Tätä minä olen ennakkokaavailuissa pelännytkin. Kello on yksitoista aamulla ja pylly pitäisi saada pyörimään vaikkei kyse olekaan lounasdiskosta. Henkinen valmentaja ja selvänäkijä Sonia Choquette (Me Naiset 17/2012) on nimittäin saapunut Jenkeistä saakka Helsinkiin ja vaatii meitä – pariasataa naista ja pariakymmentä miestä – osallistumaan: ensiksi hengittämään, sitten liikkumaan. Ne ovat kaksi alkutyökalua, joilla saadaan sielun hoksottimet hereille ja värähtelytasot nousuun.

Mutta hommaa ei tehdä hissutellen.

– Breathe, Sonia kehottaa ja näyttää esimerkkiä lavalla mikrofoniin: syvä sisäänhengitys nenän kautta ja uloshengitys suun kautta ähkinnän, mölinän ja huokauksen kera, mitä nyt kenestäkin irti lähtee. Ja aika vähän aluksi lähtee. Mutta Sonia on tiukka mimmi ja vaatii kerta toisensa jälkeen uloshengitykseen lisää ääntä: HAAAAÖÖÖÖAAAAAÖÖÖÖH… Ja vielä kerran. Ja taas kerran.

Kunnes kajareista kajahtaa reipasta musiikkia. Tämä valmennusmeininki ei olekaan mitään eteeristä new age -panhuilunsoittoa vaan rehellistä poppia.

– Move, and move your hips not lips, Sonia yllyttää eli kehottaa ylipäätään elämässä liikuttamaan mieluummin lanteita kuin huulia. Eikä hän ole muuten yhtään falski vaan itse asiassa raikas, terveesti huuhaa ja todellakin tosi tiukka. Päivän aikana hän nostattaa muutaman ihmisen lavalle kertomaan toiveistaan ja tuntemuksistaan. Aiheina ovat ”minun sieluni rakastaa…” ja ”jos en pelkäisi, minä…”. Universaalit rakkaudet ja muut hörhöpuheet saavat Sonian peukuttamaan alaspäin, hän haluaa konkretiaa. Hänen mukaansa elämän tarkoitus on, että ihminen käyttää lahjojaan muiden hyväksi.

– Minun sieluni rakastaa rakastella, lataisee ponnaripäinen ja ihan passelin oloinen keski-ikäinen mies, ja Sonia nyökyttelee ja muu yleisö aplodeeraa. Tai oikeastaan maailmankaikkeus aplodeeraa, sillä kun lavalle napattu ”uhri” päästelee tunnustuksia, me muut toimimme hänelle kannustavana universumina ja vilkutamme vähän väliä rohkaisevasti. Sonian mukaan universumi auttaa aina, kunhan vain sitä älyää, uskaltaa ja tohtii pyytää avuksi.

Kun universumimme taputtaa käsiään, minä aplodeeraan myös hengessäni, kun kerta toisensa jälkeen EN JOUDU lavalle. Hiki tulee nimittäin jo pelkästä toisten tunnustusähkinnän katselemisesta, vaikka itse asiassa kaikki selviytyvät hienosti ja näyttävät jos eivät nauttivan niin ainakin kestävän ihailtavan hyvin. Vaikka minäkin olen Paulo Coelhon Alkemistini ja Piedrajokeni lukenut, olen kyllä vakaasti samaa mieltä kuin härmäläinen Pauli Kohelo, joka kehotti Ohessa tilinumeroni -kirjassaan nasevasti: ”Jos otat, et avaudu.” Minäkään en mielellään avaudu, vaikken ottaisikaan.

Ja siinäpä onkin Sonia Choquetten The Power of Your Spirit -päivän epämukavuusalueeni numero kolme. Workshop-tyyppisessä ”hengen voiman päivässä” joutuu tekemään muutakin kuin hengittämään ja tanssimaan: nimittäin avautumaan. Pareina ja pienissä ryhmissä käymme samat harjoitukset läpi kuin lavalle joutuvat ihmiset. Siinäpä sitten kerron viiden minuutin ajan, mitä sieluni rakastaa ja mitä tekisin, jos en pelkäisi. Ja viisi minuuttia on muuten pitkä aika. Pelko-hommelissa ketmuilen heti alkuun ja sanon: ”Jos minä en pelkäisi, kertoisin tässä ihan avoimesti, mitä tekisin, jos en pelkäisi.” Miettikää, montako sekuntia tuohonkin lauseeseen saa jo kulumaan – enää 4 minuuttia 55 sekuntia jäljellä! Pieni sordiino on siis väkisinkin päällä, vaikka se Sonian oppien tuhlausta tietysti onkin. Olisi sittenkin pitänyt joutua sinne lavalle, olisihan universumi ollut apuna… Soniallakin oli jo lapsuudenkodissaan oikea enkeleiden ja henkien armeija, joka riensi tarvittaessa hätiin olipa päivä tai yö. Esimerkiksi jos joltakulta seitsenlapsisen perheen jäseneltä uhkasi pinna kiristyä, paikalle pölähti pellehenki Jolly Joe, joka piristi tyyliin ”kun elämä antaa sitruunoita, tee niistä simaa”.

