Kuva Kimmo Räisänen

Tunnustettakoon se heti: minusta hedelmäpelit ovat epätoivoisten hiippareiden ja mummojen laji. Eihän niistä voita ikinä mitään.

Juttukeikka (Paljon pelissä MN 41/2010) Jyväskylässä sijaitsevaan Keljon Citymarkettiin oikoo ennakkoluuloja. Päivystän pelialueen luona kokonaisen perjantain, jonka aikana kahdeksan raha-automaatin luokse kurvaa väkeä koululaisista perheenäiteihin ja keski-ikäisiin miehiin. Viidenkymmenen euron täyspotin ehdin bongata koneiden ruuduilta kaksi kertaa. Lupaavaa.

Ehkä opin tykkäämään tästä, ajattelen ja pudotan Tuplapotti-hedelmäpeliin euron. Kisa on ohi ennen kuin ehdin edes innostua.

Koska olisi amatöörimäistä luovuttaa, syötän koneeseen uuden euron ja napsautan hedelmäkiekoille vauhtia. Sitten se tulee: metallisen kolikkosateen pauhu.

– Tämä on uskomatonta! hihkun, kunnes huomaan, että voitto osuikin viereiselle pelikoneelle. Hävettää oma riehaantuminen.

Tulee jotenkin petetty olo. Lompakossani on enää viisi- ja kymmensenttisiä, jotka eivät kelpaa pelivaluutaksi. Jos kelpaisivat, saattaisin piipahtaa raha-automaattien luokse useamminkin, sillä pikkukolikot ärsyttävät minua. Eihän niillä saa vuokrattua edes ostoskärryä.

Lohdutukseksi ostan kaupan kahvilasta pullan ja kahvin. Jos en olisi äsken tuhlannut kahta euroa hedelmäpeliin, voisin maksaa nyt käteisellä. Onneksi mukana on pankkikortti. Ja käsilaukussa arpa, jonka olen unohtanut raaputtaa. Hui, miten jännittää! Aivan pian voin olla viisikymmentätuhatta rikkaampi.

Tai sitten en.

Sanna Wallenius

Stella Attia asuu yksin Hankasalmella. Lähimpään kauppaan on 15 kilometriä. Kuva Outi Törmälä

Kun Nuuskamuikkunen on taas tapansa mukaan lähdössä talveksi etelään, saa Muumipeikko idean: hän lähtee mukaan. Vaikka hän Muumilaaksossa nukkuisikin talven yli, tuntisi hän olonsa yksinäiseksi ilman Nuuskamuikkusta. Nuuskamuikkunen kuitenkin kieltäytyy ottamasta ystäväänsä matkalle, sillä hän haluaa olla yksin. Jos hän saa viettää talven itsekseen, tuntuvat seura ja hälinä kesällä taas hyvältä.

Yllä oleva tarina on Muumilaakson tarinoista, ja se kertoo hyvin yksinolon ja yksinäisyyden eroista. Muumipeikko kaipaa seuraa, vaikka nukkuisikin, kun taas Nuuskamuikkunen haluaa olla yksin puolet vuodesta.

Tämä oli ajatuksena, kun lähdin tekemään reportaasia Yksin (MN 40/2010). Istuin kahvilassa Helsingin Kampin kauppakeskuksessa, metroaseman vieressä, kenties yhdessä pääkaupungin vilkkaimmista paikoista. Kahvilassa istui mies, joka tuijotti yksin eteensä. Kahvikuppi oli tyhjentynyt jo aikoja sitten. Miehen kasvot jäivät verkkokalvoilleni päiväkausiksi. Oliko hän ihminen, jolla ei kerta kaikkiaan ollut yhtään ystävää tai edes tuttavaa, vai oliko hän paennut suurperheen arkea ja meteliä puoleksi tunniksi tuntemattomien ihmisten keskelle?

Aloitin reportaasin tekemisen siitä, että etsin ihmisen, joka käy yksin kahvilla. Lehdessä oleva mies ei ole sama kuin Kampissa näkemäni, mutta hänellä oli paljon ajatuksia yksinolosta: välillä se on kivaa ja välillä ahdistavaa. Kolme muutakin jutussa esiintyvää ihmistä ovat ajatelleet yksinoloa ja yksinäisyyttä. Ensimmäinen tekee välillä vain hyvää, jälkimmäinen taas pidemmän päälle haavoja sieluun.

