Toimitukseen saapui järkälemäinen valokuvakirja, jonka sivut olivat täynnä satumaisen upeita valokuvia nuorista naisista, joita kaikkia yhdisti yksi asia: lapsuus lastenkodissa. Jokainen Maailman ihanin tyttö -kirjan kymmenestä tytöstä kertoi kirjassa kuvauskokemuksistaan, mutta tarkempia taustatietoja heistä ei löytynyt. Meitä alkoi kiinnostaa, keitä nämä nuoret naiset oikein olivat. Kuka oli tämä mustiin pukeutunut nainen avannon reunalla, entä tämä punatukkainen neito keskellä koskea? Idea Lastenkoti oli omaa kotia parempi -jutusta (Me Naiset 30/2009) alkoi itää.

Mira kuvattuna Miina Savolaisen kirjassa Maailman ihanin tyttö.

Kirjan tehneen valokuvaaja Miina Savolaisen kautta saimme yhteyden Miraan, yhteen kirjan nuorista naisista. Hyvösen lastenkodissa Helsingissä kasvanut 28-vuotias Mira lupasi kertoa meille oman tarinansa osana Me Naisten Selviytyjä-juttusarjaa.

Ennen haastattelua minua jännitti. Kirjoitan Me Naisiin varsinkin laajoja henkilöhaastatteluja eli tapaan työkseni uusia ihmisiä ja kyselen heiltä heidän henkilökohtaisimmista asioistaan, mutta koskaan siihen ei totu. Tyhjältä pöydältä on aina yhtä vaikea aloittaa. Miten paljon voi kysyä suoraan, mitä aihetta taas on parempi lähestyä varoen? Ja mikä tärkeintä: miten kirjoittaa tarina, joka koskettaa ja antaa ajattelemisen aihetta lukijoille, mutta kunnioittaa samalla jutunteon kohdetta?

Mira teki haastattelemisen helpoksi. Hän suhtautui menneisyyteensä ihailtavan mutkattomasti. Hänet oli otettu huostaan vanhemmiltaan jo vauvana ja pompoteltu sen jälkeen kodista toiseen, mutta se ei ollut hänen loppuelämäänsä määrittänyt. Mira oli jo pienenä päättänyt näyttää, että hän kyllä pärjää vaikka mikä olisi. Ja niin on pärjännytkin.

Minulle tuli hyvä mieli. Lapsuus ei todellakaan määrittele kaikkea. Hylätyksi tulemisen kokemukset on mahdollista kääntää voimaksi auttaa muita.

Tunteistaan Mira puhui vain vähän, mutta jälkeenpäin mietin, että ehkä juuri se oli pelastanut hänet. Kun on riittävän paljon nähnyt pahoja asioita, on pakko ohittaa tosiasiat tosiasioina ja mennä eteenpäin. Muuten ei selviä.

Tuija Hämäläinen

P.S. Lisätietoa Maailman ihanin tyttö -projektista löytyy osoitteesta www.voimauttavavalokuva.net.

Olin keväällä kuuntelemassa lentoyhtiön tiedotustilaisuutta terminaaliuudistuksesta. Tylsää oli, kalvot vaihtuivat ja faktaa pukkasi. Vasta sitten, kun tiedottaja päästi yhtiön lentoemännän kertomaan työstään, kuulijat heräsivät. Kaikilla oli kysyttävää: Tunnistatko eri kansalaisuudet ulkonäöstä? Särkeekö päätäsi lennon jälkeen? Oletteko te oikeasti aina noin hyvännäköisiä?

Minuakin kiinnosti. Käsitykseni lentoemännän työstä perustui Leena Walleniuksen Lotta-kirjoihin, joissa seikkailee ylväsryhtinen ja tummasilmäinen Lotta Lehtola. Alussa Lotta on kokematon perhetyttö, joka pyrkii salaa lentoemäntäkurssille. Parin kirjan päästä hän jo lentää mannertenvälisiä lentoja, ja Lotta, Kymppityttö –kirjan lopussa kapteeni Tom Anderssonin harmaat silmät vihdoin kohtaavat Lotan mustikansinisen katseen…

Tietojen päivitykselle taisi olla tarvetta. Finnairin suosiollisella avustuksella sain ängettyä itseni toukokuiselle aamulennolle Pariisiin lentoemäntä Mia Mankosen kintereille.

