Nykyään tulisi Musta Pekka –korteista tylsiä, kun vähän joka ammatin ihmiset näyttävät samoilta. Kaikkien työpäivä on pitkälti tietokoneen ääressä istumista: johtajan ja sihteerin, toimittajan ja vahtimestarin, meklarin ja mediataiteilijan. Monet poliisitkaan eivät enää aja sinisellä autolla, vaan laajakaistalla.

Ja niin tekevät tv-kriitikotkin, sillä kanavat toimittavat meille ohjelmansa nykyisin nähtäväksi nettiin. Siinähän sitten nökötetään ruudun edessä ja yritetään kokea jotakin.

Ei se ihan helppoa ole, vai oletteko muka nähneet jonkun joskus haltioituvan tietsikan ääressä? Vaikkei nyyhkyleffa ei millään toimi siinä samaan tapaan kuin leffateatterin hämärässä, on mukavaa aina silloin tällöin huomata vaikuttuvansa.

Tällä viikolla niin kävi, kun katsoin kaksi naispääministereistä kertovaa tv-leffaa putkeen. Valta vei, hyvä veli –systeemit jyräsivät ja suorituspaineet lasittivat katsetta sekä Anneli Jäätteemäen piinan päiviä muistelevassa Pääministerissä että brittidraamassa Margaret Thatcher – pääministeri. Jonna Järnefelt ja Lindsay Duncan uppoutuivat poliitikkonaisten nahkoihin niin vakuuttavilla kierroksilla, että aion istua leffojen ääreen maanantaina ja tiistaina uudelleen. Katsomaan ne oikeasta telkkarista.

Pekka Eronen

Me Naiset on jo seitsemättä kertaa mukana Roosa nauha -kampanjassa. jonka tavoitteena on lisätä ihmisten tietoutta rintasyövästä ja kerätä varoja tutkimustyöhön. Kampanjan tuotto menee Syöpäsäätiön Roosa nauha –rahastoon, josta jaetaan varoja suomalaiselle rintasyöpätutkimukselle.

Tänäkin vuonna numeromme 40 tarjoaa ajankohtaista tietoa rintasyövästä. Pohdimme jutuissamme muun muassa, miten töihin paluu sujuu rintasyövän jälkeen. Netissä tekemämme minikyselyn mukaan 48 prosenttia vastaajista oli saanut sairaudessaan tukea työkavereiltaan ja 43 prosenttia koki, että myös esimies oli ollut heille tärkeä tuki.

“Eniten jännitti töihin meneminen peruukki päässä ja myöhemmin jännitti peruukin pois jättäminen. Mutta työkaverit tukivat hienosti ja kehuivat uutta tummaa tukkaani”, kertoo eräs kyselyyn vastanneista.

Vuosien mittaan olemme ideoineet toimituksessamme kasapäin juttuja rintasyövästä ja toimittajamme ovat tehneet lukuisia ikimuistettavia, koskettavia ja tietoa tarjoavia juttuja aiheesta. Olen ylpeä siinä, että Roosa nauha -kampanjan avulla olemme voineet nostaa lehdessämme esiin monia tärkeitä teemoja.

Tässä vahvuutta palvovassa maailmassa sairastaminen ei ole helppoa, mutta elämää avoimesti kuvaavana naistenlehtenä meidän on tärkeää kertoa myös naisen elämän vaikeista puolista.

Riitta Pollari

Päätoimittaja, Me Naiset

Viime yönä näin taas unta Michael Jacksonista. Kirjoitan parhaillaan kuusiosaista Jackson-jatkista Me Naisiin, ja koska luen Jacksonista jatkuvasti, hänen musiikkinsa on alkanut soida päässäni päivittäin.

Tällä viikolla joudun miettimään ties minkälaisten lähteiden perusteella asiaa, josta on mahdotonta saada täydellistä tietoa: oliko Jackson lasten hyväksikäyttäjä? Kuinka voisin kertoa asiasta oikeudenmukaisesti, kun en koskaan edes tavannut artistia?

Internet on paitsi lyömätön tietolähde, myös roskan runsaudensarvi, jonka loasta Jackson on toden totta saanut osansa. Esimerkiksi sivulla The History of Michael Jackson’s Face käydään läpi kaikki Michaelin plastiikkakirurgian vaiheet, ja artistia haukutaan niin apinan kuin kauhuelokuvahahmon näköiseksi.

