Nykyään tulisi Musta Pekka –korteista tylsiä, kun vähän joka ammatin ihmiset näyttävät samoilta. Kaikkien työpäivä on pitkälti tietokoneen ääressä istumista: johtajan ja sihteerin, toimittajan ja vahtimestarin, meklarin ja mediataiteilijan. Monet poliisitkaan eivät enää aja sinisellä autolla, vaan laajakaistalla.

Ja niin tekevät tv-kriitikotkin, sillä kanavat toimittavat meille ohjelmansa nykyisin nähtäväksi nettiin. Siinähän sitten nökötetään ruudun edessä ja yritetään kokea jotakin.

Ei se ihan helppoa ole, vai oletteko muka nähneet jonkun joskus haltioituvan tietsikan ääressä? Vaikkei nyyhkyleffa ei millään toimi siinä samaan tapaan kuin leffateatterin hämärässä, on mukavaa aina silloin tällöin huomata vaikuttuvansa.

Tällä viikolla niin kävi, kun katsoin kaksi naispääministereistä kertovaa tv-leffaa putkeen. Valta vei, hyvä veli –systeemit jyräsivät ja suorituspaineet lasittivat katsetta sekä Anneli Jäätteemäen piinan päiviä muistelevassa Pääministerissä että brittidraamassa Margaret Thatcher – pääministeri. Jonna Järnefelt ja Lindsay Duncan uppoutuivat poliitikkonaisten nahkoihin niin vakuuttavilla kierroksilla, että aion istua leffojen ääreen maanantaina ja tiistaina uudelleen. Katsomaan ne oikeasta telkkarista.

Pekka Eronen