Mari Julku

Käsi ylös, kuinka moni muistaa tutkia rintansa aina kuukautisten jälkeen? En minä ainakaan. Kuka niitä nyt jaksaa olla kuukausittain hiplaamassa. Sitä paitsi rintasyöpähän on vanhojen naisten tauti. Ei se meikäläiseen iske.

Näin ajattelin pitkään, vaan enpä ajattele enää. Me Naisten tämän vuoden Roosa nauha -jutussa Anne, Anne-Maarit ja Pirkko kertovat, miltä rintasyöpä tuntuu. He ovat kaikki sairastuneet, kun ikä on vielä alkanut kolmosella. Kun elämä on ollut ihan kesken.

Erityisesti haastattelemani Annen tarina herätti. Annen lapset olivat 5 ja 6, kun hän löysi rinnastaan patin. Ajatus siitä, että hän ei saisi nähdä jälkikasvunsa varttuvan, tuntui Annesta kestämättömältä.

Rintasyövästä puhuminen typistyy turhan usein voivotteluksi siitä, että nainen on menettänyt tissinsä tai molemmat. Se ei ole ihme maailmassa, jossa naisen rinnat ovat palvonnan kohde. Mutta kaikkien jutussa haastateltujen naisten mielestä rintojen menetys oli murheista pienin.

Ja tarkemmin ajateltuna: onko niistä rinnoista naisille muuta kuin harmia? Aina ne ovat liian pienet tai isot, hölskyvät juostessa tai ovat muuten vain tiellä. Ja sitten niihin voi tulla tappava tauti.

Keväällä entinen työkaverini kuoli syöpään, hädin tuskin nelikymppisenä. Pieni poika jäi äidittömäksi.

Myös minulla on pieni poika. Ennen lapsen syntymää en koskaan pelännyt omaa kuolemaani, mutta nyt rintojen tutkiminen on yhtäkkiä alkanut kiinnostaa. Sitä paitsi olen syövän kohderyhmää: ikäkin alkaa jo kolmosella.

Essi Myllyoja

Kun haastattelin Pamela Tolaa Me Naisten tuoreimpaan numeroon (38/2010), esiin nousi yksi työkaveri ylitse muiden: Dome Karukoski. Ohjaaja ja näyttelijä tulivat suurelle yleisölle tunnetuksi ensimmäisestä yhteisestä elokuvastaan Tyttö sinä olet tähti, jonka jälkeen he tuntuvat työskennelleen yhdessä melkein jokaisessa projektissaan.

Pamelan mukaan parivaljakko ei tehnyt yhteistyötä ensimmäistä kertaa tuon leffan kuvauksissa, vaan jo aiemmin. Dome opiskeli tuolloin ohjausta Taideteollisessa korkeakoulussa ja tuli etsimään teatterikorkeakoululaisten joukosta esiintyjiä lyhytelokuvaansa. Jumppasalista ohjaajanalku sitten bongasi Pamelan teokseen, joka käsitteli sukupuolitauteja. Leffan nimi oli Hiivattomat.

Kouluaikoina alkanut ystävyys on Pamelan mukaan jatkunut jo noin kymmenen eri projektin verran. Kun kysyin Pamelalta, onko hän Domen luottonäyttelijä, vastaus oli varovaisen pohtiva.

- Ennemminkin olen Domen luottoihminen. Arvostan Domea tosi paljon ja hän minua. On helppoa, kun voin sanoa hänelle takaisin. Olemme hyviä ystäviä ja välimme ovat mutkattomat, Pamela jutteli.

Nyt parivaljakko nähdään jälleen parrasvaloissa yhtä aikaa. Yhteinen leffa Napapiirin sankarit on jo ehtinyt saada suuret hehkutukset Toronton elokuvafestivaaleilla, vaikkei sitä ole Suomessa vielä edes julkaistu.

Pakko sanoa, että odotan elokuvaa innokkaasti. Leffa digiboksin hankkimisesta aiheutuvasta riidasta ja siitä seuraavista kommelluksista kuulostaa juuri sopivan elämänmakuiselta: ainahan parisuhteen riitatilanteet saavat alkunsa jostain älyttömästä. Pistetään siis tilaukseen hyväksi havaittu sekoitus Pamsua ja Domppaa!