Okei, mies näytti oudolta, ja se oli myös hänen omaa syytään. Hän oli kuitenkin myös ihkaoikea, tunteikas ja herkkä ihminen. Ehkä Jackson kärsi narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, mutta lapsuudessa käteen jaetut kortitkin olivat erikoiset.

Kirjoittaessani jatkista minua on välillä naurattanut, välillä lähes itkettänyt. Yhdestä asiasta maailma on kanssani liikuttavan yksimielinen. Jacksonin musiikki oli parhaimmillaan maagista.

Saara Pakarinen

Vau mikä takki! Mutta hintalapun numerot eivät sitten ihastutakaan aivan yhtä paljon.

Aina silloin tällöin muotijuttujemme yksittäisten vaatteiden tai asusteiden hinnasta saa palautetta: Ei sovi mun kukkarolle!

Näin on, vaikka Me Naisten muotijuttujen yksi tärkeimmistä ohjenuorista on vaatteiden kohtuuhintaisuus ja se, että niitä löytyy ympäri maata. Mutta muotiin monta sivua viikoittain panostavana lehtenä me myös haluamme näyttää lukijoille kuumimmat trendit ja bongata uusimmat ”herkut”, joiden hinnalla ei ole niin väliä. Ne antavat vinkkejä ja näyttävät suunnan, jota voi toteuttaa oman lompakon sallimissa rajoissa.

Mimmien 422 000 lukijan joukkoon mahtuu niin muotiin intohimoisesti hurahtaneita, oman tyylinsä etsijöitä ja sen löytäneitä kuin vaatteisiin hyvin käytännöllisesti suhtautuvia. Niille, jotka eivät ole varsinaisesti muodista kiinnostuneita, muotijuttumme tarjoavat elämyksiä: esteettistä nautintoa ja tarinoita, joihin voi hypätä mukaan.

Tällä viikolla pääset pellon laitaan nauttimaan kuulaasta syysilmasta lämpimästi pukeutuneena, seuraavalla lennät takkitaivaaseen. Kaikki on muodissa mahdollista.

Marjo Vuorinen

Tyypillinen tilanne kotonani: minä katson televisiosta raviurheilua, avomieheni murjottaa vieressä. Raviurheilu jakaa ihmiset kahteen leiriin.  Se joko kiinnostaa tai ei kiinnosta.

Minun on ollut helppo kiinnostua. Satuin syntymään kotiin, jonka pihalla on ravihevostalli. Se ei ole ammattivalmennustalli, mutta aina perheelläni on muutama kilpahevonen ollut. Isäni on todellinen ravi-ihminen, joka onnistui täydellisesti tartuttamaan hulluuden myös esikoiseensa. Kirjahyllyssäni on kuva, jossa olen 1-vuotiaana raviradalla.

Törmään usein raviurheilun aiheuttamiin ennakkoluuloihin. ”Sehän on hirveän tylsän näköistä, hevoset vain juoksevat ympyrää” on näistä ehkä yleisin. Mutta joka ikisen raviummikon, jonka olen raviradalle houkutellut, olen saanut palaamaan kilpailuihin myös myöhemmin. Tunteiden sekamelska on niin mahtava. Ja hevonenhan on maailman hienoin eläin. Ultra Brata lainaten: Heppa täydessä ravissa on kaikkein raainta voimaa!

Itse jäin jo lapsena koukkuun siihen tunteiden sekamelskaan. Maailman parhaimpia tunteita on se, kun oma hevonen pärjää kilpailussa. Jos taas juoksu menee penkin alle, pettymys on todella karvas. Hurjin on tunne juuri ennen oman hevosen starttia! Alan voida jännityksestä pahoin jo monta päivää ennen kilpailupäivää. Juuri ennen varsinaista kilpailua käteni tärisevät, joskus oksennan.

Raviharrastukseeni on aina kuulunut tiiviisti myös pelaaminen. Se ei ole mitään lottoamista, vaan vaatii lajin tiivistä seuraamista. Jos en joinain päivinä pysty katsomaan kilpailuja suorina lähetyksenä (omistan kisoja näyttävän maksukanavan), tulokset on heti tarkistettava internetistä. Katson kilpailuja netistä myös uusintoina, luen valmentajien kommentteja ja tilaan alan lehtiä.

Tätäkin juttua kirjoittaessani katsoin internetin kautta viisi starttia. Viikonlopun kilpailuihin on valmistauduttava hyvissä ajoin.