Sonian päivän paras anti liittyy paitsi kiintoisien ja samanhenkisten uusien tuttavuuksien luomiseen, yllätys yllätys, juuri tanssahteluun. Sonia on nimittäin sitä mieltä, että kun aloittaa päivänsä 3 minuuttia 40 sekuntia kestävällä pyörähtelyllä mielimusiikkinsa tahtiin, niin a’vot, jopa alkaa elämä luistaa. Tätä kun toteuttaa 40 päivän ajan, värähtelytaso nousee, kuudes aisti ja intuitio heräävät ja sielu alkaa puskea ideoita ja luovuutta.

Tuotahan on miltei velvollisuus kokeilla, päätän, ja menen kotona heti samaisena iltana kauhomaan vanhoihin matkalaukkuihin survoamiani cd-kasoja. Mieleeni tulee oitis salsa, tuo lattarivuosieni lempimusiikki, josta tykkään edelleen, mutta jota ulkomailla olon ja kotimaankaihon takia kaveerasi myös yllättävän vahva iskelmäkausi.

Siksipä naurattaa, kun ”käteni johdatetaan” Piirosen Karin levyyn Yhteinen tie. Kas, siinähän on sanoma jo cd:n nimessä, koska Soniakin ohjaa oikean elämänpolun etsintään. Piirosen pojan – tangokuninkaan vuosimallia 1988 – levyn 13. biisi ei ole epäonnen luku vaan oikeastaan meikäläisen, Ilomantsissa syntyneen tunnuskipale: ”Yksi kukka ihana, kukkii sielussa. Oi villiruusu Pogostan, sua tuskin koskaan unohdan. Sun kukka Pohjois-Karjalan, nään vielä kukkivan…” Ja haa! Kappaleen kesto on lähes täydellinen: 3´44.

Sunnuntaiaamu alkaa siis humpalla. Onneksi saan apua vieraisille tulleesta heittäytymiskykyisestä siskontytöstä ja hytkymme olohuoneeni punaisella matolla yhdessä. Se lievittää jostakin kumman syystä kumpuavaa nolouden tunnetta, vaikka toisaalta epämukavuusalueiden rajat ovat alkaneet ylittyä niin, että melkein voisin pompahtaa parveke-akvaarion puolelle kaikkien muidenkin näkyville.

Turha sitten vedota mihinkään kiireeseen, se on tekosyy! Työviikon alkajaisiksi humppasessio sujuu samalla kun odottelen, että mutteripannu pöräyttää espressot. Lattialta äkkään halukkaan partnerin: vuosia sitten lahjaksi saamani iso pehmolelu-kirahvi kaipaa ilmiselvästi pyörähtelykaveria. Humpan loppuvaiheessa iskevä intro tuntuu toki edelleen silkalta kidutukselta (kohta tämä loppuu, kohta tämä loppuu, kohta tämä loppuu), mutta nyt on voimaeläin tukena.

Siis saapa nähdä, mitä meikäläiselle neljänkymmenen humppaa hei+pelko pois -päivän jälkeen tapahtuu. Ensi syyskuussa on ainakin pakko mennä kuuntelemaan, mitä sanoo Helsinkiin jälleen tuleva Lorna Byrne, tuo enkelikirjojen tekijä.

P.S. Levyt paljastavat, että musiikin sanoittajathan ne vasta hörhöporukkaa ovat:

Aamunavaustanssahtelun top 3

1. Pelko pois. Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani. 4´17.

”Pelko pois, menen päin sen seiniä, ja halkeamista, valo paljastuu. Pelko pois, pelko pois. Ilman verkkoa ja valjaita, minä kaadun, kaadun kohti valoa.” (Tästä riimityksestä Sonia Choquette taatusti tykkäisi.)

2. Tämä tie. Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani. 4´44.

”Polje pyörääsi, polje, aina uuden mutkan taa. Tie kulkee oikeaan suuntaan ja pelko helpottaa. Tämä tie, tämä tie, tämä tie, tämä tie on se oikea. (Tuuren karavaani totisesti miettii elämänpolkuja.)

