Opin tämän jo lapsena kotoa: minkä voi tehdä itse, siitä ei kannata maksaa. Olen ollut otsatukkainen lähes koko ikäni, ja jo pikkuisena isä tai äiti saksi otsikseni pois silmiltä. Nykyään siitsin sen itse. Säästän pitkän pennin, sillä muuten joutuisin käymään kampaajalla muutaman viikon välein. Mikään ei näytä pahemmalta kuin ryhtinsä menettänyt otsis.

Hommahan on ihan iisi. Sen kun ottaa hyvät sakset käteen ja naps vaan! Ei kannata ottaa sitä niin vakavasti, sillä nykyäänhän kaikki vähän kummallinen on muodissa. Itse leikkasin otsikseni viime kerralla vähän liian leveäksi. Jos laitan tukan kiinni, näytän pottapäältä. Mutta onneksi kyseessä on kasvava luonnonvara.

Hyvät kerrostussakset pelastavat monelta. Niillä voi piilottaa sitä, että oma geometrinen silmä ei ole supertarkka.

Leikkaan otsikseni nykyään aina alasti. Tuntuu kamalalta, kun pienet hiuspätkät kutittavat vaatteiden alla. Siistimisoperaation jälkeen menen myös aina suihkuun, sillä vesi kuljettaa nämä pikkuhiukset helposti pois iholta.

Tero-Juhaniksi esittäytynyt mies tuli juttelemaan. Hänen avausrepliikkinsä oli: “Sun tukka on leikattu kamalan huonosti! Kannattaisko vaihtaa kampaajaa?” Olin leikannut otsikseni edellisenä päivänä. En vaihtanut, vaan tartuin taas aamulla saksiin ja siistin kohdan, josta Tero-Juhani huomautti.

-Mari Julku

Hyvät naiset, voin kertoa teille epäonnistumisten syvällä rintaäänellä: ei se kannata. Tiedän kyllä, että homman luulisi olevan helppoa: sen kun hankkii terävät sakset ja pitää käden vakaana. Valitettavasti se ei ole ollenkaan niin yksinkertaista.

Olen leikannut itse otsatukkaani kymmenkunta kertaa. Lähes jokaisen operaation jälkeen olen tuhertanut itkua peilin edessä ja todennut, että ei olisi kannattanut.

Kerran olen leikannut kolon toiseen kulmakarvaani.

Kerran olen napsaissut pois tukun ripsiä – ja jokainen osaa kuvitella, kuinka lähellä silmämunaani sakset ovat tässä vaiheessa louskuttaneet.

Lievemmissä tapauksissa otsiksesta on tullut vino tai epätasainen, kutittavia hiushaituvia on ollut joka paikassa, tai sitten on käynyt klassinen ”tuosta vielä vähän” –ilmiö, jonka jälkeen otsiksesta on jäljellä kummallinen, Spock-henkinen nysä.

Ei se kannata. Mutta silti viimeksi viikko sitten löysin itseni peilin edestä saksien kanssa. Korjaava kampaamoaika on jo varattu.

-Maija Kangasluoma

Vinkit kotileikkuuseen. Kerro myös oma tukanleikkuutarinasi ja voita hiustuotteita!

No paljonko se lasi viiniä maksaa?

Lyhenne TANSTAAFL tulee sanoista There ain’t no such thing as a free lunch ja se tarkoittaa, että ilmainen, asiantuntijan loihtima meikkipohja maksaa helposti 76 euroa (meikkivoide 30 €, meikkisivellin 40 € sekä lisäksi ruokaosastolta kolmioleipä ja pillimehu 6 euroa, onnistuneiden ostosten kunniaksi). Onhan se nyt noloa katsella kuulaana ja terveenvärisenä kimmeltävää nassuaan meikkiosaston peilistä ja lähteä sitten ostamatta mitään.

Osa 1: Pöydän lounaisosassa ajan sykkivällä hermostolla surffaamisesta todistavat uusimmat MeNaiset, Sport ja Cosmo sekä kuulokkeet YouTube-videoiden katseluun. YouTube on sellainen ovela paikka saibör-avaruudessa, jossa voi katsella yhtä aikaa liikkuvaa vhs-kuvaa sekä kuunnella stereoääntä! Täysin samanaikaisesti!