Mari Julku

Ruuan erikoisnumeron (MN 36/2009)  kuvauksissa on kovasti puuhaa. Kaksi ja puoli päivää kestävään urakkaan oli kuitenkin helppo lähteä, sillä työ oli suunniteltu huolellisesti, ja visuaalinen assistentti oli kerännyt käyttöömme tyyliin sopivia astioita ja kankaita. Rähjäinen pihatuoli, äitini vanha ruokapöytä ja kuvaajan isoäidin pellavaliina otettiin myös mukaan.

Ruokakuvaukset ovat kuvaajan ja toimittajan parityöskentelyä. Ruoka on kuvausten hiljainen kolmas pyörä, joka tottelee tekijöiden toiveita välillä paremmin välillä huonommin. Helpointa puuha on silloin, kun pöperö itsessään on kaunista ja houkuttelevaa.

Mutta nyt kuvattiin perinteisiä kotiruokia aikakaudelta, jolloin suomalaisessa ruuassa ei vielä ollut värejä. Ei siis ollut tomaatin syvää punaa tai avokadon pehmeää vihreää auttamassa. Mutta lihakeitossa, karjalanpaistissa ja lohilaatikossa on oma upeutensa, jota saimme kauniilla astioilla korostettua.

Arkiruokien pukeminen pyhävaatteisiin osoittautui toimivaksi päätökseksi.

Ennen kuin ruokia pääsi pukemaan, ne piti tehdä. Sipulien kuorimista, perunoiden pesemistä ja riisin keittämistä, eli samaa touhua mitä suomalaisissa kotikeittiöissä joka päivä tehdään. Osa ruuista piti valmistaa etukäteen, koska kahdeksassa tunnissa ei yhdellä liedellä ehdi keittää, paistaa ja hauduttaa kymmeniä ruokia.

Teemme aina ruuat alusta asti itse, sillä kuvaustilanteessa on kätevää tarkistaa reseptin toimivuus. Emme ”meikkaa” ruokia keinotekoisilla aineilla, sillä kotikokin pitää saada reseptistä aikaan suunnilleen samannäköinen annos.

Kun ruuat valmistuivat, kiikutin ne kuvaaja Pia Inbergin eteen. Tässä vaiheessa tausta ja astiat saattoivat mennä vaihtoon, jos metalli heijasti liikaa, astia olikin liian iso tai kankaan kiilto aiheutti kuvaan häiriötä. Kun setti oli pystyssä, alkoi keskustelu rajauksesta:

- Lautanen saisi näkyä.
- Silloin ruoka jää sivuosaan.
- Mutta, kun tämä astiakin on kaunis!

Yleensä kuvaajan näkemys voitti – viimeistään, kun minun piti palata keittiöön seuraavan ruuan kimppuun.
Kun resepti oli tarkentunut ja kuva otettu, ruoka oli hoitanut tehtävänsä. Annokset jäivät lojumaan pöydille, kun kiiruhdin uusien kimppuun. Ennen kuvausta ne olisivat olleet herkullisimmillaan, mutta silloin niihin ei saanut koskea.
Jossain vaiheessa kuvaaja mikrotti itselleen lohisoppaa, mutta perunat olivat kuulemma vielä raakoja. Toisena päivänä ehdimme maistaa kalalaatikkoa.

Kiireestä huolimatta kuvaukset sujuivat hyvin. Vahinkosaldo jäi lyhyeksi: rasvatahra mummon pöytäliinassa, viiltohaava kuvaajan sormessa, toimittajan kolme palanutta sormenpäätä ja muutaman päivän ruoka- ja kokkaushaluttomuus.

Katja Nordlund

Iida Riekon reportaasissa Solmussa (Me Naiset 35/2009) kurkistetaan Houtskarissa järjestetyn joogaleirin tunnelmiin. Me Naisten toimituksen joogaajat paljastavat, miksi he harrastavat lajia, johon suomalaiset ovat hurahtaneet.

Elina Jäntti, toimittaja

”Jooga on minun lajini, koska rakastan venyttelyä, hiljaisuutta ja hikoilua. Astangajoogan asennoissa eli asanoissa on haastetta ihan kaiken tasoisille liikkujille, ja liikesarjat ovat kuin tanssia.  Joogatunnin jälkeen koko keho hyrrää lämpimänä ja fiilis on euforinen.

