Autoko pelkkä liikenneväline? Ei tosiaankaan! Me Naisten toimitus kertoo automuistonsa.
Johanna Lätti, toimittaja
Kävin lukion 30 kilometrin päässä kotipaikkakunnastani. Kuljin viikonlopuiksi kotiin kämppikseni Opel Corsan, “Sorsan”, kyydissä. Ne olivat jännittäviä matkoja. Kerran pahalla pakkasella auton lasit jäätyivät sisäpuolelta niin pahasti, että jouduin koko matkan skrapaamaan niitä. Kämppis tirkisteli pienestä reiästä. Pidettiin välillä ikkunoitakin auki, että nähtiin tielle. Päähän siinä jäätyi. Kotipihassa konepellin alta alkoi sitten tupruttaa savua. Kämppis huusi, “Ulos, nyt Sorsa räjähtää!”. Sitten juostiin. Ei se räjähtänyt, mutta keitti aika pahasti.
Kämppis myös väitti, että auto oli ostettu pesäpallolegenda Lauri “Tahko” Pihkalalta. Kukaan ei koskaan uskonut, että Tahko olisi moisella romulla ajanut.
Suomessa asuva ulkomaalainen kaverini kysyi, haluaisinko lainata kesän ajan hänen vanhaa autoaan. Sanoin aluksi, että no en. Sitten mietin, että olisi itse asiassa aika luonnikasta huristella sillä mökille ja tanssilavalle. Ja olihan se.
Tuli syksy, ja kaverini kysyi, haluaisinko ostaa kyseisen auton. Sanoin aluksi, että no en. Sitten mietin, että olisi itse asiassa aika luonnikasta huristella OMALLA autolla mökille ja tanssilavalle.
Tein laskelmia ja kyselin kaikilta, paljonko vanhasta Ford Sierrasta kannattaisi maksaa. Olin päättänyt olla tiukka, kun kaverini tuli luokseni auton papereitten kanssa. “Miltä kuulostaisi sata euroa? En oikein ehtisi myymään sitä muualle, kun muutan huomenna maasta”, hän selitti.
Autoni nimi on Kesäauto, ja käytän sitä silloin, kun voi ajaa kesärenkailla. Rakastan autoa hyvin paljon, ja sekin taitaa rakastaa minua, sillä tuleva kesä on jo meidän viides.
Anne Lindfors, premedia-operaattori
Lapsena 60-luvulla lähdimme pienellä autolla merelle kalaan ja mustikkaan. Neljä aikuista ja viisi lasta. Takapenkin takana oli niin sanottu hattuhylly, joka otettiin pois. Minä ja serkkuni pienimpinä istuimme polvillamme tavaratilassa päät hattuhyllyn paikalla.
Mari Meriläinen, visuaalinen assistentti
Isi osti hienon Ford Caprin hääautoksi, kun hän oli menossa äidin kanssa naimisiin. Äiti ompeli “näppäränä” tyttönä pyöreät pikkutyynyt takaikkunalle. Olin häissä morsiusneitona, ja matkalla kirkkoon nojailin tyynyihin ja tunsin, kuinka jokin raapi naamaa. Äiti oli ommellut hääkiireissänsä nuppineulat tyynyn sisälle. Nuppineulat jäivät tyynyihin vielä senkin jälkeen, kun auto myytiin. Me lapset olimme osanneet nojailla tyynýihin toispuoleisesti, toivottavasti auton uusi omistajakin.
Mirkka Isotalo, verkkotoimittaja
Opin jo hyvin nuorena, että Fiat on huono auto. Tädilläni oli limenvihreä Fiat, jolla päristelimme kesäreissuilla ollessani neljä-, viisivuotias. Auto jätti useammin kuin kerran meidät tienposkeen ja vaati työntöapua. Äitini ja tätini huokailusta puhinasta ja kiroilusta ymmärsin, että kun kasvan isoksi, minun kannattaa sijoittaa johonkin toiseen automerkkiin. Niin teki tätinikin. Muutamia vuosia taisteltuaan hän osti sähäkän punaisen Toyota Corollan, joka pelittää vielä tänäkin päivänä.”
Isänikin sortui kerran ostamaan Fiatin. Se oli hopeanharmaa sporttinen Fiat Mirafiori, jonka nimi oli ylivoimainen äännettävä nelivuotiaalle ja pian auto tunnettiinkin Mirahirviönä. Se kiidätti perhettämme uskollisesti aina kouluikääni asti, kunnes siihen iski mystinen vaiva: Mirahirviö sammui aina vasemmalle käännyttäessä. Ajoreittien suunnittelusta tuli melko haastavaa. Viimeinen muistikuvani Fiatista on, kun isäni kanssa seisomme Helsingin Hakaniemessä simahtaneen auton vierellä, ja äiti, jota olimme lähteneet hakemaan töistä, näkyy vastaan huristavan bussin ikkunasta lievästi kireäilmeisenä. Keskustaan ei vain mitenkään päässyt ilman vasemmalle kääntymistä.
