Jouluna moni nainen astuu epämukavuusaluelle.

Ei vähiten siksi, että silloin joutuu usein viettämään aikaa anopin – tai miniän – kanssa. Perheiden perinteet ovat niin erilaisia, että toisen tapa syödä lanttulaatikkoa tai ryystää jälkiruokaviiniä alkaa väkisinkin ärsyttää. Monesti päivä tai pari yhdessä riittää pinnan kiristymiseen ja oman reviirin kaipuuseen.

Tämä on se perinteinen mielikuva anopin ja miniän yhdessä olosta. Tosin vähän kliseinen. Tiedän anoppeja ja miniöitä, jotka tykkäävät toisistaan ja viihtyvät hyvin keskenään.

Silti myönnän, että odotin enemmän ristiriitoja, kun reissasin Särkisaloon tekemään reportaasia ”miniäkommuunista” (Kolmas nainen tuli taloon MN 51/52). Vähän päälle kolmikymppinen Timosen Sanna perheineen nimittäin asuu ja elää anoppinsa kanssa. Eikä siinä vielä kaikki, samassa talossa asuu vielä anopin anoppi!

Seurasin yhteiseloa parin päivän ajan, ja intin jatkuvasti, että ”eikö tuo nyt ärsytä” ja ”miten ihmeessä kestät tuota”. Eeei siinä mitään, mikäs tässä, ihan hyvin tämä menee, he vastailivat. Toki Sanna, anoppi-Aira ja anopinanoppi-Senja olivat joutuneet ratkomaan asumisessa moniakin käytännön epäselvyyksiä, mutta enimmäkseen homma toden totta toimi ilman, että keneltäkään nousi savua korvista.

Miten he siihen pystyvät? Kemioista se pitkälti on kiinni.

Sanna, Aira ja Senja sanoivat, että sujuvaan yhteisasumiseen tarvitaan hyvää luonnetta, ja sitä tuntui naisilla riittävän. Kaikki antoivat toistensa olla omassa rauhassa eivätkä kokeneet tarvetta huomautella toistensa elämäntyylistä.

Aika moni ei silti yhteiseloon pystyisi. Eikä se ole vain ihanne. Usein parisuhteiden ja maailmanrauhan kannalta on järkevää, että appivanhempien, miniöiden ja vävyjen välillä on vähän tilaa.

Toisaalta aika paljon bensaa säästyisi, jos sitä tilaa ei olisi kovin paljoa – useinhan anoppi on aika tärkeä apu esimerkiksi lastenhoidossa. Tai on hän tärkeä vähintään siksi, että voi ymmärtää, miksi oma puoliso on sellainen kuin on. Tai edes siksi, että hän on nainen, jolla on oma taustansa ja elämänsä.

Taidan olla joulumielellä: Minusta on kiva ajatella niin, että maailma olisi vähän parempi paikka, jos ihmiset yrittäisivät tajuta ja sietää toisiaan edes hiukan enemmän, myös ne anopit ja miniät.

Ehkä se voisi olla yksi tapa edistää sitä kuulua naisten välistä solidaarisuutta.

Kenties tämä ylevä ajatus auttaa kestämään, jos pyhinä hermo alkaa palaa.

Elina Jäntti

Teen vaatteiden ostopäätökset näppituntumalta ja fiiliksen mukaan. En voi silti täysin väittää, etteivätkö merkkien luomat mielikuvat myös vaikuttaisi. H&M – edullinen ja trendikäs, muttei välttämättä kestävä. Filippa K – minimalistinen, laadukas. Marimekko – perinteinen, suomalainen. Suomalaisista pienistä vaatemerkeistä minulla ei vielä ole tarpeeksi vahvoja mielikuvia, jotta osaisin suunnata sinne hamehimossani.

Koska Suomi on pieni ja ketjuliikkeiden dominoima markkina-alue, pienten merkkien on vaikea saada huomiota ja menestyä. Vielä tuntemattomien suunnittelijoiden on oltava luovan lahjakkuutensa lisäksi hyviä verkostoitumaan, markkinoimaan itseään ja hoitamaan yrityksensä raha-asioita. Näkyvyyttä ei kannata paheksua, jos haluaa menestyä ja saada nimensä tarpeeksi laajan asiakaskunnan tietoon.

Taideteollisesta korkeakoulusta valmistuu vuosittain nippu lahjakkaita suunnittelijoita, moni nuorista myös suuntaa hakemaan oppinsa ulkomailta. Osa muotilahjakkuuksista jää maailmalle, ja ehkä joskus palaa vielä takaisin Suomeen.