3. Paremmin kuin kukaan muu. Jari Sillanpää. 3´50.

”Sinä kuljet vierelläni, tunnet minut paremmin kuin tuntee kukaan muu.” (Tässä on pakko olla kysymys ns. henkioppaasta tai enkelistä. Siltsuhan tietää kuulemma muun muassa sen, miten parkkipaikka löytyy henkimaailman avustuksella.)

+ bonusbiisi

Pogostan Villiruusu. Kari Piironen. 3´44.

(Jos joku ei satu olemaan Karjalasta, eikä moinen sytytä, vaihtoehtona kansansalsaa, esimerkiksi mitä tahansa osastolta Gipsy Kings tai Azucar Moreno.)

Riitta Ryynänen

PMS. Siinäpä taas yksi ikävä juttu, jolle tuntuu olevan yllättävän vaikeaa tehdä mitään. Me Naisten numerossa 19/2012 annettiin muutama suht varma neuvo olon parantamiseksi. Mutta koska oireet ovat yleisiä, markkinat ovat avoimet myös epävarmemmille hoidoille. Tässä pari laatikon ulkopuolista ehdokasta ongelmien ratkaisuksi. Ei kannata teilata heti – placebolääkekin auttaa usein, kun vain uskoo tarpeeksi.

Helokkiöljykapselit. Sellaista vaivaa ei ehkä olekaan, mihin ei keskustelupalstoilla tarjottaisi helokkiöljykapseleita. Monet kertovat näiden auttavan kuukautisia edeltävästi kipeisiin rintoihin, jotkut raportoivat muitakin hyötyjä.

B6-vitamiini. Gynekologit kuulemma määräävät tätä silloin tällöin. Isoina annoksina, muttei liian isoina. Saattaa auttaa, saattaa olla ettei autakaan.

Soijatuotteet. Soijallahan tosiaan on jotain tekemistä naishormonien kanssa (tai no, soijan isoflavonit toimivat heikkoina estrogeeneinä). Ei se silti kuulemma auta mitään. Paitsi toisten mielestä tosi hyvin.

Mäkikuisma. Mielialayrtti, jota on käytetty masennuksen hoitoon. Miksei se tietty voisi auttaa pms-masennukseenkin.

Rannikkomännyn kuoriuute. Nimi kuulostaa huijaukselta, eikö? Rannikkomännyt ovat toisaalta vähän erilaisia kuin kuivan kankaan männyt, ehkä niissä on eri ominaisuudetkin? Mainoksen mukaan tasoittaa “kuukautisiin liittyvää tuskaista oloa”.

Maito. Kalsiumin puute on karmeiden pms-oireiden takana, väittävät jotkut. Maidon kanssa sitten kalaa, jotta tulee D-vitamiinia, joka auttaa kalsiumin imeytymistä.

Pellavarouhe. Nimimerkki Helpottunut suosittelee Ellit-keskustelupalstalla: KOKEILKAA PELLAVAROUHETTA PÄIVITTÄIN, ITSE OLEN OTTANUT AINAKIN 2 RKL/PV. MINULTA HÄVISI OIREET VAIKKA KÄRSIN HELVETILLISISTÄ PSYYKKISISTÄ. TUSKISTA VUOSIKAUSIA.

Heidi Heino

Se on nykymaailman trendi sellainen, että häissä pitäisi olla laiha. Siksi jenkkilässä hurjimmat morsmaikut menevät vaikka letkuruokintaan, kunhan mahtuvat minimaalisiin mekkoihinsa.

Onneksi suomalaismorsiamet ovat tervejärkisempiä, niin kuin vaikkapa Heidi, jota haastattelin juttuun Hoikka kuin morsian (Me Naiset 18/2012). Hän luotti perinteiseen syö vähemmän ja liiku enemmän -metodiin.

Mutta ei parisuhteen painovaikutus rajoitu pelkästään häitä edeltävään aikaan. Rakkaus näkyy vyötäröllä niin myötä- kuin vastamäessä:

“Alkuhuuma on yleensä seksin suhteen otollista aikaa, joten syöminen jää vähän vähemmälle. Täydellä vatsalla kun ei ole kiva paneskella. Tiputus on yleensä kuitenkin vain parin kolmen kilon luokkaa, koska seksiviikonlopun jälkeen onkin sitten pakko saada kunnon ruokaa. Lisäksi suolavajetta tekee mieli korjata sipseillä.” Taina, 25

“Parisuhteen parhaita puoliahan on se, että on joku, jonka kanssa katsoa telkkaria. Telkkaria katsoessa taas tekee aina mieli syödä jotain: vähän oliiveja, punkkupullon pohjat, Maxi-Tupla puoliksi. Vakiintuneen parisuhteen aiheuttama painonnousu on siis tullut tutuksi.” Salla, 37