Mia näytti jo aamuviideltä juuri sellaiselta Lotta Lentoemäntä –tyyppiseltä glamoröösiltä hahmolta, jota rähjäisen matkustajan katse seuraa lentokentillä. Työpäivän jatkokaan ei tuonut säröjä sulavaan vaikutelmaan. Ei kiroilua takakeittiössä, ei matkustajien haukkumista selän takana tai myyntikärryyn kolahtelevia polvia. Lennot sujuivat aikatauluissaan, asiakkaita palveltiin iloisesti, työtehtävien jako toimi ilman neuvotteluja – matkustajien tehtäväksi jäi kiinnittää turvavyö, ojentaa kahvikuppinsa ja heittäytyä sinivalkoisten siipien varaan.

Rutiinia, sitähän lentoemännän työ pitkälti on. Jokaisen nousun ja laskun välissä on ehdittävä tehdä tietyt asiat tietyssä järjestyksessä. Toisaalta ymmärrän Miaa ja kumppaneita kuunneltuani, että lentoemäntänä ärsyttää, jos työtä vähätellään pelkkänä ahtaan paikan tarjoiluna. Rutiinit hoidetaan, joo, mutta koulutus keskittyy siihen, että lentoemännät osaavat toimia, jos jotain poikkeavaa sattuu. Ja jos ei satu, rutiineissa on puolensa: pääsee työvuoron jälkeen kotiin eikä tarvitse miettiä duuniasioita ennen kuin vasta vähän ennen seuraavaa nousua.

Minulle ei vielä ihan selvinnyt, että onko tämä aina tämmöistä? Reilunoloista tiimityötä, jossa koetetaan tehdä kollegan työpäivä sujuvaksi ja matkustajien elämä helpoksi. Lotta-kirjoissa oli lentopelkoisia lentoemäntiä, selkäänpuukottajia, diivoja ja pellejä. Ja ne tuntuivat hengaavan lentokentällä suurimman osan ajastaan. Voi olla, että Leena Wallenius keksi osan. Tai sitten minulta jäi paljon huomaamatta.

Heidi Heino

Nyt kun itsellä on lapsia, tulee mentyä paikkoihin, joissa ei normaalisti
tulisi välttämättä käytyä. Yksi suosikkikohde meidän perheen pienimmille on
Linnanmäki. Kuten yleensäkin, työ on sillä tavalla aina mielessä, että
virikkeitä ottaa ja etsii kaikkialta. Näin kävi myös Lintsin kohdalla.
Huvipuistoa kierrellessämme aloin nähdä eri laitteet ja koko alueen kameran
läpi. Olin suunnittelemassa kuvausta, jossa kuvaisimme kesän kepeää ja
pastellisävyistä muotia. Linnanmäki sopi mielestäni kuin nakutettu
kuvauspaikaksi.

Kuvauspäivän aamuna, ennen huvipuiston aukeamista, olimme
kimpsuinemme ja kampsuinemme Linnanmäen porttien edessä valmiina päivän
koitokseen. Ilma ei ollut aivan paras mahdollinen ja lämpötilan puolesta
olisi ollut parempi, jos olisimme kuvanneet toppavaatteita kesähepeneiden
sijaan. Oli jännä fiilis olla täysin autiolla Lintsillä, paikka näytti ja
tuntui jotenkin aivan erilaiselta kuin normaalisti.

Valtasimme yleisen wc-tilan pukuhuoneeksemme. Ihanaa, meillä oli paikka,
jossa saimme aina hetken lämmitellä vaatteiden vaihtojen yhteydessä.
Meikkaaja Minna Kaketti viimeisteli mallien meikit ja hiukset
pikakelauksella, koska taivaalle kerääntyi uhkaavasti tummia pilviä, joten
kuvaus piti aloittaa mahdollisimman pian. Huvipuiston avaamiseen olisi aikaa
vain kolme tuntia ja suurin osa kuvista piti saada kuvattua ennen sitä, eli
kiirettä piti.