Esimerkiksi Lähimuodin luojat -jutussa (MN 50/2010) haastateltu suunnittelija Hanna Riiheläinen on työskennellyt New Yorkissa suunnittelija Zac Posenilla. Lumi Accessories -merkin Sanna Kantola puolestaan on suunnitellut laukkuja Ralph Laurenilla. Kenkäsuunnittelija Julia Lundsten asuu Lontoossa ja tekee sieltä käsin omien Finsk-kenkiensä lisäksi yhteistyötä niin kansainvälisten merkkien kuin Marimekonkin kanssa.

Suomalaisen suunnittelun muutosta leikkisästä ja värikkäästä maritytöstä hienostuneen aikuiseen ja omaperäisempään suuntaan on mukava seurata. Tällä hetkellä moni nuorista suomalaisista suunnittelijoista haaveilee tehtaassa valmistetusta vaatemallistosta. He haluavat olla suunnittelijoita eivätkä ompelijoita.

Odotan innolla ensimmäistä kaupallisen vaatemalliston läpimurtoa. Todennäköisesti se tapahtuu, kun merkki täyttää omat – ja varmasti monen muunkin pukeutujan – täydellisen ostoksen kriteerit ja vaatteet ovat:

• käyttötarkoitukseensa sopivia
• hyvin leikattuja
• laadukkaista, ympäristöystävällisistä materiaaleista valmistettuja
• hinnaltaan kohtuullisia.

Ei tämä minusta ole liikaa vaadittu.

Marjut Laukia

Seurapiiritoimittaja Henna Rautiaisella ja valokuvaaja Ari K. Ojalalla on vuosien kokemus Linnan juhlista.

Yksi kiireinen ilta Linnan juhlissa on taas takana.

Olen ollut Linnassa seitsemän kertaa. Juhlat sujuvat aina samalla kaavalla, mutta vieraat tekevät jokaisesta vuodesta erilaisen. Tänä vuonna erityisen hienoa oli kierrätyksen ja kestävän kehityksen teeman konkreettinen näkyminen. Presidentti Tarja Halonen tyttärineen oli pukeutunut kierrätysasuun – ja samaa muotia seurasivat monet kutsuvieraatkin.

Tarjan yllä nähtiin sama Kirsti Kasnion suunnittelema juhlapuku, jota presidentti käytti kesäkuussa Ruotsin kruununprinsessa Victorian ja prinssi Danielin häissä. Tytär Anna Halonen pyörähteli parketilla asussa, jolla Olarin Voimistelijoiden päävalmentaja Anneli Laine-Näätänen säväytti viime vuonna Linnassa. Puku oli värjätty uudelleen, ja hankkeen takana oli ollut kuulemma koko innostunut voimistelijajoukko.

Erikoisimpia kierrätysasuja Linnassa olivat kansanedustaja Katri Komin vanhoista sukkahousuista tehty asu sekä kansanedustaja Heli Järvinen pinkki puku, joka oli ommeltu Savonlinnan Oopperajuhlien Madame Butterfly -oopperan vanhoista banderolleista. Olivat selkeästi laadukasta kangasta, sillä viirit olivat heiluneet koko viime kesän ulkona säiden armoilla.

Kiirettä ja rentoa jutustelua

Toimittajalle Linnan juhlat on ristiriitainen työkeikka. Ehdottomasti parasta juhlissa on rento ilmapiiri. Linnassa kaikki ovat samalla viivalla. Nuori rockmuusikko ja yritysjohtaja vaihtavat sujuvasti kuulumisia. Ilmapiiri on välitön. Kenen tahansa kanssa voi aloittaa keskustelun.

On mahtavaa, kun normaalisti jäyhinä pidetyt vaikuttajat ovat yhden illan ajan letkeissä tunnelmissa ja läppä lentää. Aniharva kieltäytyy valokuvasta. Muistan vain kaksi kohtaamista, joissa kuva jäi ottamatta: pönäkkä vuorineuvos ei halunnut lehteen ja erään julkkisnaisen uusi miesystävä luikki kameroita karkuun.

Pahinta juhlissa on kiire. Kun muut maistelevat noutopöydän herkkuja ja kilistelevät Linnan kuuluisalla boolilla, toimittaja tuskailee kelloa vastaan.

