Tapasin Mende Nazerin lokakuussa helsinkiläisen hotellin aulabaarissa. Olimme molemmat vähän alle kolmenkymmenen, kummallakin oli päällään kohtalaisen muodikas tunika ja hetken small talkin jälkeen huomasimme, että molemmat ovat menneet hiljattain naimisiin.
Mutta välillämme oli valtava ero, joka leimasi koko tapaamistamme. Siinä missä minä olen aina viettänyt turvallista ja keskiluokkaista elämää, Mende kasvoi pikkutytöstä naiseksi ilman turvaa ja oikeuksia. Hänet kaapattiin 12-vuotiaana kotikylästään Sudanin Nuba-vuorilta, raiskattiin ja myytiin kotiorjaksi – ensin Khartumiin, sitten Lontooseen.
Minun tehtäväni oli udella Mendeltä cappuccinon ääressä kaikki mahdollinen kokemuksesta, joka tuhosi hänen itsetuntonsa ja teki hänen elämästään helvettiä yli seitsemäksi vuodeksi.
Harva toimittaja lienee mukavuusalueellaan kysellessään tällaisia kysymyksiä: Vaikeuttiko ympärileikkauksesi raiskauksesta toipumista? Millaista väkivaltaa isäntäsi kohdistivat sinuun? Millaista oli kasvaa ilman perhettä ja ystäviä? En minä ainakaan.
Kesken haastattelun Mende alkoi itkeä kertoessaan, kuinka pelkäsi, että hänen perheelleen oli sattunut jotakin. Tuntui uskomattoman lattealta vastata: ”I understand.” Tuskin ymmärsinkään.
Silti Mende Nazerin haastattelu jäi mieleeni yhtenä parhaista haastatteluista, joita olen koskaan tehnyt. Entinen orja, nykyinen kampaamoharjoittelija oli älykäs, lämmin ja vahva ihminen, joka todella halusi kertoa tarinansa, vaikkei se ollut hänellekään helppoa.
”Teen sen kaikkien niiden orjien takia, jotka ovat tälläkin hetkellä vankeudessa kodeissa ja bordelleissa”, hän perusteli.
Mende uskoo, että hänen tarinansa voi avata ihmisten silmät nykyajan orjakaupalle. Ja niin uskon minäkin.
Mende Nazerin tarina Me Naisten numerossa 46/09.
