“Paniikki leviää Britanniassa: Hiusväri tappoi brittiteinin!” Päätäni alkoi pistellä kun luin otsikon. Hieroin hiuksiani ja yritin rauhoitella itseäni: tuskinpa hiusväri minua tappaa, jos ei vahvistakaan. Äitinikin blondasi tukkansa halki 60- ja 70-lukujen ja kävi iloisella 80-luvulla läpi myös ruskeiden, sinisten ja vihreiden hiusten kirjon. Hän on paitsi elossa myös erittäin hyvinvoiva. Ja tällaisten uutisten tai uusien tutkimusten edessä voi muutenkin muistella 70- ja 80-lukulaista lapsuutta, kun autoissa ajeltiin ilman turvavöitä, aromisuolaa ripoteltiin joka ruokaan ja hampaat paikattiin amalgaamilla. Ja täällä sitä vain porskutetaan!

Värjäsin hiukseni ensimmäisen kerran lukion viimeisellä luokalla, kun perhekampaajamme Eine totesi, että tukkani näyttää siltä “kuin sen päälle olisi kaadettu kusta”. Aha. Vähemmästäkin teini alkaa selailla värikarttojen hiustupsuja. Einen tuolista alkoi pitkä tie: olen värjännyt hiuksiani kohta kaksikymmentä vuotta – vaaleaksi, tummaksi, punertavaksi, ja välillä mennyt oikein kunnolla metsään.

Parikymppisenä halusin synkeän goottilookin ja värjäsin hiukseni pikimustiksi. Kaikki oli hyvin kunnes synkistely alkoi kyllästyttää ja halusin väristä eroon. Kun tylsänruskea juurikasvu alkoi ulottua ohimoille asti, sain tarpeekseni. Värjäytin tyven punaiseksi ja asennutin vielä hämäykseksi kirkkaanpunaiset hiuslisäkeraidat. Kukaan ei enää huomautellut juurikasvustani.

Eettisissä valinnoissa ihminen on harvoin looginen. Olen käyttänyt jo vuosia luonnonkosmetiikkaa mutta ollut täysin välinpitämätön siitä, mitä päänahkaani hieron. Mutta vähitellen puheet hiusvärien kemikaaleista ovat alkaneet vaikuttaa. Sitä paitsi en enää edes tiedä millainen oma hiusvärini on, ehkä yllättyisin iloisesti? Päätin lopettaa värjäämisen tykkänään. “En halua laittaa päähäni mitään, mitä en laittaisi suuhuni.”

Kolme kuukautta meni mukavasti kunnes viime lauantaina menin kampaajalleni hiustenleikkaukseen ja ilmoitin, että paluu juurille on alkanut. Kahden ja puolen tunnin kuluttua astuin ulos kampaamosta paitsi tyvikasvu värjättynä myös osa latvoista vaalennettuna. En ole varma onko syynä kampaajani ammattitaito puhua itselleen leveämpi leipä vai oma ailahtelevaisuuteni.

En silti ole luopunut au naturel -ajatuksesta. Vaaleanruskea tyvi ja vaaleat raidat on vain helpompi kasvattaa kauniisti pois kuin selvärajainen juurikasvu.

Jonna Tapanainen

Kaiken järjen mukaan sen piti olla helppoa.

Juttuun Tavallaan onnelliset (MN4/2012) tarvittiin haastateltavaksi neljääkymppiä lähestyvä lapseton sinkku. Kun juttua suunniteltiin toimituksessa, ideoinnissa mukana olleet kolme-nelikymppiset naiset – pienten lasten äitejä kaikki – tuijottivat haaveellisesti kaukaisuuteen kuvitellessaan lapsettoman naisen ihanaa vapaa-aikaa. Ajatella, voisi illalla katsoa telkkaria tai lukea kirjaa sen sijaan että nukuttaa kapinoivaa uhmaikäistä. Voisi mennä elokuviin silloin kun haluaa eikä silloin kun sattuu saamaan lapsenvahdin. Viikonloppuisin saisi nukkua pitkään. Ei kurahoususulkeisia, ei kiukuttelua sipulinpaloista.

Kuvittelin löytäväni sopivan haastateltavan käden käänteessä, sillä Helsingissä useampi kuin joka kolmas nelikymppinen nainen on lapseton. Yksin asuvia on Suomessa yli miljoona. Kyselin kavereiltani ja pyysin heitä kysymään omilta tuttaviltaan, josko joku suostuisi. Vastaukset olivat tyrmääviä.