Rosanna Serkamo

Muli bwanji ja zikomo. Eli mitä kuuluu ja kiitos.

Siinä ruhtinaalliset chichewan kielen taitoni. Ja muli bwanjikin puuroutui suuhuni, kun seisoin malawilaisen Chilenjen perheen pihamaalla toukokuisena iltana.

Olimme tulleet kuvaaja Katjan Tähjän kanssa seuraamaan sokeriruokoa viljelevän perheen arkea ja ottamaan selvää, miten Reilun kaupan viljelijöiksi ryhtyminen oli vaikuttanut heidän elämäänsä.

Yritin hymyillä leveintä hymyäni, mutta kukaan ei hymyillyt takaisin: perheen naiset Rosaria, 50, ja Zione, 22, tuijottivat meitä ilmeettöminä. Perheen piti olla englanninkielinen, mutta naiset puhuivat englantia yhtä paljon kuin minä chichewaa. Ei ollut kovin hääppöinen hetki. Roikotimme Katjan kanssa välissämme Ikean sinistä kassia ja mietimme, että joko pohjalle sullotut tuliaiset, Marianne-karkit ja Suomi-muistipeli, pitäisi kaivaa esiin jäätä rikkomaan.

Tietävätköhän he miksi olemme täällä, Katja keksi epäillä. Ja siinäpä se. Perheen pää eli Zionen mies ja Rosarian poika Aubrey ei ollut kertonut muulle perheelle, että kaksi suomalaista naista olisi tulossa yli yön kestävälle vierailulle. Kun Aubrey porhalsi paikalle, alkoi tapahtua. Naiset kiikuttivat Ikea-kassin tiilitaloonsa, takapuolen alle tyrkytettiin tuolia ja takapihan keittiökopista alkoi nousta savua. ”Kyllähän me nyt itse, ja ei tässä mitään ruokaa tarvitse.” Toppuuttelevat yrityksemme kaikuivat ilmoille. Zikomolle tuli heti käyttöä.

Illan päätteeksi lähdimme naisten mukana joelle hakemaan vettä. Aubreyn jäädessä kotipihaan naapurin miesten kanssa, naiset rentoutuivat. Mittailivat meitä päästä varpaisiin ja katsoivat ensikertaa silmiin. Katja räpsi kuvia, ja yhdessä nauroimme hassuille ilmeille ja nyökyttelimme onnistuneille otoksille. Jäälautta välillämme oli kaventunut ja olo keventynyt. Kuka sitä puhetta niin paljon kaipaa.

Seuraavana päivänä olimme naisten mukana sokeripellolla ja kotitöissä. Upotimme varpaat pellon mutaan, tuijotimme yhdessä miten kananmunat kuplivat keitinvedessä, pesimme pyykkiä joella, teimme tiskiketjun, kokeilimme Zionen hamekankaita ja kävimme yhdessä ostamassa itsellemme omat kankaat.

Myöhemmin pyysin Aubreyta kertomaan, mitä naiset olivat jutelleet päivän aikana: silloin kun Zione kiivastui joella, kun Rosaria levitteli käsiään pellolla ja puhui taukoamatta, entä mikä nauratti Zionea ja Aubreyn siskoa Nginaa, kun he kattoivat ruokapöytää. Naiset vastailivat ujosti, Aubrey tulkkasi ja meitä kaikkia nauratti. No käyhän se näinkin.

Naiset olivat haltioissaan kylään saadusta kaivosta. Kun päivä kääntyi iltaan, lähdimme katsomaan sitä – nyt jo käsikynkässä.

Ja niinpä jäimme toiseksikin yöksi. Sinä iltana jäälautta suli lopullisesti. Puhuimme vähän, mutta tanssimme, taputimme käsiä yhteen, lauloimme ja hymyilimme sitäkin enemmän. Olihan täysikuu ja syytä pieneen juhlaan.

Afrikassa tanssilla ilmaistaan tunteita: iloa, surua ja pelkoa. Sinä iltana tanssien jaettu ilo oli yhteinen kielemme.

Johanna Lätti

Manna, Elias Koskimies ja Mirja Pyykkö kertoivat, miten rentoutuvat (MN 30/2010). Toimitus antaa omat rentoutumisvinkkinsä. Kuva Jukka Rapo.