Työpydän lounaisosa

Osa2:  Työpöydän ydin. Elikkäs vähän niin kuin se maapallon sisällä pyörivä hehkuva rautapallo. Tietokone a.k.a tietsikka kahdella näytöllä niille, joiden karsastus nokittaa nykyaikaisen silmäkirurgian. 20 pulloa kynsilakkaa. Kaksi käsivoidetta, joista Hands&Nails 1990-luvulta.

Työpöydän rautaydin.

Osa 3:  Isosta kokonaiskuvasta voi havainnoida, että toimittaja ei olekaan juuri nyt työpisteellään katselemassa kenkien kuvia vaan juomassa samppanjaa Louis Vuittonin liikkeessä Madonnan marsun kanssa. Näin naistenlehdessä.

The Big Picture.

Mieluisimpia syömiskokemuksia muistelee auliisti. Niitä on myös hauska kuunnella. Sain huomata sen, kun tein gallupia maailman parhaista ruuista. Kadulla pysäyttämieni ihmisten kertomukset veivät Kolumbian mehubaareihin, hollantilaiseen riisipöytään ja Thaimaan rantakuppilaan, vaikka oikeasti seisoimme keskellä viimaista Helsinkiä.

Maukkaat muistelut saivat veden kielelle, mutta jotenkin pääsimme haastateltavien kanssa uudelle tasolle, kun puhe kääntyi kammottaviin ruokakokemuksiin. Yllätyin, miten elävästi muutama aikuinen muisteli neuvostoliittolaista ruokaa. Siitähän on jo vaikka kuinka kauan, mutta edelleen 70-luvun votkaturistin makunystyrät jäykistyivät kauhusta, kun hyytyneen ihrakerroksen peittämä kaalikeitto tuli puheeksi.

Kaksi bussia odottelevaa rouvaa puolestaan intoutui morkkaamaan norjalaista lipeäkalaa ja kuivia lampaanluita. Nuoren miehen Tunisian-loma oli tuhrautunut upporasvassa paistettuun roskaruokaan, vaikka tähtäimessä olivat olleet autenttisemmat maut. Inhon väristykset erottuivat jopa paksujen talvivaatteiden läpi.

Myönteisyys on yliarvostettu asia. Mukavista ruokakokemuksista ei synny yhtä meheviä tarinoita kuin niistä ällöttävistä muistoista. Omat kurjat hetkeni englantilaisessa keittiössä tulivat mieleen, kun lounaalle kiiruhtanut nainen kertoi kielikurssikokemuksestaan. Hän oli piilottanut isäntäperheen tarjoamat lihaleikkeleet taskuunsa, kun ne muuten olisivat tulleet tarjolle uudelleen seuraavana päivänä.

Kukkakaupan edessä kohtaamani opiskelija muisteli Japanissa nauttimaansa ateriaa, jonka kohokohta oli pöytägrillissä hypähdellyt jättisimpukka. Varmaan tuoretta ja hienoa, mutta hän olisi halunnut syödä eläimen vasta, kun joku muu on sen ensin tappanut.

Mikä herkullinen tuokio ällöttävien makumuistojen parissa! Tuntui yhtä vapauttavalta kuin aina silloin, kun pääsee ikätovereiden kanssa rypemään ikävissä kouluruokamuistoissa. Kuka siitä ihanasta uunipuurosta puhuisi, kun voi haukkua harmaata tillilihaa.

Katja Nordlund

Tamponi-, shampoo- ja rintaliiviostoksilla tulee usein sellainen olo, että jos olisi mies, moneen tarpeelliseen asiaan kuluisi paljon vähemmän rahaa. Sama juttu apteekin kassalla. Ehkäisyvalmisteet tekevät kukkaroon kuukausittain useamman kympin kokoisen loven.
Siksi olinkin ihan monttu auki, kun Lontoossa asuva ystäväni kertoi, että oli käynyt ottamassa terveyskeskuksessa ehkäisykapselin, eikä se maksanut yhtään mitään. Kiinnostavaa, tätähän on tutkittava tarkemmin!

Haastattelin Väestöliiton seksuaaliterveysklinikan lääkäriä (Edullisempaa ehkäisyä, MN 10/2010). Selvisi, että Suomessakin tarjolla on ilmaista ehkäisyä, mutta siitä ei moni tiedä. Jos on esimerkiksi hakenut pillerireseptit yksityiseltä lääkäriltä ja siirtyy myöhemmin uusimaan reseptiä terveyskeskukseen, ensimmäisen pillerisatsin voi pyytää maksutta. Ja vedota siihen, että sosiaali- ja terveysministeriö muuten suosittaa tätä. Terveyskeskus maksaa usein myös ehkäisyneuvontaan liittyvän ensimmäisen kierukan kustannukset.