“Juu ei kiitos.”

“Olen nyt niin onneton, etten voi tulla mihinkään haastatteluun.”

“Miten kehtaat edes kysyä?”

Sinkkujärjestöistä kuten Vapaat ry:stä luvattiin auttaa, mutta vesiperä sielläkin. Yksi nainen otti yhteyttä, mutta tarkemmin ajateltuaan hänkin vetäytyi. Toisen kanssa sain sovittua jopa haastattelupäivän, mutta viime hetkellä hän perui sen tekstiviestillä ja lakkasi sen jälkeen vastaamasta puheluihini.

Kuukauden etsinnän jälkeen alkoi vaikuttaa siltä, että vapaata ja vauhdikasta elämää viettävät iloiset sinkut eivät sittenkään olleet niin kovin iloisia. Lopulta löysin juttuun pari yksin asuvaa ja lapsetonta, elämäänsä tyytyväistä naista, jotka kertoivat hulvattomista laskettelureissuista ja huolettomasta ex tempore -elämästä. Silti heistä kumpikin sanoi suoraan toivovansa vakituista parisuhdetta ja lapsia.

On ihan totta, että pariutumiseen tai lastenhankintaan ei ole enää sellaista ulkoista painetta kuin vaikka kolmekymmentä vuotta sitten. Kenenkään mielestä ei ole ongelma että nainen on nelikymppisenä sinkku ja lapseton – paitsi naisen itsensä. Pohdiskelin asiaa sinkkuystäväni kanssa, joka kiteytti kuvion näin:

”Kaikkien pitää vain teeskennellä olevansa tosi sinut asian kanssa. Ei voi myöntää, että ihan paniikissa tässä pelkään, etten koskaan tapaa ketään ja lapsentekoikäkin on menossa ohi.”

Vielä uuden näkökulman asiaan sain, kun törmäsin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen selvitykseen sinkkutalouksista. Sen mukaan 30 prosenttia suomalaisista yksinasujista elää köyhyysriskirajan alapuolella, ja yksin asuvat ovat yleisin toimeentulotuen piirissä oleva ryhmä.

Perheelliset helposti valittavat, miten kalliiksi lasten haalarit ja harrastukset tulevat. Se unohtuu, että sinkuilla menee asumiseen enemmän rahaa kuin pariskuntien osapuolilla, koska pienten asuntojen neliöhinnat ja -vuokrat ovat korkeampia kuin isompien. Myös sähkö- ja vakuutusmaksut, lehtitilaukset, nettiliittymät ja muut pitää maksaa yksin. Jos jää työttömäksi, ei ole puolisoa jonka palkalla saadaan täytettä jääkaappiin.

Masentavaa, vai mitä? Nyt olisi kiva kuulla edes muutaman onnellisen sinkun elämäntarina. Antakaa tulla, olen kuulolla.

Sanna Sommers

– On haikeaa, kun Halosen presidenttikausi loppuu, sanoi yksi presidentin kaimoista, joita haastattelimme juttuun Elämäni Tarja Halosena (Me Naiset 3/2012).

Niin totta! Muistatteko vielä, miten huikealta tuntui saada vihdoin nainen presidentiksi? Silloiset eskarilaiset saavat nyt äänestää.

Entä muistatteko sen, kun jonkun mielestä oli skandalöösiä, että vastavalittu presidentti on joskus taannoin ollut seksuaalivähemmistöjä puolustavan Setan toiminnassa mukana? Nyt Pekka Haaviston homous on presidenttikilvassa melkeinpä enemmän valtti kuin este. Monen mielestä suurempi synti on hänen puoluekantansa. (Miettikää nyt Pertti Jarlan Haavisto-kampanjaa Kakkonen on ykkönen. Ei olisi mennyt läpi 12 vuotta sitten.)

Yhden aikakauden päättymisen kunniaksi tein toimituksessa minigallupin: Mitä jäi Halosen kausista käteen?

“Uudenvuodenpuheet olivat vähän pliisuja. Olisin odottanut että hän olisi demarina vetänyt enemmän vasemmalle. Joka tapauksessa on hienoa, että on olemassa tuollainen hyvä työpaikka, joka sopii myös eläkeikää lähestyvälle naiselle.”