Ensimmäisen kuvan aikana ripotteli vettä, joten jouduimme hieman
improvisoimaan, että saimme aikaan “kaunis kesäpäivä huvipuistossa”
­fiiliksen. Onneksi kuvaaja Jouni Haralalla oli mukanaan erilaisia valoja ja
värikalvoja, joilla saimme luotua kuviin lämmintä sävyä. Malleina meillä
olivat suloiset pikkutytöt Marla ja hänen ystävänsä Rianna sekä isommat
mallit Carolin ja Mirella, jotka opastivat tyttöjä tottunein ottein.

Viimeisen kuvan aikana mallimme olivat varsinaisia turistinähtävyyksiä.
Ympärille kerääntyneitä ihmisiä kiinnosti, miten muotikuva syntyy.
Extravetonauloinahan meillä olivat Marla ja Rianna, jotka urheasti
poseerasivat kameralle, vaikka tuuli navakasti ja iho oli jo ihan
kananlihalla. Kuva oli kuitenkin purkissa alle aikayksikön, koska kostea
ilma sulatti Marlan kädessä olleen hattaran sananmukaisesti sekunnissa. Kun
olimme pakanneet kuvausvaatteet ja ­kaluston ja saavuimme parkkipaikalle,
aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.

Nina Nuorivaara

Päätimme tehdä kuvareportaasin suomalaismetsistä. Halusin löytää vastauksen kysymykseen, mitä suomalaisnainen ajattelee metsästä. Juttelin ensin asiantuntijoiden kanssa, kyselin luonnonsuojelijoiden ja metsäteollisuuden edustajien mielipiteitä. Kaikki vakuuttivat seuraavansa innolla, mitä suomalaismetsille lähivuosina tapahtuu, kun entistä suuremmat metsämaat siirtyvät kaupunkilaisnaisten omistukseen.

Sitten hyppäsimme junaan. Saappaat jalkaan ja sammalikkoon! Tapasimme viisi erilaista naista heille tärkeissä metsissä.

Yksikään naisista ei kehunut, miten kauniilta suomalainen aukkohakkuu näyttää. He eivät ihastelleet tehokkaita metsäkoneita, joitka parturoivat puuston lisäksi myös aluskasvillisuuden. Kun naiset saivat puhua heitä eniten liikuttavista metsäajatuksista, he eivät murehtineet tukkipuun hintavaihteluita, paperiteollisuuden epävarmaa tulevaisuutta eivätkä muita talousuutisten vakioaiheita.

Ei, he avautuivat ihan jostakin muusta.

Naiset puhuivat rauhoittuvasta olosta, joka syntyy metsään mennessä. He kertoivat huolestuneensa, kun valtio kaataa meidän kaikkien yhdessä omistamaa metsää kysymättä kansalaisten mielipidettä. He muistuttivat, että Suomen pinta-alasta kolme neljäsosaa on metsän peitossa, mutta vanhaa aarniometsää siitä on enää viitisen prosenttia.
Porotaloudesta elävä nainen oli huolissaan alkuperäiskansojen metsästä, Etelä-Suomessa asuva puuseppä kaipasi työstettäväkseen muutakin kuin tehometsässä kasvanutta pehmeää pikapuuta, vaikkapa vahvaa omenapuuta ja rauhassa kasvanutta pihlajaa.

Isot metsät perinyt nainen oli päättänyt alkaa itse suojella lempipaikkojaan, vaikka talousmetsistä ei virallisia suojelukohteita löytynytkään.

