Siihen ovat tottuneet ystäväni, sisarukseni, vanhempani ja avopuolisoni. Hiljaiset hetket ovat minun seurassani harvinaisia, sillä jossain vaiheessa se aina alkaa: vieno puikkojen kilinä.
Ymmärrän mainiosti Tämä kerros loppuun (MN 43/2009) -reportaasin naisia, jotka määrittelivät itsensä neulootikoiksi. Itse olen neulonut yläasteelta lähtien, ainakin 15 vuotta, enkä enää osaisi olla ilman. Neulon telkkaria katsoessa, junamatkoilla, mökkireissuilla – joskus jopa kotibileissä, jos kehtaan. Lapasia, villapuseroita, huiveja ja sukkia on syntynyt lukematon määrä niin itselle kuin lähipiirillekin. Osa paremmin, osa huonommin onnistuneita. Mutta kaikki rakkaudella tehtyjä.
On helppo perustella neulomisen ihanuutta: käsillä tekeminen on terapeuttista, ja työnsä tulokset näkee konkreettisesti. On hauskaa olla ulkona kavereiden kanssa ja huomata, että joka toisella on käsissään minun neulomani lapaset. Ja kun joku kysyy, mistä olen ostanut villahuivin, röyhistelen häikäilemättä rintaani – sehän on tietysti itse tehty.
Puhumattakaan niistä hyväksyvistä hymyistä, joita neulova nuori nainen saa ventovierailta mummoilta julkisilla paikoilla. Sillä vaikka neulominen on pitkästä aikaa taas pop – kiitos neuleblogien, slow life -trendin ja virkkaavien lumilautailijapoikien – on se ikäluokassani yhä suhteellisen harvinainen harrastus. Puhumattakaan siitä, miksi kummajaiseksi osoittautuu, kun kaivaa puikot kassistaan ulkomailla.
On käsityömanialla huonotkin puolensa. Niskat jumittuvat helposti, ja hiljattain heräsin yöllä niin kovaan rannekipuun, että minun oli pakko ottaa särkylääkettä. Edellisenä iltana olin virkannut tuntikaupalla matonkuteista vessanmattoa. Sormeni olivat jäykät monta päivää. Mutta matosta tuli kyllä hieno.
Suurin murheeni neulomisen suhteen on ollut silti se, että turvamääräysten takia lentokoneisiin ei saa viedä kutimia. Nyt siihenkin on löytynyt ratkaisu: bambupuiset puikot saa kuulemma kuljettaa käsimatkatavaroissa.
Ne tosin eivät taida kilistä aivan oikeaoppisesti.
