän, että odotin enemmän ristiriitoja, kun reissasin Särkisaloon tekemään reportaasia ”miniäkommuunista” (Kolmas nainen tuli taloon MN 51/52). Vähän päälle kolmikymppinen Timosen Sanna perheineen nimittäin asuu ja elää anoppinsa kanssa. Eikä siinä vielä kaikki, samassa talossa asuu vielä anopin anoppi!

Seurasin yhteiseloa parin päivän ajan, ja intin jatkuvasti, että ”eikö tuo nyt ärsytä” ja ”miten ihmeessä kestät tuota”. Eeei siinä mitään, mikäs tässä, ihan hyvin tämä menee, he vastailivat. Toki Sanna, anoppi-Aira ja anopinanoppi-Senja olivat joutuneet ratkomaan asumisessa moniakin käytännön epäselvyyksiä, mutta enimmäkseen homma toden totta toimi ilman, että keneltäkään nousi savua korvista.

Miten he siihen pystyvät? Kemioista se pitkälti on kiinni.

Sanna, Aira ja Senja sanoivat, että sujuvaan yhteisasumiseen tarvitaan hyvää luonnetta, ja sitä tuntui naisilla riittävän. Kaikki antoivat toistensa olla omassa rauhassa eivätkä kokeneet tarvetta huomautella toistensa elämäntyylistä.

Aika moni ei silti yhteiseloon pystyisi. Eikä se ole vain ihanne. Usein parisuhteiden ja maailmanrauhan kannalta on järkevää, että appivanhempien, miniöiden ja vävyjen välillä on vähän tilaa.

Toisaalta aika paljon bensaa säästyisi, jos sitä tilaa ei olisi kovin paljoa – useinhan anoppi on aika tärkeä apu esimerkiksi lastenhoidossa. Tai on hän tärkeä vähintään siksi, että voi ymmärtää, miksi oma puoliso on sellainen kuin on. Tai edes siksi, että hän on nainen, jolla on oma taustansa ja elämänsä.

Taidan olla joulumielellä: Minusta on kiva ajatella niin, että maailma olisi vähän parempi paikka, jos ihmiset yrittäisivät tajuta ja sietää toisiaan edes hiukan enemmän, myös ne anopit ja miniät.

Ehkä se voisi olla yksi tapa edistää sitä kuulua naisten välistä solidaarisuutta.

Kenties tämä ylevä ajatus auttaa kestämään, jos pyhinä hermo alkaa palaa.

Elina Jäntti

Teen vaatteiden ostopäätökset näppituntumalta ja fiiliksen mukaan. En voi silti täysin väittää, etteivätkö merkkien luomat mielikuvat myös vaikuttaisi. H&M – edullinen ja trendikäs, muttei välttämättä kestävä. Filippa K – minimalistinen, laadukas. Marimekko – perinteinen, suomalainen. Suomalaisista pienistä vaatemerkeistä minulla ei vielä ole tarpeeksi vahvoja mielikuvia, jotta osaisin suunnata sinne hamehimossani.

Koska Suomi on pieni ja ketjuliikkeiden dominoima markkina-alue, pienten merkkien on vaikea saada huomiota ja menestyä. Vielä tuntemattomien suunnittelijoiden on oltava luovan lahjakkuutensa lisäksi hyviä verkostoitumaan, markkinoimaan itseään ja hoitamaan yrityksensä raha-asioita. Näkyvyyttä ei kannata paheksua, jos haluaa menestyä ja saada nimensä tarpeeksi laajan asiakaskunnan tietoon.

Taideteollisesta korkeakoulusta valmistuu vuosittain nippu lahjakkaita suunnittelijoita, moni nuorista myös suuntaa hakemaan oppinsa ulkomailta. Osa muotilahjakkuuksista jää maailmalle, ja ehkä joskus palaa vielä takaisin Suomeen.

Esimerkiksi Lähimuodin luojat -jutussa (MN 50/2010) haastateltu suunnittelija Hanna Riiheläinen on työskennellyt New Yorkissa suunnittelija Zac Posenilla. Lumi Accessories -merkin Sanna Kantola puolestaan on suunnitellut laukkuja Ralph Laurenilla. Kenkäsuunnittelija Julia Lundsten asuu Lontoossa ja tekee sieltä käsin omien Finsk-kenkiensä lisäksi yhteistyötä niin kansainvälisten merkkien kuin Marimekonkin kanssa.