Kamera tallensi erilaisia metsiä pusikkoisesta taimikosta tunturikoivikkoon. Läiskimme sääskiä ja nautiskelimme trangia-kahveja. Savukosken aarniometsässä vanhaan käppyrämäntyyn nojatessa se iski: kunnioitus omaa tahtia elävään metsään. Valtion omistama metsä oli saanut kasvaa kaikessa rauhassa, kokea vuosisatojen aikana tulipaloja ja rungot kaatavia myrskyjä. Hopeiseksi patinoituneet kelot tuijottelivat taivaalle, osa lahosi pikkuhiljaa kiertokuluksi saappaani vieressä. Teki mieli heittäytyä jäkälikköön pitkäkseen, sulkea silmät ja hengitellä tuoksuvaa metsäilmaa. Niin tein.

Kaikkea ei voi laskea rahassa.

Kaisa Viitanen

Toimittajan työn hauskin puoli on, että tässä hommassa pääsee kurkistamaan mitä erilaisimpiin paikkoihin ja elämäntapoihin. Juttukeikat ovat harvoin pelkkää tarkkailua ja kysymysten esittämistä, vaan toimittaja tempaistaan monesti mukaan haastateltavien puuhiin. Olen päässyt työkeikoillani muun muassa työntämään jeeppiä irti mudasta, kailottamaan Evankeliumi-biisiä ripariporukan kanssa ja bilettämään upporikkaiden mumbailaisten kanssa Miss Intia -kisojen after partyssa.

Kun minä ja valokuvaaja Henna Aaltonen vietimme vuorokauden luomutilaa pyörittävän Kristiina “Krisse” Liinaharjan kanssa, saimme maistaa palan maatilan arkea. Osuimme Vekkilän tilalle päivänä, jona lampaat ja karitsat muuttivat kesälaitumelle.

Muuton järjestäminen vaati viekkautta. Katras ei olisi suostunut kulkemaan samaan suuntaan, ellei lauman johtajauuhi olisi kulkenut edeltä. Krisse sitoi hihnan Neilikka-uuhen kaulaan ja ojensi narun minulle, kun meni vapauttamaan muita lampaita. Pitelin tempoilevaa Neilikkaa parhaani mukaan. Se määkyi äkäisesti.

Valokuvaaja taas piti auki haan porttia, kun lampaat löntystelivät sisään Neilikan vanavedessä. Osaa lampaista jouduttiin hätistämään ympäri pihaa, kun hajamielisimmät yksilöt unohtuivat mutustamaan heinää eri puolille tonttia.

Kun karitsat lopulta kirmailivat aitauksessa ja mutustivat tyytyväisen näköisinä voikukkia, meitä kaikkia hymyilytti.

Krisse kertoi, että jää usein katselemaan tuntikausiksi, kuinka lampaat märehtivät. Siinä on kuulemma jotakin äärimmäisen meditatiivista.

– Eläimille kaikki on nyt. Olen itsekin oppinut hetkessä elämistä nelijalkaisilta ystäviltäni. Minulla ei ole ollut kelloakaan kymmeneen vuoteen, Krisse kertoi.

Siinäpä tavoite! En enää ihmettele, että moni haaveilee muutosta maalle lammaspaimeneksi.

Iida Riekko

En ole käynyt vuosiin Ruotsinlaivalla, mutta korjasin tilannetta lillumalla kesäkuun alussa parikymmentä tuntia Suomenlinnan-lautalla Helsingin edustalla. Teimme valokuvaaja Henna Aaltosen kanssa juttua lautan meiningistä (Päiväristeilyllä, MN 24/2009).

Älkää ihmeessä maksako mansikoita miniristeilyistä sun muista. 3,80 eurolla saa suhata Kauppatorin ja Suomenlinnan väliä niin monta kertaa pötköön kuin pää kestää. Kovin kauan se ei kyllä kestä. Mutta ei se mitään, sillä tunnelmaan pääsee nopeasti.

Suosittelen lauttamatkaa erityisesti iltakymmenestä eteenpäin, extreme-risteilijöille perjantai- ja lauantai-iltaisin. Ohjelmassa on ainakin muutama virtsausesitys sekä kannella että sisätiloissa – varaathan paikkasi ajoissa. Lautan miehistön vinkin mukaan kannattaa bongata Suomenlinnasta palaava hääseurue, sillä hääjuhlijat ovat rohkeudessaan, kekseliäisyydessään ja äänenkäytössään aivan omaa luokkaansa. Suomenlinnassa vihitään kesässä monta kymmentä paria, joten varmasti jokunen juhlija osuu sinunkin risteilyllesi.