“Tiedän, että tämä kuulostaa pinnalliselta, mutta en tykkää hänen pukeutumistyylistään. Oikeasti, lippalakki naisella on tosi kyseenalainen. Se on pienten poikien vaate.”

“Minusta on hienoa, että hän on antanut piut paut arvostelulle, joka on koskenut hänen vaatetustaan. Hän on ensimmäinen oikeasti koko kansan presidentti, joka voi painella tuulipuvussa Elantoon.”

“Haastattelin häntä kerran ja yllätyin, miten ronskia kieltä hän käytti, sanoja kuten akat ja perkele.”

“Satuin kerran samaan elokuvanäytökseen Halosen kanssa. Oli jotenkin säväyttävää haahuilla irtokarkkihyllyllä rinta rinnan presidentin kanssa. En kehdannut vakoilla, mitä karkkeja hän valitsi.”

“Juttelin kerran lapseni koulun myyjäisissä tokaluokkalaisten tyttöjen kanssa. He kyselivät työstäni ja toinen sanoi, että hän haluaa tehdä isona samanlaista hommaa. Toinen sanoi siihen: Etkö muista, mehän sovittiin, että meistä tulee presidenttejä!”

Sanna Sommers

Kokeilin Onepiece-haalaria reportaasia Kevään kätevin juttu? (MN 2/2012) varten. En oikein innostunut. Haalari päällä olo ei tuntunut omalta, vaikkakin asu oli ihan mukava. Lisäksi raidallinen oli liian erikoinen ja katukuvasta erottuva. Voin kyllä kuvitella pukeutuvani erikoisestikin. Trendit, jotka sattuvat miellyttämään, valikoituvat kuitenkin ihan satunnaisesti mieleni kyllä vai ei -arpajaisissa.

Nämä trendit saavat huomattavasti aikuisten potkupukua riemukkaamman vastaanoton:

Villahousut. Kuviollisissa pässinpökkimissä on jotain sympaattista ja pakko myöntää, että ne ovat kovin käytännöllisetkin. Kaveriksi lantion peittävä tunika.

Psykedelia. Rätväköitä värejä, printteja ja kuvioita sikin sokin. Esimerkiksi kukkahameen ja pallokuvioisen paidan yhdistelmä kuulostaa hauskalta. Pokkani ja silmäni kestävät kyllä erikoisetkin kokeilut, kunhan edes asusteet säilyvät mustina. Suurten väripintojen yhdistely on kuuma juttu talven synkkyydessä.

Keltaiset sävyt. Joku sinapin, kurkuman ja sitruunan loistossa kiehtoo – ehkä edellisestä kerrasta on kulunut jo tarpeeksi aikaa? Siihen on syy. Keltainen ei nimittäin perinteisesti ole sopinut kovin hyvin suomalaisiin ihonsävyihin.

Lapikkaat. Pohjoista eksotiikkaa etelään! Perinneasut ja -asusteet jaksavat aina innostaa.

Pahislook. Jos on pitänyt valita hulmuavan silkin ja mustan nahan väliltä, jälkimmäinen on aina jäänyt kisassa toiseksi. Mutta jos mustilla remmeillä somistetun topin pukeekin keveän ja läpikuultavan paidan alle, syntyy vaikutelma mystisestä seksikkyydestä. Luullakseni – kokeileminen on toistaiseksi jäänyt. Seuraavaksi harkitsen mustaa pitsiä asun yksityiskohtana.

Marjut Laukia

Mo! Ossaakko tanssia?

Tuntemattoman kolmekymppisen miehen aloitusrepliikki kuulostaa todella kivalta ja virkistävältä, kun on lukenut kymmenittäin viestejä, jossa halutaan vain päästä panemaan.

Kun kirjauduin juttua varten varattujen deittisivusto Victoria Milaniin, muutamassa minuutissa inboksiini alkoi tulvia yhteydenottopyyntöjä. Hyvin nopeasti kävi selväksi, mitä suurin osa varatuista sivulta hakee: seksiä. Osa saamistani viesteistä oli todella suoria, osa vain vihjailevia, suurin osa ällöjä. Ryhmäseksiäkin olisi ollut tarjolla. Toki joukossa oli myös mukavan ja tavallisen oloisia miehiä. Jopa niin kivan oloisia, että heille teki mieli kirjoittaa: pysykin kivana eli mieti vielä.

