Perjantai klo 18.15. Kurkistan varovasti ravintola Leonardon ikkunasta ja yritän päättää, uskaltaudunko sisään vai jatkanko suosiolla kulman takana sijaitsevaan pikaruokalaan. McDonalds olisi yksinsyövälle helppo valinta, mutta minun ei tee mieli hampurilaista.
Italialaisravintolan pöydissä on valkoiset liinat ja täysi lasti asiakkaita. Paljettitoppeihin pukeutuneen pikkujouluväen keskustelu on niin intensiivistä, etteivät he huomaa tuloani. Ei huomaa tarjoilijakaan. Seison eteisessä yksin talvipomppa päällä ja yritän näyttää siltä kuin odottaisin jotakuta. Oikeasti vakoilen salaa kuuden hengen iloisesti pulputtavaa pöytäseuruetta ja olen kateellinen. Olisi kiva jutella jonkun kanssa.
– Syötkö yksin? tarjoilija katkaisee haaveilun.
En minä yleensä. Yllättävän paljonkin on kavereita, mutta he eivät vain nyt päässeet tulemaan, tekisi mieli sanoa. Tarjoilija näyttää paikan: pääsen nurkkapöytään valtavan tolpan taakse. Istun siellä hiljaa itsekseni kuin koulun jäähypulpetissa ja saan viereisen pöydän naisilta merkitseviä katseita. Ihan kuin heitä hiukan naurattaisi. Mikä heitä huvittaa? Pakko on kaivaa laukusta meikkipeili ja varmistaa, ettei ripsiväri ole levinnyt.
Kun tarjoilija tulee, valitsen listalta pelkän pääruuan ja valkoviinilasillisen. Ehkä se viestii lähiympäristöön, että olen vain ohikulkumatkalla. Kuuden ruokalajin illallisen nauttisin tietenkin runsaan ystäväjoukkoni seurassa.
Ennen kermaisen jättikatkarapurisoton tuloa on pakko yrittää tappaa aikaa jotenkin, joten menen kännykällä Facebookiin. Se on huono idea, sillä kaverin statuspäivitys alkaa naurattaa ja tyrskähtelen pian ääneen.
Mistä se johtuukin, että yksin syöminen on niin kiusallista! Äitiysloman hektisimmässä vaiheessa olisin todennäköisesti maksanut mitä tahansa siitä, että olisin saanut ruokailla vain omien ajatusteni kanssa. Nyt yksinäinen nurkkapöytä tuntuu nololta muistutukselta elämän häilyvyydestä. Synnymme yksin, kuolemme yksin.
Risotto on niin hyvää, että haluaisin päästä kehumaan sitä jollekin. Viereisen pöydän kyttääjille en kehtaa, joten soitan miehelle kotiin. Taustalta kuuluu lasten tappelua.
Ehkä sittenkin tilaan vielä jälkiruuan.
Sanna Wallenius
Mä en kiusaantumiseltani pysty edes kahvilassa istumaan yksinäni, ravintolasta en edes haaveile. Ystävistä kyllä.
Samoin Helsingissä lauantai-iltana oli haastavaa saada pöytä kahdelle muuta kuin ulko-oven vierestä vetoisesta pöydästä. Näimme monta neljän hengen pöytää vapaana ja pyysimme niitä, emme saaneet vaikka niihin ei ollut varauksia. Tämä toisessa italialaisravintolassa Aleksin kulmilla myös.
Vaihdoimme Fransmanniin, saimme loistavaa palvelua ja neljän hengen loosshin kahdelle ilman jupinoita.
Söimme pitkän kaavan mukaan 3 ruokalajia sekä viinit ja alkushampanjat.
Joku neljän hengen seurue olisi voinut jättää vähempi rahaa siihen italialaiseen. Heidän häpeä.
Yksinkin käyn ravintoloissa ja nautin siitäkin.
Mielestäni ei ole mitään ihmeelistä siinä, jos nainen syö tai käy kahvilla yksinään. Seurassa on mukavaa, mutta yksinkin pärjää hyvin.