Kansamme kesäistä ilottelua saavat ihastella myös ulkomaalaiset turistit. Toki he muistavat ottaa muutaman tilannekuvan muistoksi.

Mukavaa merimatkaa!

Tiina Hämäläinen

Oman hiustyylin muuttaminen on arka asia. Moni pitää kynsin ja hampain kiinni tutusta tukkatyylistä, eikä rohkeus riitä revittelyyn. Saman on huomannut myös Me Naisten hiusmuuttumisleikistä (Me Naiset 23/2009) vastannut Wellan ruotsalainen päästylisti Tomas Edlund.

- Ihmettelen, että naiset ovat valmiita ottamaan silikonit rintoihinsa, mutta eivät leikkaamaan hiuksiaan. Tukkahan kasvaa takaisin! Tomas kummasteli Helsingin-visiitillään.

Ajatus tuntuu kieltämättä hämmentävältä. Onko tosiaan niin, että naiset mieltävät hiuksensa niin pysyväksi ja muuttumattomaksi osaksi ulkonäköään, että ovat valmiita leikkelemään mieluummin muita kehonsa osia?

Me Naisten muuttumisleikissä vaikeinta hiustyylin vaihtaminen tuntui olevan Soila Koskelalle. Pitkät ja vaaleat hiukset olivat naiseuden merkki, josta hän ei halunnut luopua. Tomas tosin sai suostuteltua Soilan päivittämään päätään, ja lopputuloksesta tuli kuin tulikin mieleinen.

Uskon, että moni muukin ajattelee hiuksista Soilan tapaan. Muuttumisleikkiin ilmoittautuneiden joukossa oli monta, jotka toivoivat ohuiden ja maantienharmaiden hiustensa tilalle kauniita enkelikiharoita. Omasta kokemuksesta voin kuitenkin kertoa, ettei tämä himoittu hiustyyli tee elämästä yhtään sen hienompaa.

Itselleni osui geeniarvonnassa harvinainen vaalea kiharapilvi. Jatkuvissa kehuissa ja itsevarmuudessa paistattelun sijaan olen useaan otteeseen menettänyt hermoni, kun ihmiset ovat määritelleet minut ainoastaan tämän yhden ulkoisen seikan perusteella. Uusilla tuttavuuksilla on ollut tapana kommentoida hiuksiani, mutta siihen se on aina jäänytkin. En muista, että kukaan olisi ikinä kehunut esimerkiksi luonnettani tai saavutuksiani.

Lopulta pätkäisin vyötärölle ulottuvat hiukseni persoonalliseksi pehkoksi. Tein tämän osissa, koska minäkään en uskaltanut leikata hiuksiani yhdellä rykäisyllä. Nykyään ihmiset kommentoivat ensin mielipiteitäni ja hersyvää nauruani, ulkonäköä vasta myöhemmin. Tuntuu, että näin sen pitää ollakin.

Rosanna Serkamo

P.S. Lue myös Tomasin blogikirjoitus muuttumisleikistä!

Hätäilevä pikku varpunen – tällä ärsyttävällä nimellä äitini tapasi kutsua minua kun olin nuorempi. Niin hän tekee edelleen, sillä minulla on tapana stressata ja huolehtia vähän kaikesta. Siksi olen innoissani kaikista keinoista, millä voisin hiljentää ylimääräisiä ajatuksiani ja olla enemmän läsnä tässä hetkessä.

Hiljennä mielen häly -juttuani (Me Naiset 22/2009) varten sain ihan työn puolesta perehtyä mietiskelyyn ja sen hyviin vaikutuksiin. Meditointihan ei ole enää vain munkkien juttu, vaan sitä harjoittavat nykyään niin johtajat, huippu-urheilijat kuin rennompaa otetta elämäänsä kaipaavat taviksetkin.