Ja miksikö nyt yhtäkkiä rupesin moraalitantaksi? Kun Victoria Milan lokakuussa avattiin, valtaosa käyttäjistä oli miehiä. Parissa kuukaudessa naiskäyttäjien määrä on kuitenkin kasvanut roimasti. Maajohtaja Timo Uusi-Kerttulan mukaan se johtuu siitä, että etenkin naisille suunnatut mediat ovat tehneet deittipalvelusta hanakasti juttuja.

Koen, että itsekin palvelusta kirjoittamiseen syyllistyneenä, moraalinen velvollisuuteni on muistuttaa, että jos ei ole koskaan pettänyt, ei tiedä miltä se tuntuu. Pettäminen haavoittaa usein myös pettäjää itseään. Se myös muuttaa lopullisesti käsitystä itsestään: “Minä olinkin tällainen. Pystyin tekemään väärin minulle tärkeää ihmistä kohtaan.”

Tanssiin hakemisessa ei ole mitään pahaa, mutta se seksiosasto onkin sitten monimutkaisempi juttu.

Essi Myllyoja

Kysymyksiä ja vastauksia epätietoisille elämänkumppaneille alusvaateostosten partaalla.

K: Tykkäisiköhän se alusvaatelahjasta? Onko oikean heteromiehen vähän pakko ostaa naiselleen alusvaatteita lahjaksi?

V: Ehkä, ei ole.

K: Päätin lähteä tähän päntsyt&rintsut-hommaan mukaan. Miten toimin?

V: Mene sen vaatekaapille, paikanna alusvaatelaari. Etsi kokomerkintä sellaisten rintaliivien pesuohjelapusta, joita se käyttää ja jotka istuvat sen päälle nätisti. Jos kaikkien liivien pesuohjelaput ovat niin kulahtaneet, ettei merkinnöistä saa selvää, osta lahjakortti. Tarkista myös pikkuhousujen koko.

K: Koko on selvitetty. Mitä teen sitten?

V: Katso alusvaatelaarin yleisvaikutelma. Onko siellä värikästä? Sileää vai pitsistä? Minkä mallisia alushousuja? Seuraavaksi menet erikoisliikkeeseen tai tavaratalon alusvaateosastolle ja etsit mieleisesi tai sellaiset, joista naisesi vaikuttaisi alusvaatekorin perusteella tykkäävän. Voit myös pyytää myyjää eläytymään lahjansaajaksi ja kertomaan, mitkä hän haluaisi.

K: Haluaisin ostaa erittäin pornon alusvaatesetin, mutta ääni sisälläni sanoo ei. Onko ääni oikeassa?

V: On. Tai riippuu pornouden asteesta. Nainen valitsisi itse setin, jota voi käyttää normityöpäivänä. Toisaalta, tässä on tilaisuutesi kostaa, jos hänellä on tapana ostaa sinulle lahjaksi rumia vaatteita.

K: Nämä ovat törkeän kalliita! Olenko väärässä kaupassa?

V: Et. Ostat nyt vaan. Vaimosi ostaa sitten pienellä palkallaan ne halvemmat raapat.

Heidi Heino

En ole koskaan saanut turpiini. Onneksi. Mutta joskus olen nenäni kolhaissut, joten tiedän miten herkkiä ovat kasvojen hermot luiden päällä.

Tuntuu oudolta, että jotkut lyövät ja ottavat työkseen turpaan. Mutta sitähän nyrkkeily on, vai onko?

Kun lähdin ensimmäistä kertaa elämässäni nyrkkeilymatsiin tekemään juttua (Lyö sitä! MN 50/2011) ja höpisin kotona väkivaltakulttuurin lisääntymisestä, mieheni melkein raivostui. Nyrkkeily on urheilua, eikä väkivaltaa, hän painotti.

Samaa sanoivat kaikki juttuun haastattelemani ihmiset. He väittivät seuraavansa lajia, koska se vaatii kovaa kuntoa ja taitoa. Kukaan ei myöntänyt katsovansa nyrkkeilijöitä, koska tekisi mieli itsekin lyödä päin näköä aika montaa tyyppiä.

