Matka Ruandaan oli yksi elämäni ristiriitaisimmista kokemuksista. Toisaalta koin mahtavia hetkiä, toisaalta kokemus oli hyvin vaikea. Olen tehnyt juttuja Libanonista, Nicaraguasta ja Kambodzasta, mutta kansanmurhasta selviytyneiden ihmisten tarinat koskettivat minua valtavasti.

Useammin kuin kerran haastattelemani ihminen alkoi keskustelun aikana itkeä, ja minäkin liikutuin. Aluksi soimasin itseäni kyynelistä ja tunsin itseni epäammattimaiseksi. Kun kerran eräs nainen huomasi minun itkevän,  hän tuli luokseni ja halasi minua. Se tuntui hyvin luonnolliselta, tosin myös oudolta: hänhän lohdutti minua eikä päinvastoin!

Uskon, että muiden liikutus voi auttaa ruandalaisia ymmärtämään omia tunteitaan. Kaikkien vuosien jälkeen raa’atkin tunteet ovat täysin inhimillisiä. Tai kuten eräs hollantilainen avustustyöntekijä totesi minulle Ugandassa: Jos kuuntelisin näiden ihmisten tarinoita tuntematta mitään, olisi syytä huolestua.

Pahimman hetkeni koin, kun olin ottamassa kuvia koulurakennukseen esille laitetuista balsamoiduista ruumiista. Oppaana toimi teini-ikäinen poika, joka osoitti yllättäen murskaantunutta naisen luurankoa ja sanoi ”Tämä on äitini”. Hämmästyin ihmisten avoimuudesta ja siitä, miten valmiita he olivat kertomaan tarinansa. Kun eräskin nuori mies kuuli, että olen toimittaja ja etsin syrjäistä joukkohautaa, hän vaati saada auttaa: ”Serkullani on moottoripyörä, hän vie sinut sinne!”

En tiedä, miltä ruandalaisista tuntui, kun  he puhuivat elämästään. Mutta luulen, että he olivat helpottuneita huomatessaan, että vihdoin muut kuuntelevat.

Toisaalta koin matkalla myös ihmeellisen kauniita asioita. Haluaisin elää uudestaan sen tilanteen, kun istuin kahden metrin päässä 200-kiloisesta vuorigorillasta sumuisessa viidakossa lähellä Kongon rajaa. Hetki sai ihoni kananlihalle. Minusta tuntui kuin olisin ollut kauan kadoksissa olleen sukulaisen seurassa.

David Brown