Löysin astangan, kun pitkään jatkuneen löysäilyn jälkeen kroppa oli jäykkä ja kaipasin kunnon treeniä. En kuitenkaan lämmennyt aerobic-tuntien jyskyttäville musiikeille ja kuntosalien hienhajulle. Painuin alkeiskurssille ja treenasin hullun lailla ensimmäiset kuukaudet. Paino putosi, lihakset alkoivat näkyä ja ruokavalio keveni kuin itsestään. Sekin koukutti.

Jos astanga tuntuu liian rankalta, treenaan hathajoogaa, mikä on myös vinkeä laji: monilla asennoilla on hauskat eläinten nimet ja jopa kasvojen lihaksille on omia harjoituksiaan.

Jooga on siitä hauskaa, että kun siihen hurahtaa, se alkaa toimia myös joogasalin seinien ulkopuolella. Olen oppinut hengittämään oikein, kuuntelemaan kehoani ja rentoutumaan. Sekin tuntuu mahtavalta, kun tietää, että tätä lajia voi harrastaa vielä raihnaisena mummonakin!”

Kaisa Viitanen, toimittaja

”Aerobicin jumputus hektisen työpäivän jälkeen ei enää antanut iloa. Joogasalilla oli rauhaa. Yllätyin, että hurjan jäykkä kroppani venyi, kun sitä osasi oikein houkutella. Monet luulevat, että jooga on pelkkää venyttelyä. Minulle se on myös vahvistumista, keskittymistä ja lempeytymistä.

On mahtava seurata yli 60-vuotiaita aloittelijoita, joiden ryhti ja asento alkavat joogan ansiosta suoristua. Vanhusten joogaopettaja kertoi huomanneensa, että tasapainon kehittyessä oppilaiden lonkkavammat ovat selvästi vähentyneet. Muutos ei ilmeisesti lopu missään iässä.

Saman olen huomannut itsessänikin. Päätetyö vetää hartioita ja keuhkoja kasaan, mutta jooga pistää vastaan ja avaa olemusta. Uskon vilpittömästi, että jooga parantaa ja pidentää elämää.”

Mari Meriläinen, visuaalinen assistentti

”Jooga on minulle, ikiliikkuvalle elohiirelle erittäin vaikeaa. ‘Mitä nopeampi laji, sitä parempi’, on kuulunut ohjenuorani.

Haastavinta on pysyä paikoillaan ja keskittyä ainoastaan hengitykseen. Tämä kertoo minulle, että elän liian hektisesti ja nopeatempoisesti, ja jooga on hyvä rauhoittaja. Joogassa on tehdään liikesarjat huolella samalla kehoa kuunnellen, ja se vasta on vaikeaa.

Tunnin jälkeen olo on lähes taivaallisen kevyt. Tähän euforisen kevyeen ja notkeaan oloon jää koukkuun. Oma kroppa tuntuu nuorelta ja terveeltä. Huonoina päivinä, kun kroppa ja mieli ovat kireitä, jooga ei aina toimi. Silloin kävelylenkki raittiissa ilmassa voi olla parempi vaihtoehto.”

Klubiasussa-reportaasi (MN 33-34/2009) jännitti varmaan enemmän kuin yksikään juttukeikka ikinä. Päivä naturistien kanssa, ensin sisävesiristeilyllä ja sitten illanvietossa leirikeskuksessa.

Mitä jos minunkin on pakko olla koko päivä alasti? Mitä jos alastoman ihmisjoukon keskellä alkaa ahdistaa? Toisaalta varsin kutkuttavaa, en ikinä menisi naturistitapahtumaan, ellen olisi toimittaja.

Alaston ihmisjoukko ei ahdistanut yhtään. Silmä tottui kuuteenkymmeneen paljaaseen ihmiseen tosi nopeasti. Suhtauduin alastomiin haastateltaviini alusta alkaen kuin keihin tahansa, mistä olen vähän ylpeä. Ei siinä ehtinyt paljon tuijotella, kun piti haastatella niin maan pirusti.

Se sen sijaan vähän tökki, että jotkut naturistit kehottivat minuakin riisuutumaan. Kuka vitsillä, kuka ystävällisellä kehotuksella, kuka vetoamalla siihen, ettei kukaan ole heidän tilaisuuksissaan ennenkään ollut vaatteet päällä. Toiset taas pyysivät minulta anteeksi sitä, että jotkut puuttuivat näin henkilökohtaiseen asiaan.