Suomalaisen suunnittelun muutosta leikkisästä ja värikkäästä maritytöstä hienostuneen aikuiseen ja omaperäisempään suuntaan on mukava seurata. Tällä hetkellä moni nuorista suomalaisista suunnittelijoista haaveilee tehtaassa valmistetusta vaatemallistosta. He haluavat olla suunnittelijoita eivätkä ompelijoita.

Odotan innolla ensimmäistä kaupallisen vaatemalliston läpimurtoa. Todennäköisesti se tapahtuu, kun merkki täyttää omat – ja varmasti monen muunkin pukeutujan – täydellisen ostoksen kriteerit ja vaatteet ovat:

• käyttötarkoitukseensa sopivia
• hyvin leikattuja
• laadukkaista, ympäristöystävällisistä materiaaleista valmistettuja
• hinnaltaan kohtuullisia.

Ei tämä minusta ole liikaa vaadittu.

Marjut Laukia

”Pese kätesi heti, senkin haisunäätä!” lukee Lotta Pukkilan kodin ovessa. Ryntään syyllisen oloisena kerrostalokaksion vessaan ja jynssään räpylät kynnenalusia myöten saippualla ja tulikuumalla vedellä.

Kun 28-vuotias espoolainen Lotta otti syksyllä yhteyttä Me Naisten toimitukseen ja ehdotti, että tekisimme jutun hänelle tehdystä sydänsiirrosta, minua pelotti. Kysyin, onko hän aivan varma, että haluaa antaa jutun näin pian, vain kuukausi leikkauksen jälkeen. Entä jos toipuminen ei edistykään toivotulla tavalla ja Lotalle tapahtuu jotain? Uskallammeko vielä edes tavata? Leikkauksen jälkeiset puoli vuotta ovat kuitenkin jokaiselle sydänsiirrokkaalle kriittistä aikaa. Meilahden sairaalassa Lottaa oli ohjeistettu välttämään julkisia kulkuvälineitä ja väkimassoja infektioriskin vuoksi.

Haastattelua edeltävänä iltana yritän kuulostella kehoani. Tuntuuko kurkussa epätavallista karheutta? Onko nenä vähän tukossa? Juttukeikalle mukaan lähtevä valokuvaaja Susanna Kekkonen on saman hysterian vallassa.

– Olin viikko sitten flunssassa. Ei kai tämä vaan nyt tartu Lottaan?

Lotta rauhoittelee meitä ja lohduttaa, että hänen kaveripiirinsä on ollut viime kuukaudet saman bakteerikauhun vallassa.

– Jos joku erehtyy kerran yskäisemään minun lähelläni, hänelle tulee heti tarve selittää, että ei tämä mitään vakavaa ole.

Ihailen tapaa, jolla Lotta käsittelee lapsuudesta asti oikutellutta sydäntään. Tämä nainen tietää, miltä tuntuu pelätä henkensä puolesta. Siitä ja rankoista lääkehoidoista huolimatta Lotta jaksaa viljellä tilastaan mustaakin huumoria. Lotalla on pokkaa suunnitella ääneen omia hautajaisia tai julkaista itsestään bikinikuva Facebookissa (kaljuksi kynityn päälaen ja leikkausarven kera).

Eikä muuten tarvitse miettiä, mistä hauskuuttamisen geeni on periytynut: kun kävimme Susannan kanssa tapaamassa Lotan isää, Jukka Pukkilaa Perniössä, itkimme ja nauroimme vuorotellen koko parituntisen haastattelun ajan. Yhtä hulvaton meininki oli vastassa Tampereella, jossa treffasimme Lotan isosiskon, Annan.

Pientä, sisälläni kalvavaa epävarmuutta ei huumorikaan silti vie. Kun soitan Lotalle kuukausi haastattelumme jälkeen, aloitan puhelun heti sanoilla ”miten voit?”. Iloinen nauru luurin toisessa päässä paljastaa, että hyvin. Onneksi.

Sanna Wallenius

Haastattelu laulaja-näyttelijä Justin Timberlaken (Keskinkertainen superstara MN 42/2010) kanssa pariisilaisessa hotellihuoneessa alkaa hämmentävästi: Justin iskee silmänsä kiiltävään käsilaukkuuni ja alkaa tentata, mistä se on hankittu ja kenen suunnittelema se on. Kun kyseessä sattuu olemaan design-laukku, hän innostuu entisestään. Sisäinen teinityttöni ottaa tilanteesta ilon irti, vaikka tilanne onkin omituinen: minunhan pitäisi olla haastattelemassa Justinia eikä toisin päin!