Ministeriössäkin ollaan sitä mieltä, että ehkäisyn kustannukset ovat Suomessa korkeat. Täällä ehkäisyvälineistä joutuu maksamaan pääsääntöisesti aina itse (eli useimmiten me naiset joudumme maksamaan), kun esimerkiksi juuri Iso-Britanniassa ehkäisykapselin lisäksi kaikki ehkäisymenetelmät ovat kokonaan ilmaisia silloin, kun ne haetaan julkisen terveydenhuollon kautta. Kaikki!

Miksei Suomessa, hyvinvoinnin mallimaassa, tällainen naisen oikeuksiin liittyvä asia voisi toimia samoin? E-pilleri vapautti naiset jo 1960-luvulla ja on nykyään aika olennainen ”lääke”, mutta siitä ei vieläkään saa edes Kela-korvausta.

Tätä voi huudella, mutta simppeliä vastausta emme varmaan ihan heti saa.

Onneksi sosiaali- ja terveysministeriö sentään ajaa ilmaista ehkäisyä alle 20-vuotiaille, mutta täysin ilmaisia ehkäisyvälineitä – puhumattakaan hormonipommeja luomummista valmisteista – joudumme varmaan odottelemaan. Sillä välin kannattaa avata suunsa, ihmetellä ja kysyä, jos nykyinen ehkäisymenetelmä ei tunnu oikealta. Onhan meillä kuitenkin vaihtoehtoja.

Elina Jäntti

Jokaisella on joskus hattupäivä. Tukka on mallia lättänä tai harakanpesä, ja fiilis ulottuu päästä varpaisiin. Ole siinä sitten.

Silti erehdyin miettimään, onko tukanlaitto sitä tarpeellisinta apua ja auttamista, kun menin tekemään juttua (Hiuksen hieno ero, MN 9/2010) vähävaraisten kampaamosta, jossa kampaajat Henriikka Suistomaa, Djemile Ramadani ja Riitta Vuorela laittavat kerran kuussa hiuksia ilmaiseksi.

Että onko sillä tukalla nyt niin väliä. Tuskin se on toimeentulotuella elävän murheista suurin. Niin mietin.

Kuusi tuntia ja kymmenen muodonmuutosta myöhemmin tiesin, että tukalla on väliä. Aika paljonkin. Eikä sillä ole mitään tekemistä turhamaisuuden kanssa. Moni käveli kampaamon ovesta sisään itseään ja olemustaan anteeksipyydellen, hartiat lysyssä. Tunti ja vartti parturinpenkissä, ja aivan kuin siinä olisi suoristettu myös ryhtiä ja epävarmuus itsestä olisi lakaistu hiuspätkien mukana rikkalapion kautta roskikseen.

– Tukka ja kauneudenhoito eivät ole murheista suurimpia, vaan leipä ja leivänpäällinen. Mutta kun saa kerran tulla hemmoteltavaksi, niin siitä tulee hyvä olo. Ei vaan mielettömän upea olo. Sellainen, että nyt munkin kelpaa kevättä odotella, asiakkaana istunut Anneli Malkki sanoi ja puhui todennäköisesti monen muunkin suulla.

Todellinen 2 in 1 -kampaamo.

Johanna Lätti

Autoko pelkkä liikenneväline? Ei tosiaankaan! Me Naisten toimitus kertoo automuistonsa.

Johanna Lätti, toimittaja

Kävin lukion 30 kilometrin päässä kotipaikkakunnastani. Kuljin viikonlopuiksi kotiin kämppikseni Opel Corsan, “Sorsan”, kyydissä. Ne olivat jännittäviä matkoja. Kerran pahalla pakkasella auton lasit jäätyivät sisäpuolelta niin pahasti, että jouduin koko matkan skrapaamaan niitä. Kämppis tirkisteli pienestä reiästä. Pidettiin välillä ikkunoitakin auki, että nähtiin tielle. Päähän siinä jäätyi. Kotipihassa konepellin alta alkoi sitten tupruttaa savua. Kämppis huusi, “Ulos, nyt Sorsa räjähtää!”. Sitten juostiin. Ei se räjähtänyt, mutta keitti aika pahasti.