Olin orientoitunut siihen, että riisuudun, jos juttu sitä ehdottomasti vaatii. Ei vaatinut. Jutun tarkoitus ei nimittäin ole kertoa omista kokemuksistani vaan naturistien. Heidän, jotka haluavat olla alasti vapaaehtoisesti.

Tiina Hämäläinen

Sandra Bullock ja Ryan Reynolds tähdittävät Odottamaton ehdotus -leffaa.

Tähtihaastatteluiden teko on toisinaan ristiriitaista hommaa, vähän kuin kaupankäyntihetki marokkolaisella torilla. Kummassakin tapauksessa molemmilla osapuolilla on yhteinen tavoite, mutta vielä pitäisi hioa, mitä pakettiin sisältyy ja mistä ollaan valmiita tinkimään.

Tähdellä ja hänen takanaan jylläävällä tuotantotiimillä on yleensä tarkka suunnitelma, mitä ja miten he aikovat myydä uusinta tuotettaan – uutuuselokuvaa tai levyä – ja meillä lehdentekijöillä halu selvittää, millaisia ovat nämä lahjakkaat ihmiset tähtirooliensa takana.

Tällä kertaa heinäkuisessa Lontoossa amerikkalaisnäyttelijä Sandra Bullock toi eteeni oheisshow’n pitääkseen keskustelun ensi-iltaleffassaan Odottamaton ehdotus. Toisin kuin päivän muut starat, ohjaaja Anne Fletcher ja näyttelijä Ryan Reynolds, Bullock ei tavannut toimittajia yksin vaan ainoastaan näiden kahden työkaverinsa keskellä.

Ja hyvä show se olikin. Fletcher oli tilaisuuden seremoniamestari, jonka hulvaton huumori ja mahdoton moottorisuu takasivat, ettei hiljaisia hetkiä ehtinyt syntyä. Hän lähes nieli mikrofoninsa kaapatakseen puheenvuorot ja oli valmis laulamaan muiden kappaletoiveita. Reynolds taas viihdytti ironisemmalla huumorillaan ja taisteli saadakseen huomion kokeneemmalta tähdeltä itselleen. Hänen ja Bullockin sanailu oli kuin parhaastakin, hyvin harjoitellusta lavasketsistä.

Bullock olisi mieluiten pysytellyt turvallisilla vesillä, lörpötellen elokuvan filmauksissa käytettyjen koirien oloista, ohjaaja Fletcherin ammattitaidosta ja omistautumisesta työlleen, kemiasta ja ikäerosta hänen ja Reynoldsin välillä.

Lontoossa kävi kuitenkin niin, että turvaverkoksi ajatellut työkaverit lämmittivät tunnelmaa niin, että Bullockkin pehmeni. Sopivasti huumoria, naurua ja kotoisa olo saivat tähden puheliaaksi ja avautumaan juuri niistä asioista, jotka hän on aiemmin tunnetusti pitänyt taka-alalla.

Starakuoren takaa paljastui 45-vuotias sydämellinen, hauska, suorasukainen ja vihdoin onnensa löytänyt nainen. Paljon mukavampi kuin yksikään roolihahmonsa.

”Esität leffassa melkoista tiukkapipoa. Oliko helppo olla veemäinen?
Sandra: Juu, koska tosielämässä olen varsinainen bitch. Tämä kaikki on vain esitystä, jotta kirjoittaisit minusta kivan jutun.
Ryan: Oikeasti hänen sisimmässään on pohjaton pahuuden kuilu. Kunhan päästämme sen valloilleen, se tappaa kaikki.”

Tanja Hakamo

Arto Merisalosta ei löytynyt kokovartalokuvaa. Harmi.

Näin syntyivät lehden numero 31 Viikon olennaiset.

Maanantai 27.7.

Klo 8:45 Tulen töihin. Töissä on ihanaa. Otan automaatista kahvia. Se on ilmaista.

Klo 8:47 Avaan tietokoneen. ATK on ihanaa.

Klo 8:55 Olen unohtanut viikonlopun iltapäivälehdet pyörän (Tunturi Prego) tarakalle. Käyn hakemassa ne.

Klo 8:59 Huomaan, että Iltalehden kannessa on kuulakärkikynällä kirjoitettu numerosarja. Soitan miehelle ja kysyn, haluaako se puhelimensa PUK-koodin talteen. Järkeilemme, että sitä ei kannata lähettää hänelle tekstiviestinä. Pieni nerous heti aamusta lyö älyllisyyden hehkuvan polttomerkin koko päivään.