Ensimmäisen kättelyn päätyttyä vieraiden jututtamiseen ja kuvaamiseen on aikaa vain pari tuntia. Se on vähän, kun lehteen on saatava noin 80 kuvaa ja kaikki mielenkiintoiset tyypit on bongattava. Lähes kaksituhatta kutsuttua ovat levittäytyneet kymmeniin saleihin ja salonkeihin, joten jo kiertämiseen kuluu aikaa. Tungos on todellinen, ja hikeä pukkaa. Onneksi monet tutut kasvot käyvät pyörähtämässä Linnan atriumissa, jossa tv-kamerat päivystävät.

Oman jännityksensä tuo sekin, ettei vieraslistaa kerrota etukäteen. Kutsuttuja voi vain arvailla juhlien teeman ja ajankohtaisten tapahtumien perusteella. Edeltävinä viikkoina seuraan tarkasti, ketkä kertovat kutsustaan. Tavatessani työmenoissani potentiaalisia Linna-julkkiksia, tiedustelen asiaa heiltä.

Presidentin luo

Itselläni Linnaan valmistautuminen alkaa aina samalla tavalla. Vuokraan yleensä puvun viime tipassa, paria viikkoa aiemmin. Minun ei tarvitse olla juhlien prinsessa, joten puvullani on vain yksi kriteeri: siinä pitää päästä liikkumaan ripeästi. Laahukset jääkööt muille!

Juhlapäivänä suuntaan meikkiin ja kampaukseen alkuiltapäivästä. Ehdin levähtää hetken kotona ennen kuin hurautan kuudeksi taksilla Linnaan. Ovella tarkistetaan kutsukortti ja henkilöpaperit. Turvatarkastaja läpivalaisee juhlalaukut ja kuvaajien kamerakassit.

Puoli seitsemän jälkeen presidentti puolisoineen ottaa toimittajat ja kuvaajat vastaan Peilisalissa. Tarja Halonen ja tohtori Pentti Arajärvi kertovat juhlan teemasta. Lyhyessä tapaamisessa paljastuu myös presidentin puvun suunnittelija. Keskustelutuokion jälkeen valokuvaajat ohjataan Valtiosaliin punaisen maton päähän rakennetulle korokkeelle. Toimittajat kipuavat toisen kerroksen parvelle seuraamaan kättelyn kulkua.

Missä ovat Tanja ja Sauli?

Kun kaikki Mariankadun puolelta saapuvat vieraat ovat sisällä, alkaa hässäkkä. Vaikka Linnassa työskentely sujuu vuodesta toiseen saman kaavan mukaan, vatsassa lentävistä perhosista ei silti pääse: mitä jos missaan jonkun tärkeän vieraan?

Näin oli käydä vuonna 2003, kun juhlien kohupari, juuri kihlautuneet Sauli Niinistö ja Tanja Karpela purjehtivat Linnaan. Lehdissä käydyt spekulaatiot parin mahdollisesta avioitumisesta ja salaa näpsityt kuvat olivat ilmeisest tehneet tehtävänsä, eikä pariskuntaa näkynyt Linnan suosituimmissa saleissa.

Ilta kului vauhdilla muita vieraita jututettaessa, kunnes noin viittä minuuttia ennen työajan loppumista tajusimme kauhuissamme kuvaajan kanssa, ettei meillä ole vielä yhteispotrettia Tanjasta ja Saulista. Ja kommentitkin pitäisi saada!

Lähdimme kiitämään tungoksen läpi salista toiseen, kunnes viimein löysimme parin jostain pienestä tupakkasalongista. Kyselin nopeasti tunnelmista ja kuvaajani ehti näpsäistä kolme ruutua, kun jostain takavasemmalta linssin eteen työntyi turvamiehen käsi. ”Kuvausaika loppuu nyt, kamerat pois!”

Huh, mikä tuuri, etteivät he olleet tupakkasalonkia seuraavassa huoneessa. Sinne emme olisi enää ehtineet.

PS: Puvutko pääosassa?

Suomessa ei ole kuninkaallisia, ja hyvä niin. Me tasavaltalaiset emme tuhlaa verovaroja kalliin instituution ylläpitoon. Mutta kolikolla on aina toinen puoli.

Seurapiiritoimittajana tiedän, että iltapukujuhlat ja todellinen glamour ovat harvassa – melkein tilaisuudessa kuin tilaisuudessa pärjää siistillä housuasulla tai cocktail-mekolla. Itsenäisyyspäivän juhlista on tullut näyttäytymispaikka, jossa valtakunnan kerma pynttäytyy parhaimpiinsa.

