Ruuan erikoisnumeron (MN 36/2009) kuvauksissa on kovasti puuhaa. Kaksi ja puoli päivää kestävään urakkaan oli kuitenkin helppo lähteä, sillä työ oli suunniteltu huolellisesti, ja visuaalinen assistentti oli kerännyt käyttöömme tyyliin sopivia astioita ja kankaita. Rähjäinen pihatuoli, äitini vanha ruokapöytä ja kuvaajan isoäidin pellavaliina otettiin myös mukaan.
Ruokakuvaukset ovat kuvaajan ja toimittajan parityöskentelyä. Ruoka on kuvausten hiljainen kolmas pyörä, joka tottelee tekijöiden toiveita välillä paremmin välillä huonommin. Helpointa puuha on silloin, kun pöperö itsessään on kaunista ja houkuttelevaa.
Mutta nyt kuvattiin perinteisiä kotiruokia aikakaudelta, jolloin suomalaisessa ruuassa ei vielä ollut värejä. Ei siis ollut tomaatin syvää punaa tai avokadon pehmeää vihreää auttamassa. Mutta lihakeitossa, karjalanpaistissa ja lohilaatikossa on oma upeutensa, jota saimme kauniilla astioilla korostettua.
Arkiruokien pukeminen pyhävaatteisiin osoittautui toimivaksi päätökseksi.
Ennen kuin ruokia pääsi pukemaan, ne piti tehdä. Sipulien kuorimista, perunoiden pesemistä ja riisin keittämistä, eli samaa touhua mitä suomalaisissa kotikeittiöissä joka päivä tehdään. Osa ruuista piti valmistaa etukäteen, koska kahdeksassa tunnissa ei yhdellä liedellä ehdi keittää, paistaa ja hauduttaa kymmeniä ruokia.
Teemme aina ruuat alusta asti itse, sillä kuvaustilanteessa on kätevää tarkistaa reseptin toimivuus. Emme ”meikkaa” ruokia keinotekoisilla aineilla, sillä kotikokin pitää saada reseptistä aikaan suunnilleen samannäköinen annos.
Kun ruuat valmistuivat, kiikutin ne kuvaaja Pia Inbergin eteen. Tässä vaiheessa tausta ja astiat saattoivat mennä vaihtoon, jos metalli heijasti liikaa, astia olikin liian iso tai kankaan kiilto aiheutti kuvaan häiriötä. Kun setti oli pystyssä, alkoi keskustelu rajauksesta:
- Lautanen saisi näkyä.
- Silloin ruoka jää sivuosaan.
- Mutta, kun tämä astiakin on kaunis!
Yleensä kuvaajan näkemys voitti – viimeistään, kun minun piti palata keittiöön seuraavan ruuan kimppuun.
Kun resepti oli tarkentunut ja kuva otettu, ruoka oli hoitanut tehtävänsä. Annokset jäivät lojumaan pöydille, kun kiiruhdin uusien kimppuun. Ennen kuvausta ne olisivat olleet herkullisimmillaan, mutta silloin niihin ei saanut koskea.
Jossain vaiheessa kuvaaja mikrotti itselleen lohisoppaa, mutta perunat olivat kuulemma vielä raakoja. Toisena päivänä ehdimme maistaa kalalaatikkoa.
Kiireestä huolimatta kuvaukset sujuivat hyvin. Vahinkosaldo jäi lyhyeksi: rasvatahra mummon pöytäliinassa, viiltohaava kuvaajan sormessa, toimittajan kolme palanutta sormenpäätä ja muutaman päivän ruoka- ja kokkaushaluttomuus.