“Olen sopinut poikaystäväni kanssa, että me emme plösähdä, vaikka seurustelemme. Toiselle saa siis sanoa, jos jenkkakahvaa alkaa tulla. Ei hirveästi innosta mikään sohvanpohja-sipsinmussutusparisuhde, josta on vain lyhyt matka luovuttaneeseen verkkarimammailuun.” Anita, 27

“Olen niitä ihmisiä, jotka rakastavat ruualla. Olen lihottanut kaikki poikaystäväni seurustelun alkuvaiheessa ja olen lihonut siinä sivussa itsekin. Kaverit nauravat, että poikaystäväni muuttuvat kanssani aika kookkaiksi. Olen siis rakastanut heitä liikaa. Alkuhuuman taannuttua olenkin sitten aloittanut aina hullun kuntokuurin.” Riina, 40

“Sydänsurut laihduttavat. Eron aikaan mikään ei kiinnostanut, uni ei tullut eikä ruokakaan maistunut. Laihdutusmetodi ei ollut kyllä kovin tehokas: surujen tasaannuttua sama kävi myös painolle ja ne muutamat menetetyt kilot palasivat takaisin.” Sirkku, 27

Heini Maksimainen

Me Naisissa 17/2012 on haastattelu Prinz von Hessen -viinitilan isännästä Donatus von Hessenistä. Haastattelun kylkiäisenä tuli päivällinen, jossa maahantuojan, viinitilan ja median edustajat maistelivat tilan Riesling-viinejä. Laseja oli katettu varmaan jokaista tilan tuotetta varten. Olin alipukeutunut.

Päivällisellä keskusteltiin paljon viineistä. En pysynyt keskustelussa mukana kuin hetkittäin, koska kirjoitan töissä ihan muista aiheista ja nautin baarissa yleensä ilolla talon viiniä. Lisäksi kävi niin, että aina, kun katseeni unohtui hetkeksi tarkastelemaan vastapäistä lipastoa koristavaa posliinilinnut+pajunkissat -asetelmaa, joku kävi kaatamassa lasiini lisää Prinz von Hesseniä. Näistä syistä ehkä johtuu, että muistiinpanot illasta ovat hajanaiset ja epätyydyttävät. Mutta ei se mitään.

Klo 20.00
Alkukeitto ja Prinz von Hessen H -Riesling

Brasilian viinintuotanto nousee kuulemma kohisten. Lupaavia viinejä. Ovat äskettäin vaihtaneet pergola-tyyppiset viinitarhansa jonkun muun tyyppisiin. Vuosi 2010 oli huono viinivuosi ympäri Eurooppaa, säät eivät suosineet. 40 prosenttia sadosta pilalla, huono vuosikerta. Nykyään sitä kuitenkin markkinoidaan mahtavana harvinaisuusvuosikertana – ovat ketkut jotenkin onnistuneet kääntämään epäonnen edukseen.

Klo 20.45
Pääruoka ja Prinz von Hessen Dachsfilet

Meinasin jättää viinin kohtuullisuussyistä juomatta, mutta sitten joku huomautti, että pullo maksaisi Alkossa todella paljon, joten annoin mennä. Keskustelunaiheet: Hanapakkaus – viinitilallisten mielestä vulgaariuden huippu, mutta Pohjoismaissa niitä halutaan, ja niinpä niitä myös meille tarjotaan. Korkista tehdyt pullonkorkit: ranskalaiset eivät olekaan pahimpia perinteisiin pidättyjiä, vaan portugalilaiset ovat varsinaisia korkkinatseja. Mikään synteettinen materiaali ei kelpaa pulloa sulkemaan. Korkkinatseista tulee jotenkin, en tiedä miksi, mieleen työkaverini kommentti, että jos Prinz von Hessen -hanapakkaus on vulgaariudessaan jonkun mielestä skandaali, onko netissä jo olemassa meemi “Hitler kuulee Riesling-hanapakkauksesta”. Vähän alkaa naurattaa, mutta terästäydyn.

Klo 21.30
Juustoja ja joku viini

Tammisuus. 90-luvulla tykättiin kovasti tammisista viineistä. Tamminen Chardonnay oli muodikasta. Nykyään suositaan hedelmäisempää, raikasta makua, ja ei ainakaan uusia tammitynnyreitä, vanhaa tammea korkeintaan. Jossain viime hetkinä juodussa viinissä on ilmeisesti mukana häivähdys tammea, mikä herättää pöydän ympärillä hämmennystä ja yllättyneisyyttä. Minulle selitetään, että Rieslingin ja tammen yhdistäminen on harvinainen veto. Lisäksi olen kysellyt vierustovereilta kiihkeästi tietoja tynnyreiden koosta, ja niitähän on monenkokoisia. Myös valtavan isoja, ovaalinmuotoisia tankkeja.

