Tyypillinen tilanne kotonani: minä katson televisiosta raviurheilua, avomieheni murjottaa vieressä. Raviurheilu jakaa ihmiset kahteen leiriin.  Se joko kiinnostaa tai ei kiinnosta.

Minun on ollut helppo kiinnostua. Satuin syntymään kotiin, jonka pihalla on ravihevostalli. Se ei ole ammattivalmennustalli, mutta aina perheelläni on muutama kilpahevonen ollut. Isäni on todellinen ravi-ihminen, joka onnistui täydellisesti tartuttamaan hulluuden myös esikoiseensa. Kirjahyllyssäni on kuva, jossa olen 1-vuotiaana raviradalla.

Törmään usein raviurheilun aiheuttamiin ennakkoluuloihin. ”Sehän on hirveän tylsän näköistä, hevoset vain juoksevat ympyrää” on näistä ehkä yleisin. Mutta joka ikisen raviummikon, jonka olen raviradalle houkutellut, olen saanut palaamaan kilpailuihin myös myöhemmin. Tunteiden sekamelska on niin mahtava. Ja hevonenhan on maailman hienoin eläin. Ultra Brata lainaten: Heppa täydessä ravissa on kaikkein raainta voimaa!

Itse jäin jo lapsena koukkuun siihen tunteiden sekamelskaan. Maailman parhaimpia tunteita on se, kun oma hevonen pärjää kilpailussa. Jos taas juoksu menee penkin alle, pettymys on todella karvas. Hurjin on tunne juuri ennen oman hevosen starttia! Alan voida jännityksestä pahoin jo monta päivää ennen kilpailupäivää. Juuri ennen varsinaista kilpailua käteni tärisevät, joskus oksennan.

Raviharrastukseeni on aina kuulunut tiiviisti myös pelaaminen. Se ei ole mitään lottoamista, vaan vaatii lajin tiivistä seuraamista. Jos en joinain päivinä pysty katsomaan kilpailuja suorina lähetyksenä (omistan kisoja näyttävän maksukanavan), tulokset on heti tarkistettava internetistä. Katson kilpailuja netistä myös uusintoina, luen valmentajien kommentteja ja tilaan alan lehtiä.

Tätäkin juttua kirjoittaessani katsoin internetin kautta viisi starttia. Viikonlopun kilpailuihin on valmistauduttava hyvissä ajoin.

Mari Julku