Me Naisten toimituksen parhaat rentoutumiskeinot, jos aikaa on…

…15 minuuttia?
”Kuuntelen mindfulness-menetelmällä toteutettua rentoutuskasettia, joka auttaa tyhjentämään levottoman mielen.”
”Kävelen. Se selkeyttää ajatukset.”
”Menen Facebookiin. Jos tietokonetta ei ole lähettyvillä, katson kavereiden kuulumiset kännykän netin kautta. On rentouttavaa tietää, että kaikki tutut ovat vain parin klikkauksen päässä.”
”Jos pidän vartin tauon kesken työpäivän, juon kupin kahvia ja syön palan suklaata, selaan iltapäivälehdet tai muita aikakauslehtiä tai käyn tsekkaamassa blogit, joita seuraan. Näin hengähdän myös kotona.”

…ilta?
”Käyn kuntosalilla ja suihkun jälkeen heittäydyn sohvalle tuoreiden lehtien pariin.”
”Käyn syömässä hyvin, esimerkiksi terassiravintolassa meren äärellä. Kuohujuoma, hyvien ystävien seura ja Helsingin urbaani luonto auttavat rentoutumaan kiireisen arjen keskellä. Kotimatkan voi taittaa kesäillassa kävellen.”
”Käyn saunassa, katson ehkä leffan dvd:ltä, juon lasin tai pari kuivaa valkoviiniä tai jutskailen vain mieheni kanssa.”
”Jos illalla ei ole yhtään mitään ohjelmaa, päikkärit on ihan must juttu. Nukkuminen on ihanaa ja selventää ajatuksia! Voin nukkua missä vain ja milloin vain.”

…viikonloppu?
”Hyvään ja rentouttavaan viikonloppuun kuuluu paljon unta, kiireetöntä oleilua lapsen lapsen kanssa, kokkailua ja kotitöitä. Kotityöt eivät ole yhtään kauhistus vaan on mukavaa, että viikonloppuna ehtii rauhassa siivoilla, järkkäillä ja esim. ommella. Käyn myös ehkä kaupungilla tuhlaamassa rahaa, yleensä itseeni…”
”Ehdottomasti ainakin toisena viikonloppuiltana haluan mennä ulos: baari, siiderituoppi ja hyvä seura rentouttavat täydellisesti.”
”Lähden perheen kanssa maaseudun rauhaan. Unohdamme kellon ja kalenterin. Nukumme, kun nukuttaa, syömme, kun on nälkä. Ja nautimme luonnon rauhasta ja elämyksistä.”
”Lähden maalle vierailemaan vanhemmillani. Parhaimmassa tapauksessa nautin isäni valmistaman herkullisen kala-aterian mökillä.”

Tein tähänastisen toimittajaurani pahimman virheen: kirjoitin kotikylästäni (Rakkaudella Keikyälle 24/2010). Piti näköjään oppia kantapään kautta, ettei niin läheisestä asiasta pidä missään nimessä kirjoittaa.

Sen piti olla helppo homma. Kävisin vähän Keikyässä pällistelemässä, vaikka periaatteessa tiedän kaiken ulkomuistista. Muutama vuosiluvun tarkistus, ja ei kun juttu painoon.

En ole tehnyt mitään juttua yhtä kauan. Ensinnäkin yritin pimittää vanhemmiltani, että teen juttua kotiseudusta. Tuli rimakauhu. Pelkäsin, että he alkaisivat odottaa juttua ja pettyisivät, kun se ei olekaan hyvä. Soitin kuitenkin äidilleni viisikymmentä kertaa päivässä ”yhtä ihan pientä maaseutujuttua varten” ja kyselin ”ihan taustatiedoksi vaan” muun muassa minkälaiset kukat Kökkön-baarin terassilla onkaan. Kaikkea kun ei huomannut katsoa paikanpäällä.

Kirjoitusvaihe oli poikkeuksellisen kivulias. Yhtäkkiä minulla ei ollut enää hajuakaan, mitä haluan jutullani sanoa. Mielipiteeni kotikylästä myös vaihteli koko ajan: Keikyä on hieno paikka, kaikkien pitäisi muuttaa sinne. Ei kun se onkin ihan kuollut, en minä sinne voisi muuttaa.

Lehdessä se nyt kumminkin on, mutta en tiedä, uskallanko mennä Keikyään koko kesänä. Paikkaa kuvaillaan jutussa kuolleeksi junttilaksi ja keikyäläisiä kyylääjiksi, jotka ehdottavat minulle rasittavan usein juttuaiheita. Auts.