Klo 22.00
Jälkiruoka, viintä

Viiniasiantuntija Essi Avellán spekulaatioiden kohteena. Voiko olla, ettei hän oikeasti erottanut vuoden 2011 Berlin Tasting -tapahtuman esimaistajan roolissa chileläistä ja ranskalaista viiniä toisistaan. Mukana olleiden läsnäolijoiden mielestä chileläiselle juomalle tyypillinen, makea pippurisuus oli helposti bongattavissa – voiko olla, että Essi halusi vain tällä tavalla osoittaa, että piti chileläisviiniä ranskalaisen arvoisena? Essi vienee salaisuuden mukanaan hautaan.

Heidi Heino

‘Kun olet kerran testannut grillivarrasta, paluuta ei enää ole’, väittää arvostetun grillimerkin kevätjulkaisu. Nykyään käydään kiivasta kilpavarustelua paitsi grillien ominaisuuksista, myös niihin liitettävistä lisäosista. Napinpainalluksella toimiva sähköinen grillivarras on tänä kesänä ilmeisesti se juttu, jolla tehdään vaikutus mökkivieraisiin.

Harmillista, sillä varras näyttää sopivan vain tiettyihin merkkigrilleihin, eikä omani kuulu niihin. Olen hävinnyt kesän grillikisan, jos en pistä uusiksi koko kalustoa.

Kuvatessamme varhain maaliskuussa grillikauden avajaisjuttua sytytimme tulet heppoiseen mutta hellyttävään minipallogrilliin. Hiilloksen tekeytyessä, kevätauringon lempeässä paisteessa, olo oli hetkessä sama kuin ammoin isovanhempieni rintamamiestalon takapihalla kuumina 70–luvun kesäpäivinä. Silloin ukkini tapasi viritellä grillitulet vanhan, puoliksi sahatun öljytynnyrin sisälle. Samanlainen pysähtyneisyyden ja levollisuuden tunnelma liittyy myös muihin lapsuuteni grillausmuistoihin. Niihin, joissa kokoonnuttiin taloyhtiön pihatalkoiden jälkeen tiilistä muuratun pihagrillin ääreen. Ja niihin, joissa järsittiin uimapaikkojen grillikatoksissa tulen mustuttamia campingeja – märkiin pyyhkeisiin kääriintyneinä, liiasta uimisesta kalisevilla hampailla.

Tunnustan, että vaikka haluaisinkin ehkä sanoutua irti kilpavarustelusta grillirintamalla, olen siihen jo sortunut. Ensimmäinen hankinta kodin vastavalmistuneelle terassille kun oli, kyllä vaan, se niin siisti ja kätevä kaasugrilli. Se on osoittautunut oivalliseksi lapsiperheen kesäarkiruokailun työjuhdaksi ja ennen kaikkea grilliruokakuvausten monitoimikoneeksi. Mutta eteeristä lapsuuden grillaustunnelmaa sen ääressä on vaikea saavuttaa.

Rullatessani läpi Suomi24-sivujen ‘hiili- vs. kaasugrilli’ -keskusteluketjua huomaan kallistuvani vuoroin hiiligrillien ja vuoroin kaasugrillien kannattajien puolelle. Yhteistä ketjun kommenteille on, että niistä kaikista tihkuu voimakas testosteroni. Käsitän tirkisteleväni yhteen miehisyyden pyhäkköön, jossa oikealla tekniikalla ja aidoilla välineillä erotellaan tosiurokset tavallisista kaduntallaajista. Opin, että hiiligrilli on se aito ja jäljittelemätön tapa valmistaa äijäpihvit, ja että kaasugrilli on niitä varten, jotka haluu saada ´sit pilhalt nopeest ja helpost jotain kivaa´. Toisaalta valurauta- tai laavakivin varustettu, hyvin säädettävä ja helposti puhdistettava kaasugrilli hakkaa kuulemma käyttömukavuudessa hiiligrillit mennen tullen. Ja saahan sen savunaromin aikaiseksi kätevästi savustuslastuilla.

Lopulta harkitsen muurauttavani pihalle ensi kesänä varmuudeksi myös perinteisen tulisijan, vaikka olenkin edelleen sitä mieltä, että tärkeintä grillauksessa on, että kokkikin on rento ja kiireetön. Ja että grillaamisen tulisi olla hauskaa, ihmisiä yhteen kokoavaa toimintaa. Ja että ne, jotka ottavat grillaamisen liian vakavasti, lopulta pilaavat koko homman.