Klo 9:16 Avaan tekstidokumentin. Annan sen nimeksi 31olkut. 31 on lehden numero, olkut on palstan lempinimi ja vääntäisin tähän vielä hymiön, mutta rautalanka loppui juuri kesken.

Klo 9:22 Käyn sanomassa taittohuoneessa Pasille, että “etitkö mulle jotain kuvia Muotinurkkaan”.

Klo 9:30 Menen kokoukseen. I like kokoukset. Me digs meetings. Kokous, työajalla järjestetty ilmaistapahtuma jossa ihminen kohtaa ihmisen.

Klo 9:44 Muistan, että Madonna on tulossa Suomeen. Kirjoitan juttupohjaan “Madonna tulee”.

Klo 9:52 Istuskelen. Ajattelen ajatuksen: Arto Merisalo. Kirjoitan tekstikenttään “Arto Merisalo”. Kävelen taittohuoneeseen ja pyydän Pasia etsimään Artosta kokovartalokuvan.

Klo 10:08 Avaan Iltalehden. Lehdessä on juttu aiheesta näin hoidat parisuhdetta kesällä. Kirjoitan tekstidokumenttiin “Näin hoidat parisuhdetta kesällä.”

Klo 10:12 Pasi tulee sanomaan, että Arto Merisalosta ei löydy kokovartalokuvaa. “Ei se mitään”, sanon. Ammattilaiset ovat jatkuvassa muutoskriisivalmiudessa.

Klo 10:35 Tuijottelen seinää. Yhtäkkiä inspiraatio välähtää pääni sisällä, valaisten aivojeni tummuneen huoneen kuin muinaisen Athenen hyvää tarkoittava salama. Muistan, että iltapäivälehdissä on kesäisin seksigallupien tuloksia. Kirjoitan “Kesän suuri seksikysely.”

Klo 10:37 Sitä paitsi “kesäekstra” on muutenkin hyvä idea, koska ihmiset eivät tiedä, mikä vuodenaika on, jos lehdet eivät toista sitä joka aukeamalla.

Klo 10:40 Eli Arto Merisalosta tehdään kesämies.

Klo 10:42 Arton hyvät puolet on listattu, ja vielä jäi minuutti luppoaikaa. Luppoilen täysin sieluin.

Klo 11:03 Alan kirjoittaa kesäseksikyselyyn kysymyksiä. Puujalastani versoo outo rikkaruohoinen ajatus, jossa se vääntyykin tarkoittamaan kesäseksin sijaan kesälomaa. Aivoni joutuvat puun ja nakin väliin. Ei voi mitään, näppäinsormi on itsenäinen elin, joka etenee näppäimistöllä aivojen mielipiteistä piittaamatta.

Klo 11:11 Olen luonut useita lapsellisia kaksimielisyyksiä. Käsitän, että lähiomaiseni häpeävät. Jään odottelemaan kikkelivitsipulizeria, joka pitäisi muuten ensin perustaa.

Klo 11:17 Deletoin tekstin “Madonna tulee”. Kirjoitan tilalle “Tuliaisia täti-Madonnalle”.

Klo 11:19 Ajattelen, että Ben Zyskowiczin juutalaisuus ja Madonnan kabbalaisuus eivät nyt kohtaa tässä tapauksessa luontevan miellyttävällä tavalla keitokseksi, jossa olisi huumorinkukkaa mausteena. Mutta on aina ilo kirjoittaa Benin sukunimi väärin lehteen.

Klo 11:37 Tiedän, että Susannalla on nälkä ja se haluaa lounaalle. Lallattelen viisi parisuhdevinkkiä. Ihmiset, älkää uskoko niihin. Käyn sanomassa Pasille, että tekstit ovat taitossa. Pasi laittelee ne nätisti lehden pinnalle.

Klo 12:30-15:30 Teen oikeita töitä.

Klo 15:35 Pasi tulee sanomaan, että Muotinurkkaan voi kirjoittaa tekstit. Katselen, minkämuotoisia pallopäitä siellä tällä kertaa on. Kirjailen kokonaisuuden yhteen ajatellen samalla Jumalaa ja elämän suurta tilkkutäkkiä.

Klo 15:45 Toimituspäällikkö oikolukee sivun. Valmis.

Virpi Salmi