Ihanaa, kaikki tutut ruuat ja ihmiset koolla. Lapset lusikoivat lautasilleen porkkanalaatikkoa, vanhemmat levittävät mätiä makealle leivälle ja mummo leikkaa reiluja siivuja kinkusta. Kaikki eivät syö kaikkea, mutta jokaiselle löytyy pöydästä jotakin mieluista. Ruokavalikoiman pähkäilyyn ei ole mennyt aikaa, kun tarjolla on samat ruuat kuin aina ennenkin. Essuun pukeutunut mummo myhäilee tietäessään, ettei muutamaan päivään tarvitse rehkiä keittiössä. Syötäväähän riittää usealle aterialle.
Miten tässä näin kävi? Milloin huomasin mummon myhäilyn ja lasten mieltymyksen porkkanalaatikkoon? Minähän pidin joulua järjettömänä juhlana. En ymmärtänyt, miksi vuoden tähtihetkellä pöytään nostetaan herkkujen kauhugalleria. Lanttulaatikko vaikutti jo kertaalleen syödyltä, silli löyhkäsi, kinkku oli harmaata kuin marraskuun iltapäivät ja rosolli jätti jälkensä vain pöytäliinaan. Lipeäkalaa en jaksanut moittia, sillä sehän olisi ollut maassa makaavan potkimista.
Muutama joulu meni basilikamarinoituja kasviksia ja ilmakuivattua kinkkua syödessä, mutta lopulta tajusin, ettei harmaasuolatussa kinkussa ja lanttulaatikossa ole kyse harmaasuolatusta kinkusta ja lanttulaatikosta. Näin tutkimuksen, jossa kerrottiin, että muutoksen paineissa yhteisö pitää kiinni omasta ruuastaan ja perinteisimmin syödään juhlapäivinä. Rosollin sijaan lautasellani olikin ollut turvaa, perinnettä ja yhdessäoloa.
Enhän minä niitä vastusta. Olen mieluusti yhden päivän ajattelematta, mitä se sosiaalinen media tarkoittikaan, mikä ero on debitillä ja kreditillä tai millainen riisi käy sushiin. Jouluruuat antavat siihen luvan.