Johtuneeko tästä säihkeen vähyydestä, että kiinnostus juhlia kohtaan on vuodesta toiseen valtavaa. Linnan kuningattaret paistattelevat otsikoissa, ja kansa ruotii kahvipöydissä, kenen puku oli upein ja kuka kätteli presidenttiä mauttomassa hirvityksessä.

Joidenkin mielestä kilpavarustelussa on menty jo liian pitkälle. Mutta toisaalta – kuka voi kieltää, etteikö ole ihanaa saada edes joskus pukeutua ihan viimeisen päälle ilman ylitälläytymisen pelkoa?

Mielestäni puvut eivät varasta huomiota itse päätarkoitukselta, Suomen itsenäisyydeltä. Näyttävät asut kruunaavat arvokkaan tunnelman. Jokainen Linnaan kutsuttu tietää, miksi juhlissa on. Eikä kaikkien tarvitse käyttää isoja summia nimekkäiden suunnittelijoiden uniikkiunelmiin – vuokrapuvussa solahtaa aivan yhtä hienosti iloiseen kutsuvierasjoukkoon.

Henna Rautiainen

Kuva: Sami Repo

Jouluateria on vuoden tärkein ja perinteisin ateria – sitä suunnitellaan ja valmistellaan huolellisesti jopa kuukausia etukäteen. Siksi myös ruokajutun kimppuun käydään jo kesällä, kun jäätelökioskit ovat vielä paikallaan. Vaikka helle uuvuttaisi, on jaksettava pohtia, mikä on tänä vuonna toimivin yhdistelmä trendejä ja traditioita. Joko sushi on uinut joulupöytään? Uskaltaako rosollin maustekurkun vaihtaa tuoreeseen? Tekeekö kukaan enää imellettyä perunalaatikkoa?

Elokuussa ideat poukkoilivat vielä keskiajan pitopöydästä riihitontun joulun kautta kolmen tietäjän maustebileisiin. Kun joululehdet, -kirjat ja ruokablogit oli syyskuussa haarukoitu, oli aika tarttua toimeen vakavasti ja käydä ystävien kimppuun.

Saunomisen vilvoittelutauolla se sitten tuli. Inspiraatio, siis.

Mutta sitä edelsivät kovat löylyt, pari pulahdusta tappavan kylmään mereen ja lyhytkestoinen huimauskohtaus.

Puolihuolimaton tiedustelu joulun ruokasuunnitelmista sai Tainan ja Annikan puheliaiksi. Taina aikoi ulkomaanvuosien osterikokemusten jälkeen toteuttaa perinteisen Suomi-joulun, ensimmäistä kertaa elämässään. Harmi vain, ettei äiti ole enää neuvomassa, kuinka kinkku paistetaan ja rosolli rakennetaan.

Annikan kinkku- ja laatikkokiintiöt olivat täyttyneet. Vauvanruokaa muistuttava perunalaatikko ja jättikokoinen sianjalka eivät kuulemma enää herätä makunystyröitä. Nyt tarvittaisiin tuoreen inkiväärin kutitusta, limetin raikkautta ja chilin potkua. Tämän vuosituhannen makuja, kiitos.

Taina ja Annika mielessäni rakensin kaksi tietä jouluun – toisen ensimmäistä joulua pystyttävälle, toisen vaihtelunhaluiselle kokeilijalle. Kolmas vaihtoehto, joulu tunnissa, syntyi tuntemattomaksi jääneen saunatoverin huomautuksesta.

– Mitä te siitä joulusta jo nyt jauhatte? Kun tulen aattona töistä, jää joulupöydän pystyttämiseen ehkä tunti aikaa. Siinä ne pöperöt syntyvät, jos ovat syntyäkseen.

Katja Nordlund

Kuva: Kimmo Räisänen

Olen aina kuvitellut, että niin käy vain elokuvissa. En enää. Kuulin tutulta vartijalta, että Porvoossa asuu viisihenkinen perhe, jonka omakotitaloon murtauduttiin viime vuoden marraskuussa. Sattuuhan sitä, ajattelee moni. Ehkä, mutta harvemmin silloin, kun olet itse kotona.

Miten kaikki sitten tapahtui? Kävimme muutama viikko sitten jututtamassa Kultalahden perhettä, joka kuvaili yksityiskohtaisesti pelottavan yön tapahtumat.