Justinin muoti-intoilu ei silti yllätä, tunnetaanhan tähti tarkasti laskelmoidusta tyylistään. Tänään sliipattu olemus on kruunattu paksusankaisilla nörttilaseilla, ja kokonaisuus vaikuttaa kerrassaan täydelliseltä markkinointiasulta. Justin kun on kuskattu paikalle kertomaan elokuvaroolistaan tietokonenörttinä.

Laskelmoidun ulkokuoren alta paljastuu kuitenkin ystävällinen, jopa hieman epävarma mies. Se tuntuu helpottavalta, sillä ennen haastattelua järjestetyssä lehdistötilaisuudessa Justinista syntynyt mielikuva on tylympi: toimittajien kysymyksiä enemmän häntä tuntui kiinnostavan kuiskuttelu näyttelijäkollega Andrew Garfieldin kanssa (joka on muuten juuri valittu esittämään uutta Hämähäkkimiestä).

Ohjaaja David Fincher (vas.), näyttelijä Andrew Garfield ja Justin Timberlake uusimman elokuvansa lehdistötilaisuudessa Pariisissa.

Koska lehdistötilaisuuden turvatarkastukset ovat tiukat, oletan, että yksityishaastattelussakin olisi paikalla monta pr-ihmistä vahtimassa kysymyksiäni. Yllätyksekseni tiedottaja jättää meidän kuitenkin kahden.

Haastattelun aikana Justinilla tuntuu olevan kova tarve vakuutella, että hän on aivan tavallinen ihminen. Ja ymmärtäähän sen. Supertähti ei saa olla omissa oloissaan juuri missään maailmankolkassa, koska hänet tunnistetaan kaikkialla. Eikä rauhaa ole hetkeen luvassa: haastattelut Pariisissa jatkuvat seuraavan päivän, minkä jälkeen Justin ja kumppanit suuntaavat pressikiertueellaan vielä kolmeen uuteen kaupunkiin.

Haastatteluaikani alkaa olla lopuillaan, ja tiedottaja tulee hoputtamaan. En malta jättää tilaisuutta käyttämättä, vaan kysäisen Justinilta, olisiko mahdollista saada yhteiskuva. Sen pyytäminen nolottaa, mutta toisaalta, ei näin suureen staraan sentään joka päivä törmää kadulla.

Justin suostuu mukisematta kuvattavaksi. Vaikka olen ulkoisesti tyyni, teinityttö sisälläni hihkuu jälleen riemusta. Lopuksi Justin muistaa vielä kehottaa minua huolehtimaan kiiltävästä käsilaukustani.

Rosanna Serkamo

Stella Attia asuu yksin Hankasalmella. Lähimpään kauppaan on 15 kilometriä. Kuva Outi Törmälä

Kun Nuuskamuikkunen on taas tapansa mukaan lähdössä talveksi etelään, saa Muumipeikko idean: hän lähtee mukaan. Vaikka hän Muumilaaksossa nukkuisikin talven yli, tuntisi hän olonsa yksinäiseksi ilman Nuuskamuikkusta. Nuuskamuikkunen kuitenkin kieltäytyy ottamasta ystäväänsä matkalle, sillä hän haluaa olla yksin. Jos hän saa viettää talven itsekseen, tuntuvat seura ja hälinä kesällä taas hyvältä.

Yllä oleva tarina on Muumilaakson tarinoista, ja se kertoo hyvin yksinolon ja yksinäisyyden eroista. Muumipeikko kaipaa seuraa, vaikka nukkuisikin, kun taas Nuuskamuikkunen haluaa olla yksin puolet vuodesta.

Tämä oli ajatuksena, kun lähdin tekemään reportaasia Yksin (MN 40/2010). Istuin kahvilassa Helsingin Kampin kauppakeskuksessa, metroaseman vieressä, kenties yhdessä pääkaupungin vilkkaimmista paikoista. Kahvilassa istui mies, joka tuijotti yksin eteensä. Kahvikuppi oli tyhjentynyt jo aikoja sitten. Miehen kasvot jäivät verkkokalvoilleni päiväkausiksi. Oliko hän ihminen, jolla ei kerta kaikkiaan ollut yhtään ystävää tai edes tuttavaa, vai oliko hän paennut suurperheen arkea ja meteliä puoleksi tunniksi tuntemattomien ihmisten keskelle?

