Autoko pelkkä liikenneväline? Ei tosiaankaan! Me Naisten toimitus kertoo automuistonsa.

Johanna Lätti, toimittaja

Kävin lukion 30 kilometrin päässä kotipaikkakunnastani. Kuljin viikonlopuiksi kotiin kämppikseni Opel Corsan, “Sorsan”, kyydissä. Ne olivat jännittäviä matkoja. Kerran pahalla pakkasella auton lasit jäätyivät sisäpuolelta niin pahasti, että jouduin koko matkan skrapaamaan niitä. Kämppis tirkisteli pienestä reiästä. Pidettiin välillä ikkunoitakin auki, että nähtiin tielle. Päähän siinä jäätyi. Kotipihassa konepellin alta alkoi sitten tupruttaa savua. Kämppis huusi, “Ulos, nyt Sorsa räjähtää!”. Sitten juostiin. Ei se räjähtänyt, mutta keitti aika pahasti.

Kämppis myös väitti, että auto oli ostettu pesäpallolegenda Lauri “Tahko” Pihkalalta. Kukaan ei koskaan uskonut, että Tahko olisi moisella romulla ajanut.

Tiina Hämäläinen, toimittaja

Suomessa asuva ulkomaalainen kaverini kysyi, haluaisinko lainata kesän ajan hänen vanhaa autoaan. Sanoin aluksi, että no en. Sitten mietin, että olisi itse asiassa aika luonnikasta huristella sillä mökille ja tanssilavalle. Ja olihan se.

Tuli syksy, ja kaverini kysyi, haluaisinko ostaa kyseisen auton. Sanoin aluksi, että no en. Sitten mietin, että olisi itse asiassa aika luonnikasta huristella OMALLA autolla mökille ja tanssilavalle.

Tein laskelmia ja kyselin kaikilta, paljonko vanhasta Ford Sierrasta kannattaisi maksaa. Olin päättänyt olla tiukka, kun kaverini tuli luokseni auton papereitten kanssa. “Miltä kuulostaisi sata euroa? En oikein ehtisi myymään sitä muualle, kun muutan huomenna maasta”, hän selitti.

Autoni nimi on Kesäauto, ja käytän sitä silloin, kun voi ajaa kesärenkailla. Rakastan autoa hyvin paljon, ja sekin taitaa rakastaa minua, sillä tuleva kesä on jo meidän viides.

Anne Lindfors, premedia-operaattori

Lapsena 60-luvulla lähdimme pienellä autolla merelle kalaan ja mustikkaan. Neljä aikuista ja viisi lasta. Takapenkin takana oli niin sanottu hattuhylly, joka otettiin pois. Minä ja serkkuni pienimpinä istuimme polvillamme tavaratilassa päät hattuhyllyn paikalla.

Mari Meriläinen, visuaalinen assistentti

Isi osti hienon Ford Caprin hääautoksi, kun hän oli menossa äidin kanssa naimisiin. Äiti ompeli “näppäränä” tyttönä pyöreät pikkutyynyt takaikkunalle. Olin häissä morsiusneitona, ja matkalla kirkkoon nojailin tyynyihin ja tunsin, kuinka jokin raapi naamaa. Äiti oli ommellut hääkiireissänsä nuppineulat tyynyn sisälle. Nuppineulat jäivät tyynyihin vielä senkin jälkeen, kun auto myytiin. Me lapset olimme osanneet nojailla tyynýihin toispuoleisesti, toivottavasti auton uusi omistajakin.

Mirkka Isotalo, verkkotoimittaja

Opin jo hyvin nuorena, että Fiat on huono auto. Tädilläni oli limenvihreä Fiat, jolla päristelimme kesäreissuilla ollessani neljä-, viisivuotias. Auto jätti useammin kuin kerran meidät tienposkeen ja vaati työntöapua. Äitini ja tätini huokailusta puhinasta ja kiroilusta ymmärsin, että kun kasvan isoksi, minun kannattaa sijoittaa johonkin toiseen automerkkiin. Niin teki tätinikin. Muutamia vuosia taisteltuaan hän osti sähäkän punaisen Toyota Corollan, joka pelittää vielä tänäkin päivänä.”