10. marraskuuta, 2009

Kirkas valokiila tunkeutuu huoneeseen oviaukosta. Se risteilee levottomana ympäriinsä ja nuolee jokaisen nurkan: ensin kapeana nauhana lattiaa, sitten seinää valonheittimen tavoin. Äänetön hetki tuntuu niin epätodelliselta, että Kai Kultalahti, 49, päättelee näkevänsä unta. Siinä perheen pojat, Sami ja Henri ovat vielä pieniä ja pelleilevät alakerrassa taskulampuilla. Pian kikatus varmasti paljastaa veijarit, hän ajattelee.

Vasta kun huoneen oviaukon täyttää synkkä miehen hahmo, Kai tietää, ettei kyse ole leikistä. Ensin iholle hiipii kylmä hiki, sitten suoniin syöksyy raivoisa adrenaliinin pauhu. Sydän hakkaa kuin hullun miehen peltirumpu. Tämä ei ole unta. Tämä on totisinta totta ja meidän kodissamme on joku, porvoolainen perheenisä tajuaa. Sitten hän ampaisee sängystä ja huutaa niin kovaa kuin unisilla äänijänteillään pystyy:

”Mitä helvettiä täällä tapahtuu!”

Musta hahmo säpsähtää ja säntää eteiseen, jossa häntä odottaa huppupäinen mies. Ovenkarmit helisevät, kun miehet hyökkäävät ulos aamuyön pimeyteen. Kai ei ehdi tuntea pelkoa eikä miettiä seurauksia. Hän ampaisee vieraiden miesten perään avojaloin, vain sortsipyjama yllään.

Makea savuntuoksu

Kylmä maa nipistelee jalkapohjia, kun Kai juoksee omakotitalon pihan poikki ja yrittää nähdä, keitä tunkeutujat ovat. Se on vaikeaa, sillä marraskuussa ulkona on vielä aamukuudeltakin hämärää.

Yksinäinen koiranulkoiluttaja todistaa hurjaa takaa-ajoa kylätien varressa, mutta ei häkellyksissään älyä auttaa, vaan jähmettyy paikoilleen. Kai jatkaa juoksuaan, mutta huomaa jo, että voimat alkavat loppua. Reidet ovat maitohapoilla, ja nollaan yön aikana laskenut lämpötila salpaa hengityksen. Pakenijat ovat selvästi häntä nuorempia ja parempikuntoisia.

Mäen alapuolelle, mutkan taakse on parkkeerattu farmarimallinen, vihreä Opel Astra. Sen kuljettaja ei osaa odottaa työkavereitaan takaisin näin aikaisin, vaan tupakoi kaikessa rauhassa auton ulkopuolella. Vasta kun pakenijat hyppäävät hengästyneenä kyytiin, kuskin liikkeisiin tulee eloa. Hän ryntää autoon ja kaasuttaa pois paikalta.

Kai Kultalahti puuskuttaa voimattomana vain parinkymmenen metrin päässä Opelista. Hän ei ole erottanut auton rekisterinumeroa eikä murtomiesten kasvoja, mutta on nähnyt, että miehillä on mukanaan tutunnäköinen takki sekä joku laukuntapainen.

Kävellessään takaisin talolle Kai huomaa, että on alkanut sataa räntää. Märkä lumi peittää nopeasti varkaiden jalanjäljet, mutta se ei Kaita enää huoleta. Enemmän häntä mietityttää oma puolipukeisuutensa: mitäköhän naapuritkin ajattelevat?

Kotona eteisessä haisee yllättävien kyläilijöiden jäljiltä makea savu.

Kai soittaa hätäkeskukseen.

Sanna Wallenius

Jos sattuu syntymään taloon, jonka pihassa on oma ravitalli, ei oikein pysty välttymään ravikärpäsen puremalta. Ympyröin jo alle kouluikäisenä isän ravilehdistä hevosia, joita käskin hänen pelata. Aluksi valitsin hevoset kivan nimen perusteella mutta nopeasti tietämykseni raveista kasvoi. Kerran 13-vuotiaana tein ravirivin, jolla olisi voittanut 2 400 markkaa. En kuitenkaan saanut penniäkään, sillä isä ei ollut jaksanut viedä peliä kioskille. Sen jälkeen hän ei ole uskaltanut jättää yhtään vinkkaamani hevosta pelaamatta.