Kämppis myös väitti, että auto oli ostettu pesäpallolegenda Lauri “Tahko” Pihkalalta. Kukaan ei koskaan uskonut, että Tahko olisi moisella romulla ajanut.

Tiina Hämäläinen, toimittaja

Suomessa asuva ulkomaalainen kaverini kysyi, haluaisinko lainata kesän ajan hänen vanhaa autoaan. Sanoin aluksi, että no en. Sitten mietin, että olisi itse asiassa aika luonnikasta huristella sillä mökille ja tanssilavalle. Ja olihan se.

Tuli syksy, ja kaverini kysyi, haluaisinko ostaa kyseisen auton. Sanoin aluksi, että no en. Sitten mietin, että olisi itse asiassa aika luonnikasta huristella OMALLA autolla mökille ja tanssilavalle.

Tein laskelmia ja kyselin kaikilta, paljonko vanhasta Ford Sierrasta kannattaisi maksaa. Olin päättänyt olla tiukka, kun kaverini tuli luokseni auton papereitten kanssa. “Miltä kuulostaisi sata euroa? En oikein ehtisi myymään sitä muualle, kun muutan huomenna maasta”, hän selitti.

Autoni nimi on Kesäauto, ja käytän sitä silloin, kun voi ajaa kesärenkailla. Rakastan autoa hyvin paljon, ja sekin taitaa rakastaa minua, sillä tuleva kesä on jo meidän viides.

Anne Lindfors, premedia-operaattori

Lapsena 60-luvulla lähdimme pienellä autolla merelle kalaan ja mustikkaan. Neljä aikuista ja viisi lasta. Takapenkin takana oli niin sanottu hattuhylly, joka otettiin pois. Minä ja serkkuni pienimpinä istuimme polvillamme tavaratilassa päät hattuhyllyn paikalla.

Mari Meriläinen, visuaalinen assistentti

Isi osti hienon Ford Caprin hääautoksi, kun hän oli menossa äidin kanssa naimisiin. Äiti ompeli “näppäränä” tyttönä pyöreät pikkutyynyt takaikkunalle. Olin häissä morsiusneitona, ja matkalla kirkkoon nojailin tyynyihin ja tunsin, kuinka jokin raapi naamaa. Äiti oli ommellut hääkiireissänsä nuppineulat tyynyn sisälle. Nuppineulat jäivät tyynyihin vielä senkin jälkeen, kun auto myytiin. Me lapset olimme osanneet nojailla tyynýihin toispuoleisesti, toivottavasti auton uusi omistajakin.

Mirkka Isotalo, verkkotoimittaja

Opin jo hyvin nuorena, että Fiat on huono auto. Tädilläni oli limenvihreä Fiat, jolla päristelimme kesäreissuilla ollessani neljä-, viisivuotias. Auto jätti useammin kuin kerran meidät tienposkeen ja vaati työntöapua. Äitini ja tätini huokailusta puhinasta ja kiroilusta ymmärsin, että kun kasvan isoksi, minun kannattaa sijoittaa johonkin toiseen automerkkiin. Niin teki tätinikin. Muutamia vuosia taisteltuaan hän osti sähäkän punaisen Toyota Corollan, joka pelittää vielä tänäkin päivänä.”

Tanja Hakamo, toimittaja

Isänikin sortui kerran ostamaan Fiatin. Se oli hopeanharmaa sporttinen Fiat Mirafiori, jonka nimi oli ylivoimainen äännettävä nelivuotiaalle ja pian auto tunnettiinkin Mirahirviönä. Se kiidätti perhettämme uskollisesti aina kouluikääni asti, kunnes siihen iski mystinen vaiva: Mirahirviö sammui aina vasemmalle käännyttäessä. Ajoreittien suunnittelusta tuli melko haastavaa. Viimeinen muistikuvani Fiatista on, kun isäni kanssa seisomme Helsingin Hakaniemessä simahtaneen auton vierellä, ja äiti, jota olimme lähteneet hakemaan töistä, näkyy vastaan huristavan bussin ikkunasta lievästi kireäilmeisenä. Keskustaan ei vain mitenkään päässyt ilman vasemmalle kääntymistä.

Kuvaaja ja toimittaja raikkaina moottorikelkka-ajelun jälkeen.