Aloitin reportaasin tekemisen siitä, että etsin ihmisen, joka käy yksin kahvilla. Lehdessä oleva mies ei ole sama kuin Kampissa näkemäni, mutta hänellä oli paljon ajatuksia yksinolosta: välillä se on kivaa ja välillä ahdistavaa. Kolme muutakin jutussa esiintyvää ihmistä ovat ajatelleet yksinoloa ja yksinäisyyttä. Ensimmäinen tekee välillä vain hyvää, jälkimmäinen taas pidemmän päälle haavoja sieluun.

Mari Julku

Käsi ylös, kuinka moni muistaa tutkia rintansa aina kuukautisten jälkeen? En minä ainakaan. Kuka niitä nyt jaksaa olla kuukausittain hiplaamassa. Sitä paitsi rintasyöpähän on vanhojen naisten tauti. Ei se meikäläiseen iske.

Näin ajattelin pitkään, vaan enpä ajattele enää. Me Naisten tämän vuoden Roosa nauha -jutussa Anne, Anne-Maarit ja Pirkko kertovat, miltä rintasyöpä tuntuu. He ovat kaikki sairastuneet, kun ikä on vielä alkanut kolmosella. Kun elämä on ollut ihan kesken.

Erityisesti haastattelemani Annen tarina herätti. Annen lapset olivat 5 ja 6, kun hän löysi rinnastaan patin. Ajatus siitä, että hän ei saisi nähdä jälkikasvunsa varttuvan, tuntui Annesta kestämättömältä.

Rintasyövästä puhuminen typistyy turhan usein voivotteluksi siitä, että nainen on menettänyt tissinsä tai molemmat. Se ei ole ihme maailmassa, jossa naisen rinnat ovat palvonnan kohde. Mutta kaikkien jutussa haastateltujen naisten mielestä rintojen menetys oli murheista pienin.

Ja tarkemmin ajateltuna: onko niistä rinnoista naisille muuta kuin harmia? Aina ne ovat liian pienet tai isot, hölskyvät juostessa tai ovat muuten vain tiellä. Ja sitten niihin voi tulla tappava tauti.

Keväällä entinen työkaverini kuoli syöpään, hädin tuskin nelikymppisenä. Pieni poika jäi äidittömäksi.

Myös minulla on pieni poika. Ennen lapsen syntymää en koskaan pelännyt omaa kuolemaani, mutta nyt rintojen tutkiminen on yhtäkkiä alkanut kiinnostaa. Sitä paitsi olen syövän kohderyhmää: ikäkin alkaa jo kolmosella.

Essi Myllyoja

Kun haastattelin Pamela Tolaa Me Naisten tuoreimpaan numeroon (38/2010), esiin nousi yksi työkaveri ylitse muiden: Dome Karukoski. Ohjaaja ja näyttelijä tulivat suurelle yleisölle tunnetuksi ensimmäisestä yhteisestä elokuvastaan Tyttö sinä olet tähti, jonka jälkeen he tuntuvat työskennelleen yhdessä melkein jokaisessa projektissaan.

Pamelan mukaan parivaljakko ei tehnyt yhteistyötä ensimmäistä kertaa tuon leffan kuvauksissa, vaan jo aiemmin. Dome opiskeli tuolloin ohjausta Taideteollisessa korkeakoulussa ja tuli etsimään teatterikorkeakoululaisten joukosta esiintyjiä lyhytelokuvaansa. Jumppasalista ohjaajanalku sitten bongasi Pamelan teokseen, joka käsitteli sukupuolitauteja. Leffan nimi oli Hiivattomat.

Kouluaikoina alkanut ystävyys on Pamelan mukaan jatkunut jo noin kymmenen eri projektin verran. Kun kysyin Pamelalta, onko hän Domen luottonäyttelijä, vastaus oli varovaisen pohtiva.

- Ennemminkin olen Domen luottoihminen. Arvostan Domea tosi paljon ja hän minua. On helppoa, kun voin sanoa hänelle takaisin. Olemme hyviä ystäviä ja välimme ovat mutkattomat, Pamela jutteli.

Nyt parivaljakko nähdään jälleen parrasvaloissa yhtä aikaa. Yhteinen leffa Napapiirin sankarit on jo ehtinyt saada suuret hehkutukset Toronton elokuvafestivaaleilla, vaikkei sitä ole Suomessa vielä edes julkaistu.