Marja Samuli

Muistan sen hetken kuin eilisen. Olin yläasteikäisenä tyttökuoron kanssa kuoroleirillä Helsingissä. Kun menin illalla majapaikkamme vessaan, loisteputken kalvakka valo osui suoraan reiteeni. Siihen muodostui outo varjo. Puristelin kohtaa, peilailin sitä ja sitten tajusin: tämä on nyt sitä selluliittia. Lapsuuteni oli loppunut jo jokunen vuosi aiemmin, mutta tämä oli jonkinlainen alleviivaus sille, että jotain oli peruuttamattomasti ohi.

Purkki- ja purnukkahyllyjen tarjoamat ratkaisut alkoivat kiinnostaa lukioikäisenä, kun kosmetologiksi opiskeleva ystäväni hehkutti testaamaansa selluliittigeeliä. Kuulemma ihoa kuumotti ja kihelmöi siihen malliin, ettei tuote voinut olla tehoton. Se jäi kuitenkin houkuttelevuudestaan huolimatta kokeilematta, sillä tökötin hinta olisi kirpaissut vähän liikaa.

Kauneustoimittajan työssä voiteita on tullut testattua teinivuosien edestä milloin toiveikkaimmin, milloin turhautuneimmin fiiliksin. Uskon eniten ruokavalion ja liikunnan merkitykseen, mutta kirjoitan silti ilolla voiteista, härveleistä ja hoidoista, kuten Me Naisten numerossa 12. Toivo se on pienikin toivo.

Innostun voiteiden käytöstä yleensä silloin, kun on tullut liikuttua paljon ja syötyä järkevästi. Ei tunnu yhtään hassummalta käyttää suihkun jälkeen muutama minuutti reisien kuivaharjaamiseen ja levittää päälle selluliittigeeliä, jolloin terveellinen elämä tuntuu mahtavan kokonaisvaltaiselta. Itsensä hoitaminen on palkitsevaa. Ja mikä parasta, ihoa kuumottaa ja kihelmöi juuri siihen malliin, mistä aikoinaan haaveilin.

Elina Karemo

– Noo, jos oikein tuuri käy niin eihän sitä tiedä, vaikka olisin tässä teidän firmassanne tekemässä viidettä määräaikaisuutta putkeen.

– Näen itseni esimiehenä organisaatiossanne. Aion saada nyt tämän hakemani työpaikan, ja sen jälkeen otan kyynärpäät esiin ja alan raivata tietäni kohti huippua.

– Varmaankin kotona lasten kanssa. Haluaisin suurperheen, olen jättämässä ehkäisyä pois näillä hetkillä.

Miten kysymykseen “Missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua” pitäisi vastata? Vuosikymmenet vierivät, presidentit vaihtuvat, ammatteja häviää ja syntyy, mutta maailman turhauttavin työhaastattelukysymys on ja pysyy. Miksi?

Koska se on hyvä kysymys, väitti yksi henkilöstöpäällikkö, jota jututin Contact Forum -messuilla alkuvuodesta. Hän haluaisi työhaastattelussa kuulla ennen kaikkea hakijan unelmista, koska ne kertovat ihmisestä paljon. Kysymykseen voisi kuulemma kertoilla unelmista ylipäänsä, sellaisista, jotka eivät edes liity haettavaan työhön. Siis vaikka että haluaisi olla jonkun asian ehdottoman hyvä asiantuntija. Tai että haluaisi jossain vaiheessa elämäänsä työskennellä teeman X parissa, koska se kiinnostaa. Viittä vuotta ei kuulemma pidä ajatella kirjaimellisesti, vaan kysymyksen tarkoitus on vain kartoittaa henkilön persoonaa ja kunnianhimoa pitkällä tähtäimellä.

Muitakin neuvoja tuli: Kehu hakemuksissa itseäsi! Älä kehu liikaa! Kerro, mistä sait tietää työpaikasta! Älä kirjoita olevasi ”hyvä asiakaspalvelija”, ”tiimipelaaja”, ”sosiaalinen”, vaan kerro mieluummin kuvaava tarina elämästäsi tiimipelaajana. Älä töksäyttele vaan koeta tehdä hakemuksesta miellyttävä, sujuva lukukokemus! Saa olla hauskakin!

Haastatteluun kehotettiin menemään 10–15 minuuttia etuajassa, ilman krapulaa ja siisteissä vaatteissa, joiden tyyli on päätelty firman nettisivujen perusteella. Sitten olisi järkevintä puhua totta, koska valheista jää kiinni. Helppo homma, vai?