Ensin oli kaukainen unelma siitä, että asun joskus Turun saaristossa. Sitten tuli unelma, että teen ainakin joskus reportaasijutun elämästä siellä, ja nimenomaan talvella. Olin päättänyt saarenkin jo pari vuotta sitten, mutta silti jutun (Merta pitkin kotiin, MN 7/2010) toteutumiseen meni näin säälittävän kauan.

– Miksi te Ahvensaareen tulette? Ei täällä ole mitään saaristolaiselämää, selvensi vuokramökkimme emäntä Marja Koskela-Gröndahl puhelimessa pari päivää ennen matkaa.

Siitä tiesin, että olemme menossa valokuvaaja Karoliina Paatoksen kanssa juuri sellaiselle saarelle, mistä haluan kertoa.

Olin kuullut huhuja, että saaristo muistuttaa Lappia. Molemmissa juodaan viinaa ja ammutaan peuroja ikkunasta, ainakin mielikuvissani. Näin jo silmissäni pääkuvan siitä, miten aito saaristolainen posauttaa keittiön ikkunasta riistaa hengiltä.

En tiedä vieläkään, onko huhuissa perää, sillä vaikka kuinka kehotimme Karoliinan kanssa ahvensaarelaisia elämään ihan niin kuin meitä ei olisikaan, kukaan ei edes avannut ikkunaa. Sen sijaan meitä vietiin mönkijällä ja moottorikelkalla jäällä, jota pitkin ei vielä muutama päivä aiemmin uskaltanut kulkea. Oli se realismia sekin!

Ahvensaaressa asuu vakituisesti seitsemän, kahdeksan ihmistä. Katselen vieläkin Helsingin katuja sillä silmällä, että täällähän on tsiljoona Ahvensaarta. Ja Ahvensaaressa on koko maailma.

Vaikka vietimme saarella kolmisen päivää, en voi edes esittää ymmärtäväni elämää siellä. Voin vain tehdä siitä oman tulkintani ja toivoa, että se avaa jotain jossain.

Lopuksi vielä ahvensaarelaisen Klasun ajatuksia:

a) ”Koko saaristo on sellanen, että erotaan ja otetaan naapurin ukko tai eukko. Menis ny vähän pitemmälle, edes Rymättylään.”

b) ”Mihin sä meet, jos äijä heittää sut täällä ulos? Tällä pakkasella, mihin meet? Saaristo on kamala paikka.”

c) ”Saaristossa kuuluu aina vähän haukkua, puhua paskaa toisista, muista se!”

d) ”Vaimo edellä jäällä, muista se!”

Haaveeni asua saaristossa tuli muuten taas takaisin. Ahvensaaressa ne nauraisivat, jos tietäisivät.

Tiina Hämäläinen

Ajatus hiipii usein mieleen aamuisin, kun värjöttelen bussipysäkillä ja viima puhaltaa kasvoihin: Miksi en ostanut sitä muhkeaa toppatakkia, joka sattui vastaan ostosreissulla viime syksynä?! Nyt sille olisi käyttöä.

Alkusyksyn leppeässä ilmastossa toppatakin hankkiminen tuntui kuitenkin liian aikaiselta. Kyllä minä vielä ehdin, ajattelin. Sitä paitsi eihän Etelä-Suomeen edes tule kunnon talvikelejä, joten luultavasti takki olisi ostoksena ihan turha.

Miten väärässä olinkaan, enkä ainoastaan ilmoista. Kun pakkaset ovat päällä, on toppatakin ostaminen jo myöhäistä. Jopa Helsingin kokoisessa kaupungissa kaupat huutavat ei oota, vaikka talvivaatteiden sesonki olisi parhaimmillaan.

Tämä ei johdu pelkästään siitä, että kaltaiseni mattimyöhäiset ovat rynnänneet liikkeisiin ja tyhjentäneet varastot. Vaatekauppa toimii nimittäin tarkasti suunniteltujen sesonkien mukaan. Mallistot vaihtuvat, tavaraa otetaan myytäväksi tasan sen verran, kun sitä arvellaan menevän. Ylimääräisiä varastoja ei pidetä. Kun myymälöissä on siirrytty kevätsesongin puolelle, talvivaatteita on enää turha hakea.

Fiksu kuluttaja osaakin varautua kaupan mielenliikkeisiin, koska päinvastoin kuvio ei toimi. Vaikka tuntuu tyhmältä etsiä untuvatakkia elokuun helteissä, vaihtoehtoja on vähän: joko ostat takkisi ajoissa tai palelet.

Mirkka Isotalo