Suomessa ravataan joka päivä paitsi jouluaattona ja joulupäivänä. Minulla on maksukanava, josta ravit näkee joka päivä suorana lähetyksenä. Totoakin voi nykyään pelata kätevästi netin kautta. Moni on ihmetellyt, olenko peliriippuvainen. Vastaan aina, että kaikki harrastukset maksavat, mutta tästä harrastuksesta voi voittaakin! En pelaa isoilla panoksilla, vaan yritän saada pienellä rahalla suuria voittoja. Ei ole mitään järkeä voittaa kahdella eurolla kolmea euroa, mutta jos sillä kahdella eurolla saa satasen, tuntuu oikeasti hyvältä. En ole koskaan panostanut ravipeleihin yli kolmeakymppiä, mutta parhaimmillaan olen voittanut yli kolme tonnia.

Nyt lauantaina on edessä Toton SM-finaali, joka järjestetään Helsingissä Vermon raviradalla. Sain loppukilpailupaikan, kun voitin median edustajien hyväntekeväisyysturnauksen. Ihanaa päästä samaan pöytään muiden ravi-ihmisten kanssa – omat peli-iltani ovat usein vähän yksinäisiä, sillä hevosihmisiä ei löydy tuttavapiiristä ihan hirveästi, ei varsinkaan naisia. Onkin mahtavaa, että finaaliin on päässyt muutama muukin nainen.

Mutta mitäs sitten, jos ravimaailma ja -pelit kiehtoisivat, mutta niistä ei tajua hölkäsen pöläystä? Kannattaa vain rohkeasti marssia lähimmän raviradan raveihin! Varmasti jokaisen kaviouran varrelta löytyy tyyppejä, jotka ovat valmiita neuvomaan noviiseja, jos vain menee rohkeasti nykimään hihasta. Ja tosiaan kannattaa aloittaa vaikka siitä, että valitsee hevosensa nimen perusteella. Esimerkiksi Big Brotherisssa kilpaillut Kadi Kaljula voitti kesällä 1560 euroa, kun hän pelasi ”kaikkein älyttömintä nimeä”: voittorahat toi ori nimeltä Nahkaparturi. Siitä vain mallia ottamaan!

Mari Julku

”Pese kätesi heti, senkin haisunäätä!” lukee Lotta Pukkilan kodin ovessa. Ryntään syyllisen oloisena kerrostalokaksion vessaan ja jynssään räpylät kynnenalusia myöten saippualla ja tulikuumalla vedellä.

Kun 28-vuotias espoolainen Lotta otti syksyllä yhteyttä Me Naisten toimitukseen ja ehdotti, että tekisimme jutun hänelle tehdystä sydänsiirrosta, minua pelotti. Kysyin, onko hän aivan varma, että haluaa antaa jutun näin pian, vain kuukausi leikkauksen jälkeen. Entä jos toipuminen ei edistykään toivotulla tavalla ja Lotalle tapahtuu jotain? Uskallammeko vielä edes tavata? Leikkauksen jälkeiset puoli vuotta ovat kuitenkin jokaiselle sydänsiirrokkaalle kriittistä aikaa. Meilahden sairaalassa Lottaa oli ohjeistettu välttämään julkisia kulkuvälineitä ja väkimassoja infektioriskin vuoksi.

Haastattelua edeltävänä iltana yritän kuulostella kehoani. Tuntuuko kurkussa epätavallista karheutta? Onko nenä vähän tukossa? Juttukeikalle mukaan lähtevä valokuvaaja Susanna Kekkonen on saman hysterian vallassa.

– Olin viikko sitten flunssassa. Ei kai tämä vaan nyt tartu Lottaan?

Lotta rauhoittelee meitä ja lohduttaa, että hänen kaveripiirinsä on ollut viime kuukaudet saman bakteerikauhun vallassa.

– Jos joku erehtyy kerran yskäisemään minun lähelläni, hänelle tulee heti tarve selittää, että ei tämä mitään vakavaa ole.

Ihailen tapaa, jolla Lotta käsittelee lapsuudesta asti oikutellutta sydäntään. Tämä nainen tietää, miltä tuntuu pelätä henkensä puolesta. Siitä ja rankoista lääkehoidoista huolimatta Lotta jaksaa viljellä tilastaan mustaakin huumoria. Lotalla on pokkaa suunnitella ääneen omia hautajaisia tai julkaista itsestään bikinikuva Facebookissa (kaljuksi kynityn päälaen ja leikkausarven kera).