Tanja Hakamo, toimittaja

Isänikin sortui kerran ostamaan Fiatin. Se oli hopeanharmaa sporttinen Fiat Mirafiori, jonka nimi oli ylivoimainen äännettävä nelivuotiaalle ja pian auto tunnettiinkin Mirahirviönä. Se kiidätti perhettämme uskollisesti aina kouluikääni asti, kunnes siihen iski mystinen vaiva: Mirahirviö sammui aina vasemmalle käännyttäessä. Ajoreittien suunnittelusta tuli melko haastavaa. Viimeinen muistikuvani Fiatista on, kun isäni kanssa seisomme Helsingin Hakaniemessä simahtaneen auton vierellä, ja äiti, jota olimme lähteneet hakemaan töistä, näkyy vastaan huristavan bussin ikkunasta lievästi kireäilmeisenä. Keskustaan ei vain mitenkään päässyt ilman vasemmalle kääntymistä.

Viime yönä näin taas unta Michael Jacksonista. Kirjoitan parhaillaan kuusiosaista Jackson-jatkista Me Naisiin, ja koska luen Jacksonista jatkuvasti, hänen musiikkinsa on alkanut soida päässäni päivittäin.

Tällä viikolla joudun miettimään ties minkälaisten lähteiden perusteella asiaa, josta on mahdotonta saada täydellistä tietoa: oliko Jackson lasten hyväksikäyttäjä? Kuinka voisin kertoa asiasta oikeudenmukaisesti, kun en koskaan edes tavannut artistia?

Internet on paitsi lyömätön tietolähde, myös roskan runsaudensarvi, jonka loasta Jackson on toden totta saanut osansa. Esimerkiksi sivulla The History of Michael Jackson’s Face käydään läpi kaikki Michaelin plastiikkakirurgian vaiheet, ja artistia haukutaan niin apinan kuin kauhuelokuvahahmon näköiseksi.

Okei, mies näytti oudolta, ja se oli myös hänen omaa syytään. Hän oli kuitenkin myös ihkaoikea, tunteikas ja herkkä ihminen. Ehkä Jackson kärsi narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, mutta lapsuudessa käteen jaetut kortitkin olivat erikoiset.

Kirjoittaessani jatkista minua on välillä naurattanut, välillä lähes itkettänyt. Yhdestä asiasta maailma on kanssani liikuttavan yksimielinen. Jacksonin musiikki oli parhaimmillaan maagista.

Saara Pakarinen

Sandra Bullock ja Ryan Reynolds tähdittävät Odottamaton ehdotus -leffaa.

Tähtihaastatteluiden teko on toisinaan ristiriitaista hommaa, vähän kuin kaupankäyntihetki marokkolaisella torilla. Kummassakin tapauksessa molemmilla osapuolilla on yhteinen tavoite, mutta vielä pitäisi hioa, mitä pakettiin sisältyy ja mistä ollaan valmiita tinkimään.

Tähdellä ja hänen takanaan jylläävällä tuotantotiimillä on yleensä tarkka suunnitelma, mitä ja miten he aikovat myydä uusinta tuotettaan – uutuuselokuvaa tai levyä – ja meillä lehdentekijöillä halu selvittää, millaisia ovat nämä lahjakkaat ihmiset tähtirooliensa takana.

Tällä kertaa heinäkuisessa Lontoossa amerikkalaisnäyttelijä Sandra Bullock toi eteeni oheisshow’n pitääkseen keskustelun ensi-iltaleffassaan Odottamaton ehdotus. Toisin kuin päivän muut starat, ohjaaja Anne Fletcher ja näyttelijä Ryan Reynolds, Bullock ei tavannut toimittajia yksin vaan ainoastaan näiden kahden työkaverinsa keskellä.

Ja hyvä show se olikin. Fletcher oli tilaisuuden seremoniamestari, jonka hulvaton huumori ja mahdoton moottorisuu takasivat, ettei hiljaisia hetkiä ehtinyt syntyä. Hän lähes nieli mikrofoninsa kaapatakseen puheenvuorot ja oli valmis laulamaan muiden kappaletoiveita. Reynolds taas viihdytti ironisemmalla huumorillaan ja taisteli saadakseen huomion kokeneemmalta tähdeltä itselleen. Hänen ja Bullockin sanailu oli kuin parhaastakin, hyvin harjoitellusta lavasketsistä.