Moni puolusti lajia myös vetoamalla vapaaehtoisuuteen ja sääntöihin. Ketään ei pakoteta kehään, matsi etenee tuomareiden valvonnassa ja siinä noudatetaan etukäteen sovittuja sääntöjä. Niskaan, selkään ja vyötärön alapuolelle ei saa lyödä. Toisessa ei saa roikkua, maassa makaavaa ei saa lyödä eikä köysien sisällä potkita.

Eräs nainen sanoi pitävänsä lajin rituaalimaisuudesta. Hänen mielestään nyrkkeily on kaunista. Samalla tavalla miehet ovat ottaneet toisistaan mittaa katsomoiden edessä jo ammoisista ajoista. Itselleni tuli mieleen uhrit, jotka astelevat kehään tietäen, että toisen kohtalona on kuolla lepytelläkseen jumalia tai muita suurempia voimia.

No, eihän nyrkkeilymatsissa kukaan kuole. Enää. Mutta aivoille lyöminen aiheuttaa aivan varmasti vaurioita.

Silti pystyin istumaan ammattilaisnyrkkeilykatsomossa koko illan. Puitteet olivat hienot, juontaja, dj:t ja valomiehet vastasivat siitä, että show piti otteessaan. Huomasin viihtyväni katsomossa, vaikka itse nyrkkeilyn seuraamisesta en erityisesti pitänyt. Purin kynsiäni ja yritin piiloutua tuoliini vähän kuin liian jännää leffaa katsoessani. Mitä isommiksi ottelijat kävivät, sitä pahemmalta iskutkin näyttivät. Kun Helenius näytti mielestäni selvästi olevan alakynnessä ja pelkäsin hänen menettävän tajunsa, toivoin salaa, että matsi jo päättyisi.

Susanna Laari

Perjantai klo 18.15. Kurkistan varovasti ravintola Leonardon ikkunasta ja yritän päättää, uskaltaudunko sisään vai jatkanko suosiolla kulman takana sijaitsevaan pikaruokalaan. McDonalds olisi yksinsyövälle helppo valinta, mutta minun ei tee mieli hampurilaista.

Italialaisravintolan pöydissä on valkoiset liinat ja täysi lasti asiakkaita. Paljettitoppeihin pukeutuneen pikkujouluväen keskustelu on niin intensiivistä, etteivät he huomaa tuloani. Ei huomaa tarjoilijakaan. Seison eteisessä yksin talvipomppa päällä ja yritän näyttää siltä kuin odottaisin jotakuta. Oikeasti vakoilen salaa kuuden hengen iloisesti pulputtavaa pöytäseuruetta ja olen kateellinen. Olisi kiva jutella jonkun kanssa.

– Syötkö yksin? tarjoilija katkaisee haaveilun.

En minä yleensä. Yllättävän paljonkin on kavereita, mutta he eivät vain nyt päässeet tulemaan, tekisi mieli sanoa. Tarjoilija näyttää paikan: pääsen nurkkapöytään valtavan tolpan taakse. Istun siellä hiljaa itsekseni kuin koulun jäähypulpetissa ja saan viereisen pöydän naisilta merkitseviä katseita. Ihan kuin heitä hiukan naurattaisi. Mikä heitä huvittaa? Pakko on kaivaa laukusta meikkipeili ja varmistaa, ettei ripsiväri ole levinnyt.

Kun tarjoilija tulee, valitsen listalta pelkän pääruuan ja valkoviinilasillisen. Ehkä se viestii lähiympäristöön, että olen vain ohikulkumatkalla. Kuuden ruokalajin illallisen nauttisin tietenkin runsaan ystäväjoukkoni seurassa.

Ennen kermaisen jättikatkarapurisoton tuloa on pakko yrittää tappaa aikaa jotenkin, joten menen kännykällä Facebookiin. Se on huono idea, sillä kaverin statuspäivitys alkaa naurattaa ja tyrskähtelen pian ääneen.

Mistä se johtuukin, että yksin syöminen on niin kiusallista! Äitiysloman hektisimmässä vaiheessa olisin todennäköisesti maksanut mitä tahansa siitä, että olisin saanut ruokailla vain omien ajatusteni kanssa. Nyt yksinäinen nurkkapöytä tuntuu nololta muistutukselta elämän häilyvyydestä. Synnymme yksin, kuolemme yksin.

Risotto on niin hyvää, että haluaisin päästä kehumaan sitä jollekin. Viereisen pöydän kyttääjille en kehtaa, joten soitan miehelle kotiin. Taustalta kuuluu lasten tappelua.