Eikä muuten tarvitse miettiä, mistä hauskuuttamisen geeni on periytynut: kun kävimme Susannan kanssa tapaamassa Lotan isää, Jukka Pukkilaa Perniössä, itkimme ja nauroimme vuorotellen koko parituntisen haastattelun ajan. Yhtä hulvaton meininki oli vastassa Tampereella, jossa treffasimme Lotan isosiskon, Annan.

Pientä, sisälläni kalvavaa epävarmuutta ei huumorikaan silti vie. Kun soitan Lotalle kuukausi haastattelumme jälkeen, aloitan puhelun heti sanoilla ”miten voit?”. Iloinen nauru luurin toisessa päässä paljastaa, että hyvin. Onneksi.

Sanna Wallenius

Tämähän näyttää ihan virastolta. Sellaiselta, joka on jostain syystä pistetty pystyyn pellon laidalle keskelle kauneinta maalaismaisemaa.

Se on ensimmäinen ajatus, joka tulee mieleen Vanajan vankilassa. Sillä ainakin omaan mielikuvaani vankilasta kuuluvat kilisevät avainniput, kolkot käytävät, pikkuiset kalteri-ikkunat ja jenkkisarjoista tutut oranssit haalarit.

Vanajalta puuttuu kaikki tv:stä tuttu dramatiikka. Oikeastaan Vanajalla ei edes tajua olevansa vankilassa, sillä kyseessä on avolaitos, josta vangit poistuvat päivällä töihin ja opiskelemaan. Vietin vankilassa päivän, kun tein jutun vankilanjohtaja Kaisa Tammi-Moilasen työstä (Kova ja pehmeä pomo MN44).

Vanajan ulkoiset puitteet sopisivat pikemminkin maalaiskomediaan kuin rikosdraamaan. Vankilaan johtaa viljapeltoa halkova koivukuja. Hiekkatien päästä aukeaa auringossa kimmeltävä järvimaisema, nurmikolla törröttää sadusta napatun näköinen punainen kärpässieni ja pientareella kasvaa puolukoita.

Sisällä ei ole edes niitä maalaiskomedian aineksia. Päärakennus on kuin mikä tahansa julkinen laitos: on muovisia materiaaleja, työtuoleja, paperitöitä, pikaisia kahvitaukoja, raastesalaattia maksapihvien kanssa.

Hieman toisenlaisen kuvan vankilasta saa, kun katsoo tosi-tv-ohjelma Kakolaa. Ohjelmassa kuusi pahoille teille joutunutta teinipoikaa laitetaan kokeilemaan elämää 1800-luvulla rakennetussa, nyt jo entisessä Kakolan vankilassa. Siellä, jos missä, riittää loputtoman pitkiä kolhoja käytäviä, valkoisia seiniä, kaltereita ja ahtaita sellejä. Mutta ei sielläkään niitä haalareita sentään ole.

Kakolan tiilimuurien sisään on vankilan lopettamisen jälkeen järjestetty opastettuja kierroksia. Vanajan vankilan seutu voisi sen sijaan kiinnostaa, noh, ööh…sunnuntairetkeilijöitä. Mutta ei ainakaan tv-draaman kuvaajia.

Heini Maksimainen

Syyskauden trendikynsistä kertovaa juttua oli loistavaa tehdä, sillä kerrankin muoti menee oman mieleni mukaan: lyhyttä, siistiä ja simppeliä. Olen ollut ikuinen töpökyntinen. Sitä mittaa kun kynnet ovat kasvaneet, olen pätkäissyt ne viimeistään sormenpään kohdalta poikki. Kynnet ovat pysyneet myös koruttomina ilman minkäännäköisiä koukeroita, kimalluksia tai krumeluureja tähän syksyyn asti.

Vuosi sitten Suomeen rantautuneiden foliomaisten kynsipinnoitteiden testausta olen parhaani mukaan vältellyt. Tätä juttua tehdessäni kuitenkin ajattelin että nyt, sillä vaikka kauneustoimittaja testailee kaikenlaisia kosmetiikan erikoisuuksia, oma maku kuitenkin on ja pysyy.

Puolentunnin kynsisession jälkeen uudet töpöni eivät olekaan totutussa tummanluumun tai nuden sävyssä, vaan ne hohtavat vastaantulijoiden kaistallekin. Lähetän kuvan uusista kynsistäni ystävälleni, joka purskahtaa nauruun puhelimen välityksellä. Sanoja ei tarvita. Vaikka kynnet ovat todella hienot, ne eivät ole minua.