Rakastan keikyäläisiä. He ovat aidosti sitä, mitä ovat. Voi kyynel, unohdin tietysti kertoa sen jutussa.

Sisko soitti eilen. Hän oli käynyt Kökkössä kahvilla, ja siellä oli oltu jutusta aika innoissaan. Olen sittenkin vähän pirun ylpeä, että sain Keikyän maailmankartalle.

Tiina Hämäläinen

1. Resurssit

Jos haluat järjestää juhlat “mahdollisimman halvalla”, mene maistraattiin ja käy Teboililla viinerikahvilla. Mikään ei ole epäkunnioittavampaa vieraita kohtaan kuin pihtailla tarjoilusta.

2. Kermaperunat ja ylikypsä porsaan ulkofile

Tämähän oli hieno sunnuntairuoka 1980-luvulla, mutta keksisittekö mitään muuta tarjottavaa?

3. Askartelu

Vaikka väkertäisit kaasosi kanssa talven aikana koko paikallisen Tiimarin kartonkivaraston tyhjäksi, se ei tee loisteputkivalaistusta nuorisoseurantalosta sen juhlavampaa.

4. Sinun päiväsi

Mikäli kutsut paikalle 150 ihmistä, olisi ehkä hyvä ajatus ottaa heitäkin huomioon. Jos ohjelmassa on odottelua, tarjoa juotavaa. Jos ohjelmassa on tuntikausia parhaiden kavereiden sisäpiirivitsejä, ruksaa ne yli. Jos enosi haluaa esitää kavereidensa kanssa hauskaa mustalaisimitaatiota, ymmärrä sanoa ei.

5. Työvoima

Vaikka eletäänkin tasa-arvoisessa demokratiassa, juhlissa on ihan kivaa pitää vieraat ja palkolliset erillään.

6. Booli

Booliakin voisi lähestyä siltä kantilta, että se olisi mahdollisimman hyvää mahdollisimman halvan sijaan.

7. Bändi

Ei ole aina pakko ottaa sitä Kalevi Hämäläisen humppaorkesteria. Dj on aika nokkela vaihtoehto.

Mitkä ovat Kuunkuiskaajien tsäänssit euroviisuissa? Duo itse uskoo pääsevänsä finaaliin, mikä on itse asiassa todennäköistä: semifinaalin 17 kappaleesta 10 pääsee loppukilpailuun, joten tilastolliset mahikset ovat melkein 59 prosenttia!

Mitkä seikat sitten puoltavat Kuunkuiskaajien menestystä?

1. Tiistain ensimmäinen semifinaali on pullollaan umpitylsää tusinaballadia, joista taatusti ei jää mitään mieleen. Mukana on myös Viron ihmeellinen elektrohäröily ja Venäjän biisi, josta ei tiedä onko se vitsi vai tosissaan tehty. Suomi on tässä joukossa raikas ilmestys. Toinen semifinaali olisi ollut huomattavasti hankalampi.

2.  Suomen kappaleen esittävät todelliset ammattilaiset. Johanna Virtanen ja Susan Aho tekevät musiikkia työkseen ja ovat olleet Värttinän mukana suurilla areenoilla, joten live-esiintymiseen tämä homma ei kaadu. Ja Sussun haitarikin on tuunattu viisukuntoon! Siinä on nyt kunnon blingblingiä viisutyyliin.

3. Tsipale vetoaa varmasti Itä-Eurooppaan. Haitari- ja viulusävelet ovat tuoneet monelle mieleen vanhan ajan mustalaiskappaleet.

4. Ensimmäiset harjoitukset Oslosta ovat luvanneet hyvää. Kappaleen kertsiin on lisätty ripaus diskojumputusta ja esitys on jo varsin hiottu. Ulkomaiset viisufanit ovat nostaneet biisin harjoitusten perusteella kärkeen.

5. Yllättävää vetoapuakin on tullut. 5-vuotias slovakkipoika Timur hurmaa YouTubessa versiollaan Suomen edustuskappaleesta. Netissä kiertää myös Kuunkuiskaajat-parodia, jonka tekivät sveitsiläis- ja israelilaismiehet.