Bullock olisi mieluiten pysytellyt turvallisilla vesillä, lörpötellen elokuvan filmauksissa käytettyjen koirien oloista, ohjaaja Fletcherin ammattitaidosta ja omistautumisesta työlleen, kemiasta ja ikäerosta hänen ja Reynoldsin välillä.

Lontoossa kävi kuitenkin niin, että turvaverkoksi ajatellut työkaverit lämmittivät tunnelmaa niin, että Bullockkin pehmeni. Sopivasti huumoria, naurua ja kotoisa olo saivat tähden puheliaaksi ja avautumaan juuri niistä asioista, jotka hän on aiemmin tunnetusti pitänyt taka-alalla.

Starakuoren takaa paljastui 45-vuotias sydämellinen, hauska, suorasukainen ja vihdoin onnensa löytänyt nainen. Paljon mukavampi kuin yksikään roolihahmonsa.

”Esität leffassa melkoista tiukkapipoa. Oliko helppo olla veemäinen?
Sandra: Juu, koska tosielämässä olen varsinainen bitch. Tämä kaikki on vain esitystä, jotta kirjoittaisit minusta kivan jutun.
Ryan: Oikeasti hänen sisimmässään on pohjaton pahuuden kuilu. Kunhan päästämme sen valloilleen, se tappaa kaikki.”

Tanja Hakamo

Toimitukseen saapui järkälemäinen valokuvakirja, jonka sivut olivat täynnä satumaisen upeita valokuvia nuorista naisista, joita kaikkia yhdisti yksi asia: lapsuus lastenkodissa. Jokainen Maailman ihanin tyttö -kirjan kymmenestä tytöstä kertoi kirjassa kuvauskokemuksistaan, mutta tarkempia taustatietoja heistä ei löytynyt. Meitä alkoi kiinnostaa, keitä nämä nuoret naiset oikein olivat. Kuka oli tämä mustiin pukeutunut nainen avannon reunalla, entä tämä punatukkainen neito keskellä koskea? Idea Lastenkoti oli omaa kotia parempi -jutusta (Me Naiset 30/2009) alkoi itää.

Mira kuvattuna Miina Savolaisen kirjassa Maailman ihanin tyttö.

Kirjan tehneen valokuvaaja Miina Savolaisen kautta saimme yhteyden Miraan, yhteen kirjan nuorista naisista. Hyvösen lastenkodissa Helsingissä kasvanut 28-vuotias Mira lupasi kertoa meille oman tarinansa osana Me Naisten Selviytyjä-juttusarjaa.

Ennen haastattelua minua jännitti. Kirjoitan Me Naisiin varsinkin laajoja henkilöhaastatteluja eli tapaan työkseni uusia ihmisiä ja kyselen heiltä heidän henkilökohtaisimmista asioistaan, mutta koskaan siihen ei totu. Tyhjältä pöydältä on aina yhtä vaikea aloittaa. Miten paljon voi kysyä suoraan, mitä aihetta taas on parempi lähestyä varoen? Ja mikä tärkeintä: miten kirjoittaa tarina, joka koskettaa ja antaa ajattelemisen aihetta lukijoille, mutta kunnioittaa samalla jutunteon kohdetta?

Mira teki haastattelemisen helpoksi. Hän suhtautui menneisyyteensä ihailtavan mutkattomasti. Hänet oli otettu huostaan vanhemmiltaan jo vauvana ja pompoteltu sen jälkeen kodista toiseen, mutta se ei ollut hänen loppuelämäänsä määrittänyt. Mira oli jo pienenä päättänyt näyttää, että hän kyllä pärjää vaikka mikä olisi. Ja niin on pärjännytkin.

Minulle tuli hyvä mieli. Lapsuus ei todellakaan määrittele kaikkea. Hylätyksi tulemisen kokemukset on mahdollista kääntää voimaksi auttaa muita.

Tunteistaan Mira puhui vain vähän, mutta jälkeenpäin mietin, että ehkä juuri se oli pelastanut hänet. Kun on riittävän paljon nähnyt pahoja asioita, on pakko ohittaa tosiasiat tosiasioina ja mennä eteenpäin. Muuten ei selviä.

Tuija Hämäläinen

P.S. Lisätietoa Maailman ihanin tyttö -projektista löytyy osoitteesta www.voimauttavavalokuva.net.