Tavallisia ihmisiä täynnä oli myös Helsingin buddhalaisen keskuksen pieni sali, jonne menin meditointia kokeilemaan: kukaan ei ollut pukeutunut kaapuun tai leijunut jossain henkistymisen korkeammassa sfäärissä.

Meditoinnin vetäjä oli ponnaripäinen, leppoisa mies, joka esitteli itsensä jollain buddhalaisella nimellä, mutta hänetkin bongasin seuraavalla viikolla istumassa iltaa baarissa.

Se meditointi sitten, se oli kuin mikä tahansa rentoutusharjoitus, paitsi että piti istua liikkumatta, hiljaa ja silmät kiinni paikallaan. Ja apua, että se on vaikeaa! Okei, asentoa sai korjailla, mutta paikallaan istuminen on kaltaiselleni liikkuvaiselle ihmiselle iso haaste.

Jotenkin sitä vain sitten rauhoittui. Tajusin, että hiljaa istuminen on paitsi aika arvokas taito, myös hyvin tehokasta ja halpaa stressipoistoa. Kun pysähtyy hetkeksi vain kuuntelemaan omaa hengitystään ja antaa ajatustensa vain olla arvostelematta niitä, tulee kummasti sellainen ”kaikki järjestyy” -fiilis – minähän elän ja hengitän!

Tutustuin jutussa myös tietoisuustaitojen harjoitteluun, tarkemmin sanottuna hyväksyvän tietoisen läsnäolon harjoittamiseen, joka on meditoinnin pohjalta kehitetty mielenhallintamenetelmä. Sekin todisti, että mietiskely ei ole mitään hörhöjen hommaa, vaan oikeastaan tapa suhtautua elämään. Jos pystyisi olemaan tietoisesti läsnä siinä, mitä tekee ja heittämään muualla harhailevat ajatuksensa pois, iso kuorma tippuisi hartioilta.

Kaiken tämän jälkeen huolehdin enää yhdestä jutusta: Stressi on jo kansanterveydellinen ongelma ja vaikka miten monet tutkimukset todistavat sen, että mitä levollisempi mieli, sitä vähemmän kroppaa kolottaa. Miksi rauhoittumista, pysähtymistä ja mietiskelyä ei opeteta jo koulussa?

Elina Jäntti

Elämän kevät -jutussa (Me Naiset 21/2009) ysiluokkalaiset kertovat näkemyksiään maailmasta. Myös toimituksen jäsenet intoutuivat muistelemaan, minkälaisia he olivat 15-vuotiaina.

”Pukeuduin reikäisiin farkkuihin, intianpuuvillapaitoihin ja kirpparitakkeihin. Lämpibändini oli Ultra Bra. Pidin itseäni tiedostavana, boikotoin pariakymmentä yhtiötä ja valistin kavereitani kasvissyönnin hienoudesta. Arvelin, että minusta kehkeytyisi kirjailija tai taidemaalari. Minusta tuntui, ettei kotikaupungissani Saarijärvellä ollut mitään tekemistä, ja kuvittelin aktiivisesti, miten hienoa elämästäni tulisi, kun muuttaisin muualle opiskelemaan. Elämäni suuria tragedioita olivat liian paksut jalkani sekä se, että paras ystäväni seurusteli mutta minä en”
Iida Riekko, ysiluokkalainen Saarijärven yläasteella 1997-98

”Pääasiassa keskityimme koulussa hihittelyyn, poikien bongaamiseen ja Mad-lehtien salalukemiseen. Välitunneilla kierrettiin koulun pihaa ja arvioitiin nuorempia oppilaita. Viimeisenä koulupäivänä olin “vakavissa riidoissa” bestikseni kanssa, emmekä olleet puhuneet toisillemme sanaakaan ties miten pitkään aikaan. Aamulla puin päälleni ihan mitä sattuu, kun ei ollut juhlatunnelmaa. Koko päivän tunsin hirveää haikeutta, että elämä loppuu nyt: kaverit lähtevät eri kouluihin, yksi ihana Osku katoaa elämästäni ja kesäkin on pilalla, kun ei ole bestistä. Muut saivat ruusuja koulun pihalla, mutta minä itkin autossa. No, lopulta useimmat kaverit tulivat samaan kouluun, bestiksen kanssa välit korjaantuivat ja Oskunkin kuulumiset tiedän: onnea vaan tuoreelle isälle.”
Katja Sipilä, ysiluokkalainen Siilin koulussa Pieksämäen maalaiskunnassa 1988–89