Heidi Heino

Tämä oli jutun pääkuva, mutta lehteen päätyikin teippailukuva.

Kokeilen mielelläni uusia ja erikoisiakin sisustusideoita, mutta teippikoristelu kuulosti minunkin korvissani aikamoiselta tuunaamiselta. Ajattelin, että teippien mukana seinistä lähtevät maalit ja tahma tuhoaa kalusteiden pinnat. Työparini Kristin oli sen sijaan rohkea ideoimaan ja räväkkä toteuttamaan Teipillä tuunattu -jutun (Me Naiset 11/2012) teippi- ja tarraleikkiä.

Valitsin kohteiksi makuuhuoneen ja kotitoimiston. Seinät saivat värikseen harmonisen siniharmaan, jotta tarrat ja teippaukset näkyvät.

Sisustusteippejä löytyi nettipuodeista ja lisäksi halusin käyttää varoitus- ja sähköteippejä, joiden värejä olen aina ihaillut. Ne ovat edullisia ja helposti saatavilla.

Kiertelin kirpputoreilla ja sisustusliikkeissä ja etsimässä kalusteita ja koristeita, joihin saisi teippaamalla uutta potkua.

Kun nettipuodista tilaamani teipit saapuivat, innostus tarttui viimein minuunkin. Kotona perheen miesväki ihmetteli kasvavaa sähköteippipinoa ja teini haaveili teippien päätyvän tietokone- ja mopovirityksiin. Kauniit värit ja kuviot saivat kädet syyhyämään. Ideoita olisi ollut vaikka koko lehden verran, joten niitä oli pakko karsia.

Jotta teippi kulkisi suoraan, ovat apukädet tarpeen. Avohylly saa uuden ilmeen varoitusteipistä.

Suunnittelimme Kristinin kanssa kuvat etukäteen, jotta kuvaaminen sujuisi näppärästi. Studiolla teippailin kalusteita kuvausta edellisenä päivänä ja nostelin huonekalut valmiiksi paikoilleen. Seinäteippien paikat valittiin vasta kuvauspäivänä kun kamera oli paikalla ja kuvakulma päätetty. Yleensä suunnittelen ja toteutan jutut itsekseni, mutta tämän jutun teossa Kristinin apukädet ja -aivot olivat kuvauspäivänä tarpeen.

Kuvauksen jälkeen seurasi mielenkiintoinen vaihe: teippien irrotus. Jännitin, miten teipit irtoavat kalusteista ja seinästä. Huoleni oli turha – jopa varoitusteippi irtosi näppärästi hyllystä.

Yllätyin iloisesti, miten hauskoja juttuja teipeillä saa aikaiseksi. Sisustamisen ei tarvitse olla niin vakavaa ja teippaamalla hullutkin ideat on nopea toteuttaa. Jos mieli muuttuu, teippisisustus on helppo purkaa.

Käytännön vinkkejä teippaamiseen:

• Pitkähiuksinen, laita pipo päähän tai hiukset ponnarille teipatessa. Irtokarvat teippien välissä eivät käy taiteesta.
• Kokeile ensin pieniin pintoihin. Sähköteipit irtoavat helposti, mutta leveämmät teipit voivat olla liimaisempia.
• Pyydä kaveri avuksi isommissa tilanrajausteippauksissa. Yksin ei ylety pitkiin vetoihin.

Tosi taidetta? Teippimytty seinällä herättäisi ainakin huomion.

Mari Meriläinen, kuvat Tuomas Kolehmainen

Tarkoitus oli vain vilkaista.

Kävin haastattelumatkalla Tampereella omakustannekirjoja kertovaa juttuani Tämä kirja on minun (MN 10/2012) varten, ja paluumatkalle sain mukaani pinon luettavaa. Junassa otin käteeni kirjoista päällimmäisen, Sodan ja ikävän vuodet. Sen oli kirjoittanut eläkkeellä oleva yliopiston lehtori Ulla Talvitie, ja se kertoi kirjoittajan vanhempien tarinan sotavuosien ajalta.

Tarkoitus oli tosiaan vain vilkaista, mutta äkkiä juna olikin jo Helsingissä, enkä olisi millään malttanut laskea kirjaa käsistäni. Vivahteikas kirjeenvaihto ja päiväkirjamerkinnät imaisivat mukaansa, ja oli pakko saada tietää, miten Sirkan ja Paavon lopulta käy. Onneksi heti alussa oli jo paljastettu, että he saivat lapsia vielä sodan jälkeenkin, niin ei tarvinnut pelätä, kaatuuko Paavo rintamalla.