Ehkä sittenkin tilaan vielä jälkiruuan.

Sanna Wallenius

Joo joo, tänä vuonna kuuluu Mimmien mukaan ostaa joululahjaksi kirjoja, neuleita ja ruokaherkkuja. Mutta miksi et lahjoittaisi läheisillesi vekkulia retroelämystä? Menneisyyden kultaiset päivät ovat ulottuvillasi. Vietä perinnejoulua ja palaa siihen vuoteen, johon henkisesti tunnet kuuluvasi.

Vuosi 1974. Lämpimiä joulunpyhiä Mummo! Toivottaasti tykkäät villasukkien väristä. Öljykriisin vuoksi alensimme huonelämpötilaasi 17 asteeseen.

Vuosi 1980. Pitkiä pellavia pikku-Kaisu! Toivoit Stigan rattikelkkaa, mutta kummitätin rahatilanteesta johtuen tässä paketissa on Sarviksen pulkka. Äläkä valita siinä, ole kiitollinen, että vielä on lumisia talvia. Odotapa parikymmentä vuotta niin enää ei tee Stigalla mitään.

Vuosi 1991. Rakkaalle äidille iloista joulua! Kukaan ei ole vielä kertonut aviomiehellesi, että ei ole ok ostaa vaimolle lahjaksi kodinkoneita, ja siksi saatkin tällaisen leipäkoneen. Näin lama-aikana tämä on kuule kova juttu. Siinä säästää. Voit myös lisätä porkkanaraastetta taikinaan vaihtelun vuoksi.

Vuosi 2001. Riemukasta joulua Mara! Joululahjasalkussasi on Jippii Groupin osakkeita. Kannattaa varmaan myydä aika nopsaan, koska puolen vuoden päästä it-kupla puhkeaa ja ne mummon antamat pörrösukat ovat arvokkaammat.

Vuosi 2007. Hei kaverit! Olen ajatteleva ihminen, ja siksi saitte lahjaksi vuohen/moskiittoverkon/4 kanaa. Tai tietenkään ette saaneet, mutta joku muu köyhä sai jossain ihan muualla. Te saitte tällaisen kortin.

Vuosi 2009. Hyvää joulua siskolle! Tässä sinullekin tällainen piikkimatto! Se sattuu sikana ja on täysin turha, mutta onneksi sen voi rullata ja laittaa yläkaappiin.

Heidi Heino

On mukava ajatus, että isää, miestä tai veljeä voi ilahduttaa lahjalla. Merkkipäivän ja juhlapyhän lähestyessä minulle iskee kuitenkin paniikki. Mitä ihmettä ostan? Aikuisilla ihmisillä kun on jo kaikkea, ja toiveita esittää vain harva. Jos esittää, toiveena on mönkijä tai lehtipuhallin.

Eräänä jouluna ostin sattumalta veljelleni joululahjaksi t-paidan, kun en muutakaan keksinyt. Veli otti paidan käyttöönsä sen kummemmitta puheitta.

Sitten veli katkaisi kätensä.

Katkenneen raajan ansiosta sain kuulla, että lahjani oli onnistunut. Itse asiassa paidasta oli tullut veljeni suosikki. Harmi kyllä, paita jouduttiin leikkaamaan pois hänen päältään, että kättä voitiin hoitaa.

Sen kuullessani hoksasin, että paita tai pari vuodessa on juuri hyvä lahja minkä tahansa ikäiselle miehelle. Niitähän tarvitsee aina.

Myönnetään, onhan puuvillainen t-paita vähän arkinen ratkaisu, mutta olen todennut sen toimivaksi, koska:

- Kaikki käyttävät t-paitaa, erityisesti miehet. Niitä on vaikea omistaa liikaa.

- T-paidoille löytyy aina käyttöä, ja jos malli tai kuvio ei miellytä, se kelpaa ainakin jumppa- tai yöpaidaksi.

- T-paita on aika yksinkertainen vaate, joten sopivan koon arvioiminen on kohtuullisen helppoa.

- T-paita ei paina paljon, joten lahjat on helppo kuljettaa kauemmaksikin.

- T-paitoja on niin laaja valikoima, että on helppo valita sellainen, jota lahjan saajalla ei varmasti ole.

Marjut Laukia