Pakko sanoa, että odotan elokuvaa innokkaasti. Leffa digiboksin hankkimisesta aiheutuvasta riidasta ja siitä seuraavista kommelluksista kuulostaa juuri sopivan elämänmakuiselta: ainahan parisuhteen riitatilanteet saavat alkunsa jostain älyttömästä. Pistetään siis tilaukseen hyväksi havaittu sekoitus Pamsua ja Domppaa!

Rosanna Serkamo

Muli bwanji ja zikomo. Eli mitä kuuluu ja kiitos.

Siinä ruhtinaalliset chichewan kielen taitoni. Ja muli bwanjikin puuroutui suuhuni, kun seisoin malawilaisen Chilenjen perheen pihamaalla toukokuisena iltana.

Olimme tulleet kuvaaja Katjan Tähjän kanssa seuraamaan sokeriruokoa viljelevän perheen arkea ja ottamaan selvää, miten Reilun kaupan viljelijöiksi ryhtyminen oli vaikuttanut heidän elämäänsä.

Yritin hymyillä leveintä hymyäni, mutta kukaan ei hymyillyt takaisin: perheen naiset Rosaria, 50, ja Zione, 22, tuijottivat meitä ilmeettöminä. Perheen piti olla englanninkielinen, mutta naiset puhuivat englantia yhtä paljon kuin minä chichewaa. Ei ollut kovin hääppöinen hetki. Roikotimme Katjan kanssa välissämme Ikean sinistä kassia ja mietimme, että joko pohjalle sullotut tuliaiset, Marianne-karkit ja Suomi-muistipeli, pitäisi kaivaa esiin jäätä rikkomaan.

Tietävätköhän he miksi olemme täällä, Katja keksi epäillä. Ja siinäpä se. Perheen pää eli Zionen mies ja Rosarian poika Aubrey ei ollut kertonut muulle perheelle, että kaksi suomalaista naista olisi tulossa yli yön kestävälle vierailulle. Kun Aubrey porhalsi paikalle, alkoi tapahtua. Naiset kiikuttivat Ikea-kassin tiilitaloonsa, takapuolen alle tyrkytettiin tuolia ja takapihan keittiökopista alkoi nousta savua. ”Kyllähän me nyt itse, ja ei tässä mitään ruokaa tarvitse.” Toppuuttelevat yrityksemme kaikuivat ilmoille. Zikomolle tuli heti käyttöä.

Illan päätteeksi lähdimme naisten mukana joelle hakemaan vettä. Aubreyn jäädessä kotipihaan naapurin miesten kanssa, naiset rentoutuivat. Mittailivat meitä päästä varpaisiin ja katsoivat ensikertaa silmiin. Katja räpsi kuvia, ja yhdessä nauroimme hassuille ilmeille ja nyökyttelimme onnistuneille otoksille. Jäälautta välillämme oli kaventunut ja olo keventynyt. Kuka sitä puhetta niin paljon kaipaa.

Seuraavana päivänä olimme naisten mukana sokeripellolla ja kotitöissä. Upotimme varpaat pellon mutaan, tuijotimme yhdessä miten kananmunat kuplivat keitinvedessä, pesimme pyykkiä joella, teimme tiskiketjun, kokeilimme Zionen hamekankaita ja kävimme yhdessä ostamassa itsellemme omat kankaat.

Myöhemmin pyysin Aubreyta kertomaan, mitä naiset olivat jutelleet päivän aikana: silloin kun Zione kiivastui joella, kun Rosaria levitteli käsiään pellolla ja puhui taukoamatta, entä mikä nauratti Zionea ja Aubreyn siskoa Nginaa, kun he kattoivat ruokapöytää. Naiset vastailivat ujosti, Aubrey tulkkasi ja meitä kaikkia nauratti. No käyhän se näinkin.

Naiset olivat haltioissaan kylään saadusta kaivosta. Kun päivä kääntyi iltaan, lähdimme katsomaan sitä – nyt jo käsikynkässä.

Ja niinpä jäimme toiseksikin yöksi. Sinä iltana jäälautta suli lopullisesti. Puhuimme vähän, mutta tanssimme, taputimme käsiä yhteen, lauloimme ja hymyilimme sitäkin enemmän. Olihan täysikuu ja syytä pieneen juhlaan.

Afrikassa tanssilla ilmaistaan tunteita: iloa, surua ja pelkoa. Sinä iltana tanssien jaettu ilo oli yhteinen kielemme.

Johanna Lätti