”15-vuotiaana halusin “aikuistua”: leikkasin pitkät, pinkit hiukseni lyhyiksi, käytin korkokenkiä ja kuuntelin Alanis Morrissettea. Halusin poikaystävän, mutta luulin, että en koskaan saa sellaista. Halusin myös kuuluisaksi radiojuontajaksi, mutta en keksinyt, miten se voisi onnistua.”
Elina Jäntti, ysiluokkalainen Joensuussa 1996-97

”Ysin kevätjuhlassa jaettiin peruskoulun päättäville todistukset juhlasalissa. Olimme kaikki hölmöissä aikuisten vaatteissa ja tärkeitä. Todistuksiin sai katsoa vasta omalla paikallaan. Vilkaisin tietenkin heti paperia ja mitä hittoa, ysi englannista! Vain ysi! Englanti oli ollut koko koulu-urani ajan jokaisessa todistuksessa kymppi ja nyt ysi! Sain raivarin ja etsin englanninopettajan käsiini. “No, käytit niin paljon aikaa tunneilla hölisemiseen Jannen kanssa”, opettaja sanoi.  Erittäin huono perustelu. Vieläkin keittää. Todella.”
Virpi Salmi, ysiluokkalainen Kilpisen yläasteella Jyväskylässä 1988-89

”Olin ollut kasiluokalla aikamoinen rellestäjä mutta ysiluokalla aikuistuin. Aloin seurata maailmanpolitiikkaa ja luin historiasta ja maailman uskonnoista vapaa-ajallakin. Vastustin George W. Bushia ja ravasin sodanvastaisissa mielenosoituksissa. Tein itselleni paitoja, joissa oli rauhanjulistuksia, ja pidin keskusradion kautta sodanvastaisia aamunavauksia. Lempikappaleeni oli Seison torilla: “Oi sanokaa mitä te, mitä itse tekisitte, ketä kuulisitte, jos rakastettunne ois viety sotimaan.”  Kun Irakin sota alkoi, menin kouluun surupuvussa eli kokomustissa. Olin aika naiivi ja pikkuvanha, mutta jostain se ajatus vain tuli, että minun on pelastettava tämä maailma.”
Mari Julku, ysiluokkalainen Keminmaan yläasteella 2002-2003

”Olin tunnollinen kympin oppilas, mutta yritin kompensoida nörttiyttäni hengaamalla perjantai-illat Hesburgerin kulmilla tai Raviskan teinidiscoissa. Suosikkivaatteeni olivat kirppikseltä ostetut Jameksen farkkuhaalarit, enkä ikipäivänä olisi kehdannut tulla kouluun rillit päässä. Parasta koulussa olivat kuvaamataidon tunnit. Opettelimme valokuvaamaan järjestelmäkameralla ja kehitimme kuvat itse kuvisluokan pimiössä. Tunsin olevani Suuri Taiteilija.”
Maija Kangasluoma, ysiluokkalainen Seinäjoen yläasteella 1995-96

”Ylä-astetta käytiin kahdessa väliaikaisessa työmaaparakissa. Tilat olivat surkeat mutta koulun henki sitäkin parempi. Yläasteella oli reilusti alle 200 oppilasta, joten kaikki tunsivat toisensa jotain kautta. Toimin alempien luokkien tukioppilaana ja kuuluin koulun oppilastoimikuntaan. Olin mukana myös suunnittelemassa uutta koulua. Pidimme luokkatoverini Petterin kanssa aamu-uutisia pari kertaa viikossa keskusradiossa ja kävimme uuden koulun työmaalla haastattelemassa työmiehiä. Olin koulun ainoa tyttö, joka kulki mopolla. Muistan yläasteen toimeliaana ja touhukkaana vapauden aikana.”
Mari Meriläinen, ysiluokkalainen Vantaa Myyrmäen Kilterissä 80-luvun lopulla