Kuunkuiskaajien mukaan miehet olivat pyytäneet kiltisti parodian julkaisulupaa. ”He sanoivat, että olemme parasta tämän vuoden viisuissa”, Johanna ja Susan kertovat.

Ehkä tämä kaksikko on lasten ja miesten suosikki? Ääniä siis ropisee!

6. Tänä vuonna puolet äänistä tulevat asiantuntijaraadeilta jo semifinaalivaiheessa. Suomen kappale on ”oikeaa” musiikkia, ei mikään teollinen dancejumputus. Asiantuntijat arvostanevat.

Huonostikin voi käydä…

1. Menikö etnobuumi jo? Alexander Rybak hurmasi viime vuonna viulubiisillään, mutta se saattaa tänä vuonna olla last season.

2. Suomi esiintyy semifinaalissa numerolla 5. Alkupäässä esiintyminen ei perinteisesti ole hyvä asia. Loppupään tsipaleet jäävät helpommin mieleen.

3. Taustatanssijamiehet vähän huolettavat. Vaarana on samanlainen myötähäpeä kuin CatCatin viisuilussa vuonna 1994.

4. Suomen kieli on iso kysymysmerkki. Viisuissa on pärjätty vierailla kielillä mielikuvituskielistä lähtien, mutta viisufanit ovat valitelleet, kun eivät tajua tämän biisin sanomaa. Jo pelkkä nimi Työlki ellää on varsin vaikea muunmaalaisille.

Optimismi siis voittaa 6-4! Uskon Suomen menevän heittämällä finaaliin, jossa taistelemme keskikastin sijoituksista, parhaimmillaan jopa top kympistä. Jo finaaliin pääsy on mahtava saavutus. Waldo’s peoplekaan ei siis suinkaan flopannut viime vuonna, vaikka se jäikin finaalin jumboksi: paljon kappaleita jää kuitenkin jo semivaiheeseen.

Mari Julku

Meillä informaatio-, tavara- ja ruokavuoren keskellä elävillä ihmisillä on muutama ongelma. Informaatio, tavarat ja ruoka. Kaikki noin pääosin ihan kivoja ja tarpeellisia asioita, mutta kun niitä pursuaa ovista ja ikkunoista, alkaa ahdistaa.

Ei ihme, että detoxin idea kiinnostaa. Detox-etuliitteellä on jo pitkään myyty tuotteita, joissa viitataan elimistön puhdistamiseen ja kuona-aineiden ja nesteiden poistoon. Nykyään detoxista puhuttaessa keskitytään enemmänkin siihen, kuinka kehoaan voi puhdistaa luopumalla muutamista kuona-aineita kasaavista ruoka-aineista ja siirtymällä kasvispainotteiseen ruokavalioon (Keho puhtaaksi MN 17/2010).

Trendi on hiipinyt Suomeen Yhdysvalloista, mutta olisi liian helppoa pitää sitä pelkästään markkinointikikkana.

Kun elämässä tuntuu olevan ihan liikaa kaikkea, moni haluaa karsia pois turhaa ja elää yksinkertaisempaa elämää. Vai mitä sanotte mediapaastoista, kulutuksen vähentämisestä, nelipäiväisistä työviikoista, hiljentymisretriiteistä, kotoiluvillityksestä ja joka mutkaan ilmestyvistä joogasaleista?

Elimistön puhdistamisen lisäksi detox-ajattelu tuntuu ulottuvan vähän jokaiselle elämän osa-alueelle.

Siitäkin alkaa näkyä merkkejä, että puhdistumisfilosofia on menossa astetta pidemmälle. Enää ei riitä kasvisruoka, täytyy olla superfoodia ja raakaravintoa. Ei riitä nelipäiväinen työviikko, täytyy pitää sapattivuosi.

Joogastakin on jo detox-versio. Helsinkiläisessä joogasali Asanassa järjestetään detox-joogaa, jossa tehdään erityisen paljon sellaisia joogaliikkeitä ja hengitysharjoituksia, jotka laittavat verenkiertoa ja aineenvaihduntaa voimakkaasti liikkeelle. Olen muuten kokeillut. En tiedä, miten paljon puhdistuin, mutta olin koko loppupäivän niin väsyneen rentoutuneessa tilassa, etten jaksanut tohottaa mitään ylimääräistä. Ehkä se oli sitten sitä detoxia.

Elina Jäntti