Tämän kaksi viikkoa kestäneen kynsiseikkailun aikana saan yhden ainoan sanallisen kommentin useiden kymmenien selvien katsekontaktien lisäksi. Paikka on yhtä yllättävä kuin foliokynnet omissa sormissani.

Espoon Nuuksion ulkoilualueen nuotiopaikalla yritän parhaani mukaan piilotella loistavia kynsiäni. Manaan mielessäni, että pitikin ottaa mukaan hanskat, joiden sormenpäät on leikattu pois.

Ja niinhän siinä sitten kävi: vastapäätäni istuva nainen tulee luokseni kynsiä kehumaan. Siinä sitä sitten istun kivellä nuotion äärellä, keskellä metsää selostamassa kymmenelle vieraalle ihmiselle foliokynsistäni. Seuralaistani naurattaa.

Viikon jatkuessa alan pitää uudesta tyylistä, ja kun pinnoitteet irtoavat kynsistä parin viikon jälkeen, ihan harmittaa. Muodin mukaan heittäytyminen kannattaa, sillä hehkukynteni saivat aikaan mahtavia naamiaisideoita ja juhlajärjestelyitä.

Anu Kopola

Haastattelu laulaja-näyttelijä Justin Timberlaken (Keskinkertainen superstara MN 42/2010) kanssa pariisilaisessa hotellihuoneessa alkaa hämmentävästi: Justin iskee silmänsä kiiltävään käsilaukkuuni ja alkaa tentata, mistä se on hankittu ja kenen suunnittelema se on. Kun kyseessä sattuu olemaan design-laukku, hän innostuu entisestään. Sisäinen teinityttöni ottaa tilanteesta ilon irti, vaikka tilanne onkin omituinen: minunhan pitäisi olla haastattelemassa Justinia eikä toisin päin!

Justinin muoti-intoilu ei silti yllätä, tunnetaanhan tähti tarkasti laskelmoidusta tyylistään. Tänään sliipattu olemus on kruunattu paksusankaisilla nörttilaseilla, ja kokonaisuus vaikuttaa kerrassaan täydelliseltä markkinointiasulta. Justin kun on kuskattu paikalle kertomaan elokuvaroolistaan tietokonenörttinä.

Laskelmoidun ulkokuoren alta paljastuu kuitenkin ystävällinen, jopa hieman epävarma mies. Se tuntuu helpottavalta, sillä ennen haastattelua järjestetyssä lehdistötilaisuudessa Justinista syntynyt mielikuva on tylympi: toimittajien kysymyksiä enemmän häntä tuntui kiinnostavan kuiskuttelu näyttelijäkollega Andrew Garfieldin kanssa (joka on muuten juuri valittu esittämään uutta Hämähäkkimiestä).

Ohjaaja David Fincher (vas.), näyttelijä Andrew Garfield ja Justin Timberlake uusimman elokuvansa lehdistötilaisuudessa Pariisissa.

Koska lehdistötilaisuuden turvatarkastukset ovat tiukat, oletan, että yksityishaastattelussakin olisi paikalla monta pr-ihmistä vahtimassa kysymyksiäni. Yllätyksekseni tiedottaja jättää meidän kuitenkin kahden.

Haastattelun aikana Justinilla tuntuu olevan kova tarve vakuutella, että hän on aivan tavallinen ihminen. Ja ymmärtäähän sen. Supertähti ei saa olla omissa oloissaan juuri missään maailmankolkassa, koska hänet tunnistetaan kaikkialla. Eikä rauhaa ole hetkeen luvassa: haastattelut Pariisissa jatkuvat seuraavan päivän, minkä jälkeen Justin ja kumppanit suuntaavat pressikiertueellaan vielä kolmeen uuteen kaupunkiin.

Haastatteluaikani alkaa olla lopuillaan, ja tiedottaja tulee hoputtamaan. En malta jättää tilaisuutta käyttämättä, vaan kysäisen Justinilta, olisiko mahdollista saada yhteiskuva. Sen pyytäminen nolottaa, mutta toisaalta, ei näin suureen staraan sentään joka päivä törmää kadulla.

Justin suostuu mukisematta kuvattavaksi. Vaikka olen ulkoisesti tyyni, teinityttö sisälläni hihkuu jälleen riemusta. Lopuksi Justin muistaa vielä kehottaa minua huolehtimaan kiiltävästä käsilaukustani.

Rosanna Serkamo