Sopivien haastateltavien löytäminen juttuun on usein yksinkertaista ja nopeaa. Välillä etsintä muuttuu metsästykseksi: sitä samoilee ihmisverkostojen viidakossa viikkokausia ja tähyilee tähtäimeensä sopivaa tyyppiä. Ammattia vaihtaneista naisista kertova juttu Kivempi työ, parempi mieli (Me Naiset 20/2009) vaati muutaman viikon metsästystä.

Jutun aihe ei sinänsä ollut vaikeimmasta päästä, koska ammatin vaihtaminen on yhä yleisempää. Etsintätehtävää kuitenkin vaikeutti juttuun valittu lähestymistapa. Meillä täällä toimituksessa on tapana ajatella, ettei pelkkä hyvä aihe riitä, vaan siihen on keksittävä omalaatuinen näkökulma.

Tämän jutun kohdalla päädyimme siihen, että ammatinvaihtajista muodostetaan ketju: ensimmäinen on vaihtanut sellaiseen unelma-ammattiin, josta toinen on halunnut vaihtaa pois. Toinen on nyt sellaisessa ammatissa, josta kolmas on halunnut vaihtaa muuhun. Ja niin edelleen.

Ensimmäinen haastateltavista, teatterituottajasta papiksi vaihtanut Pirkko (kuvassa), löytyi tutulla tavalla: joku toimituksesta tunsi jonkun, joka tunsi jonkun, joka sopisi juttuun. Pirkon jälkeen oli löydettävä joko papista muuhun ammattiin vaihtanut tai joku, joka oli ennen ollut jotain muuta, mutta vaihtanut kulttuurialan tuottajaksi.

Verkot veteen! Tämä juttu on yksi niistä monista, joissa kaikki kalastelutavat on hyödynnetty: etsin haastateltavia yritysten, ammattiliittojen, korkeakoulujen, keskustelupalstojen sekä omien ja työkavereiden tuttavien kautta.

Samanlaisen joku tuntee jonkun -ketjun kautta löysin taloushallinnosta kulttuurituottajaksi vaihtaneen Sannan. Ketju kulki siis Pirkosta taaksepäin. Ajattelin, että Sannaa edeltävä lenkki ketjuun olisi löydettävissä nopeasti; talousmaailma ja ekonomien hyvä palkka kun vetävät porukkaa puoleensa vähän joka alalta.

Ekonomeja löytyikin oppilaitosten, yliopistojen ja ammattiliittojen kautta useita. Ja heillä oli mielenkiintoisia vaihtoja takanaan: perämiehestä ekonomiksi, kampaajasta ekonomiksi, fysioterapeutista ekonomiksi, sairaanhoitajasta ekonomiksi. Heistä kuka tahansa olisi ollut loistava juttuun. Nyt piti kuitenkin ajatella yhtä paljon koko ketjua kuin sen yksittäisiä lenkkejä. Siksi tähyilin ensin, löytäisinkö jostain muusta ammatista perämieheksi, kampaajaksi, fysioterapeutiksi tai sairaanhoitajaksi vaihtaneen naisen.

Sopiva henkilö löytyi sairaanhoitajien liiton kautta: poliisista sairaanhoitajaksi vaihtanut Tarja. Niinpä tarjolla olevista ekonomeista ketjuun valikoitui sairaanhoitajasta talouspäälliköksi vaihtanut Leena. Bingo, Tarja-Leena-Sanna-Pirkko-ketju oli siinä! Ketju syntyi sekamelskan jälkeen ja epäloogisessa järjestyksessä, mutta se nyt ei ole näissä hommissa mitenkään epätavallista.

Takaperin maaliin on ihan yhtä toimiva kuin etuperin maaliin.

Anu Ilomäki