Suuri osa omakustanteiden tekijöistä on juuri Ulla Talvitien tapaisia, varttuneita kirjoittajia, jotka haluavat saada oman tai sukunsa tarinat säilöttyä kansiin.

– Toivon kolmen lapseni ja kuuden lapsenlapseni saavan kiinnostavaa tietoa sukunsa vaiheista ja uudenlaista ymmärrystä isovanhempiensa elämään, hän perustelee kirjan kirjoittamista.

Tällä kertaa sukusaaga kosketti myös täysin tuntematonta lukijaa.

Sanna Sommers

Kotimaiset lampaan- ja porontaljat sekä muut pörröiset peitot ja tyynyt ovat talven sisustuksen ykkösjuttu.  Siksi halusin saada trendin nopeasti esille myös lehteen (Piknik pakkasessa, Me Naiset 9/2012).

Ulkona oli yksi talven kauneimmista talvipäivistä, kun me istuimme sisätiloissa suunnittelemassa jo tulevan kauden sisustusaiheita. Terassi- ja parvekekausi alkaa kohta, mutta vieläkö ehtisi tehdä talvisen sisustusjutun, jossa hanki hohtaa ja pakkanen paukkuu?

Jos minulla olisi oma piha, en tyytyisi katselemaan ikkunasta talven kauneimpia päiviä vaan raahaisin kalusteet ulos ja järjestäisin kaakaobrunssin ystävilleni. Kesä on turhan lyhyt aika nauttia omasta pihasta. Talvellakin tarkenee ulkona, jos vain pääsee vällyjen väliin.

Lifestyle-tiimini piti ideastani napata kalusteet kainaloon ja suunnata pihalle, joten sain jutulle tilaa kolme sivua. Halusin mukaan kotimaisia astioita, lämpimän karvaisia taljoja ja pörröisiä peittoja. Työnimeksi tuli Karvoja ja kaakaota.

Varasin studiolta kuvaajaksi Piia Arnouldin ja selitin ideani. Piia oli heti innostunut, aina on kiva päästä ulos kuvaamaan.

Vapaa-aikanani kävelin ympäri Espoota etsien hyvää kuvauspaikkaa jutulle. Halusin taustalle kauniita koivunrunkoja. Ei autoja, taloja eikä liikennemerkkejä. Löysin vanhan koulun pihalta täydellisesti kaartuvat puut, joiden oksilla lumi kimalteli kutsuvasti.

Kiertelin sisustusliikkeissä, surffailin netissä ja soittelin tuotteiden valmistajille. Klaffituoleja ja -pöytää oli hankala löytää, kun terassikausi on vasta alkamassa.

Kuvausta edeltävänä viikonloppuna kävin vielä kuvauspaikalla. Kauniista miljööstä ei ollut jälkeäkään, vaan pihasta oli tehty lähitienoon lumenkaatopaikka. Iltasauna jäi väliin, kun tarvoin ympäriinsä etsien kauniita koivuja. Se kannatti, ja löysin paikan, joka tarjosi useampiakin vaihtoehtoja kunhan ei antanut vieressä kulkevan autotien melun häiritä.

Päivä ennen sopimaamme kuvausta uutisissa toitotettiin, että Suomea lähestyy ennätyksellisen kova pakkasrintama. Vaikka ihmiset pärjäisivät, digitekniikka hyytyy armottomassa pakkasessa. Kun aamulla mittari näytti 23 astetta, siirsimme suosiolla kuvauksen varapäivään. Kuvasin studiossa jutun tuotekuvat. Kuvausastiat odottivat siellä pari päivää pakattuina ja valmiina retkelle.

Varakuvauspäivän aamuna pakkasta oli enää 6 astetta ja muutenkin hieno sää – aurinko paistoi ja hanki kimalsi. Onneksi tehokas kuvausjärjestäjäni Heli Ilkka oli pakannut mukaan pakettiautoon lapion, sille oli tarvetta. Vuorotellen kannoimme kalusteita ympäri hankea etsien täydellistä maisemaa ja lapiomme lumeen polkuja. Ohi ajavien autojen ikkunasta näky oli varmasti mielenkiintoinen.

Pakkanen piti meidät kiireisinä ja kun tarkka paikka löytyi, kaikki sujui vauhdilla. Ainoastaan kermavaahtospray petti, eikä sen tursottama vaahto ei kelvannut lopulliseen kaakaokuvaan. Pakkasrintaman taittumista kannatti malttaa odottaa, sillä kuvista tuli hienot. Aina on virkistävää päästä ulos kuvamaan, paisteeseen tai pakkaseen.

Mari Meriläinen, kuvat Piia Arnould