Tein tähänastisen toimittajaurani pahimman virheen: kirjoitin kotikylästäni (Rakkaudella Keikyälle 24/2010). Piti näköjään oppia kantapään kautta, ettei niin läheisestä asiasta pidä missään nimessä kirjoittaa.
Sen piti olla helppo homma. Kävisin vähän Keikyässä pällistelemässä, vaikka periaatteessa tiedän kaiken ulkomuistista. Muutama vuosiluvun tarkistus, ja ei kun juttu painoon.
En ole tehnyt mitään juttua yhtä kauan. Ensinnäkin yritin pimittää vanhemmiltani, että teen juttua kotiseudusta. Tuli rimakauhu. Pelkäsin, että he alkaisivat odottaa juttua ja pettyisivät, kun se ei olekaan hyvä. Soitin kuitenkin äidilleni viisikymmentä kertaa päivässä ”yhtä ihan pientä maaseutujuttua varten” ja kyselin ”ihan taustatiedoksi vaan” muun muassa minkälaiset kukat Kökkön-baarin terassilla onkaan. Kaikkea kun ei huomannut katsoa paikanpäällä.
Kirjoitusvaihe oli poikkeuksellisen kivulias. Yhtäkkiä minulla ei ollut enää hajuakaan, mitä haluan jutullani sanoa. Mielipiteeni kotikylästä myös vaihteli koko ajan: Keikyä on hieno paikka, kaikkien pitäisi muuttaa sinne. Ei kun se onkin ihan kuollut, en minä sinne voisi muuttaa.
Lehdessä se nyt kumminkin on, mutta en tiedä, uskallanko mennä Keikyään koko kesänä. Paikkaa kuvaillaan jutussa kuolleeksi junttilaksi ja keikyäläisiä kyylääjiksi, jotka ehdottavat minulle rasittavan usein juttuaiheita. Auts.
Rakastan keikyäläisiä. He ovat aidosti sitä, mitä ovat. Voi kyynel, unohdin tietysti kertoa sen jutussa.
Sisko soitti eilen. Hän oli käynyt Kökkössä kahvilla, ja siellä oli oltu jutusta aika innoissaan. Olen sittenkin vähän pirun ylpeä, että sain Keikyän maailmankartalle.
Tiina Hämäläinen
Juttu Keikyästä oli yksi parhaista lehtenne (tai minkään muunkaan lehden) jutuista joita olen koskaan lukenut. Olen itse kotoisin Huittisista, siitä ihan naapurista ja miettinyt usein ihan samoja asioita. Toisaalta se on tuppukylä, toisaalta siellä on kaikki. Mutta en minäkään oikeasti Huittisiin kaipaa, kaipaan siihen lapsuusajan huolettomaan elämään. Aikuisen elämä kotikylässä olisi varmaankin ihan samanlaista kuin missä tahansa muualla.
Kirjoita tähän kommenttisi.
Juttu Keikyästä oli tosi ihana. Olen kotoisin Keikyästä.ja olin samana päivänä käymässä Keikyässä, kun MeNaiset lehdessä oli tämä kirjoitus. Muistelin siellä työväentalon suoralla samoja asioita, joita oli jutussakin. Keikyässä minäkin elin lapsuusajassa, missä oli kaikki, mitä tarvitsin. Enää en muuttaisi sinne, vaikka käynkin kesällä kerran viikossa Keikyässä.
Olin mukamas lukenut jo lehden kunnes huomasin siinä ihan uuden reportaasin! Miten lie mennytkään silmien ohi.Ehkä tuo SUURI rakkaushoroskooppi selittää asian;-). Miten monta kertaa olen ajatellut paluuta kotipitäjään mutta törmännyt samoihin ajatuksiin. Kuntaliitos tuntuu tutulta, sentään jäi oman “kylän” nimi elämään. Ja olen ylpeä siitä!En ole koskaan kommentoinut mihinkään lehtijuttuihin mutta tähän oli pakko! Kiitos hienosta jutusta! Mukavaa kesän jatkoa! Ehkä vielä jonain päivänä..
Hei juttu oli hyvä! Luin mielenkiinnolla, koska lapsena usein kyläilin Keikyässä, kaveri asui siellä ja Isällä oli mökki muutaman vuoden siellä,minkä harmikseni myi vuosia sitten. En ajattele lainkaan niin positiivisesti itse satakuntalaisesta kotikylästäni (Keikyässä ei tiedetä kyylämisestä vielä mitään…), mutta monet tunteet ja ajatukset jaoin. Hyvä,että uskalsit!
Entisenä Keikyäläisenä oli mahtava tunne löytää juttu lehdestä. Tunnelma oli lämmin mutta myöskin realistinen! En ehkä asuisi nykypäivän Keikyässä, mutta lapsuus ja nuoruus 80-luvun Keikyässä oli juuri kuin jutussasi, huoletonta, turvallista, lämmintä! Sitä toivoisin omillekin lapsilleni nykyisessä kotikunnassani, tuppukylässä!
Kiitos!!
Eikö toimittajantyöhön kuulu ottaa etäisyyttä? Jos työtä tekee sillä ehdolla että mitä äiti tai vanhemmat ovat mieltä niin Martti Paloheimon kirja lapsuuden haavoista ja kotivammaisuudesta saattaisi olla hyvää luettavaa, luin sen juuri itse ja jäin pohtimaan kovasti sen viestejä. En halua arvostella enkä olla negatiivinen
mutta tulipahan nyt mieleen, ohimennen…