Me Naisten reportaasi kertoo tällä viikolla Saaran ja Minnan etelänlomasta. Mitä tapahtuu, kun kaksi suurperheen äitiä lähtee viikon pakettimatkalle lapsilta kiellettyyn hotelliin Gran Canarialle?

Minnan ystävä voitti lentopelkonsa kuuntelemalla Thaimaan-koneessa äänikirjana Tuhat loistavaa aurinkoa. Minna nappasi pokkarin kentältä, imeytyi tarinaan Afganistanin naisista -ja hallitsi oman lentopelkonsa. ”Onneksi meillä Suomessa naisten asema ei ole tuollainen”, Minna ja Saara analysoivat yhteistä lukuelämystä.

Viikon paras tiramisu löytyy Playa del Inglésin Roma ravintolasta.

Minibaarissa on Saaran pakastamaa Lapin puolukkaa. ”Ei pääse virtsatietulehdus yllättämään.”

Auringon laskiessa Maspalomasin hiekkadyyneillä seikkailu on Minnan mielestä ihan extremeä.

Illalla naiset porisevat parvekkeella. Takana siintävät Bahí Felizin valot.

Tekstit Kaisa Viitanen, Kuvat Katja Tähjä

”Selitä mulle, miten toi lehti on mahdollinen”, huikkasi samalla käytävällä sijaitsevan Suuren Käsityölehden päätoimittaja Anu Harkki huoneeni ovelta maanantaina ja osoitti pöydälläni makaavaa Me Naisten Linnan juhlat -numeroa.

Sitä kysytään meiltä joka kerta, kun tuore lehti on kaupoissa jo heti juhlia seuraavana aamuna.

No, spesiaalitapaus se onkin. Kun me tavallisina työpäivinä lopettelemme hommat viiden maissa, itsenäisyyspäivänä ensimmäiset meistä tulivat siihen aikaan töihin. Seurapiiritoimittajamme – ja illan tärkein lenkkimme – Henna Rautiainen oli jo käynyt meikkaajalla ja valmistautui astumaan presidentinlinnaan seitsemättä kertaa. Mukana oli valokuvaaja Ari Ojala.

Me toimituksessa linnoittauduimme sohville ja seurasimme tv:stä vastaanottoa. Teimme muistiinpanoja ja valikoimme, keitä sivuillemme otamme. Emme vedelleet boolia ja gourmet-herkkuja, kuten linnassa, vaan mässytimme karkkia, pitsaa ja sipsejä ja joimme jaffaa.

Ensimmäinen kuvasatsi tuli toimitukseen heti yhdeksän jälkeen. Graafikkomme haki sen linnasta. Alkoi kuvien raakkaus.

Tositoimiin päästiin, kun Henna viiletti upeana toimitukseen kello 22.35, kaivoi haastattelulehtiönsä esiin ja alkoi paukuttaa juttuja. Toimitussihteerit editoivat niitä taittajille taitettaviksi. Päätoimittaja ja ad tekivät lehden kantta. Henna kirjoitti taukoamatta. Hän oli haastatellut reilussa 1,5 tunnissa yli 50 juhlavierasta. ”Valmis!” kuului huoneesta. Sitten seuraava kuvasatsi eteen ja Hennan näppäimet lauloivat taas.

Ensimmäiset sivut olivat painossa kello 1.30, ja tasan kahdelta viimeinenkin sivu pujahti painoon. Linnassa juhlat olivat ohi, mutta meillä ne alkoivat.

Kun aamu valkeni, lehti oli jo ensimmäisten lukijoiden käsissä.

Marjo Vuorinen

Ihanaa, kaikki tutut ruuat ja ihmiset koolla. Lapset lusikoivat lautasilleen porkkanalaatikkoa, vanhemmat levittävät mätiä makealle leivälle ja mummo leikkaa reiluja siivuja kinkusta. Kaikki eivät syö kaikkea, mutta jokaiselle löytyy pöydästä jotakin mieluista. Ruokavalikoiman pähkäilyyn ei ole mennyt aikaa, kun tarjolla on samat ruuat kuin aina ennenkin. Essuun pukeutunut mummo myhäilee tietäessään, ettei muutamaan päivään tarvitse rehkiä keittiössä. Syötäväähän riittää usealle aterialle.

Miten tässä näin kävi? Milloin huomasin mummon myhäilyn ja lasten mieltymyksen porkkanalaatikkoon? Minähän pidin joulua järjettömänä juhlana. En ymmärtänyt, miksi vuoden tähtihetkellä pöytään nostetaan herkkujen kauhugalleria. Lanttulaatikko vaikutti jo kertaalleen syödyltä, silli löyhkäsi, kinkku oli harmaata kuin marraskuun iltapäivät ja rosolli jätti jälkensä vain pöytäliinaan. Lipeäkalaa en jaksanut moittia, sillä sehän olisi ollut maassa makaavan potkimista.

Muutama joulu meni basilikamarinoituja kasviksia ja ilmakuivattua kinkkua syödessä, mutta lopulta tajusin, ettei harmaasuolatussa kinkussa ja lanttulaatikossa ole kyse harmaasuolatusta kinkusta ja lanttulaatikosta. Näin tutkimuksen, jossa kerrottiin, että muutoksen paineissa yhteisö pitää kiinni omasta ruuastaan ja perinteisimmin syödään juhlapäivinä. Rosollin sijaan lautasellani olikin ollut turvaa, perinnettä ja yhdessäoloa.

Enhän minä niitä vastusta. Olen mieluusti yhden päivän ajattelematta, mitä se sosiaalinen media tarkoittikaan, mikä ero on debitillä ja kreditillä tai millainen riisi käy sushiin. Jouluruuat antavat siihen luvan.

Katja Nordlund

Toimittaja Tiina Hämäläinen selvitti paperikoneen mysteerin. Kuva: Timo Heikkala.

– Ihanko tosissasi kysyit aamulla, että mikä näistä on paperikone? ihmettelee Leila Slotte, kun meidän molempien työpäivä Stora Enson paperitehtaalla Oulussa on ohi kello 14.

Ihan tosissani. Olen miettinyt paperikoneen mysteeriä siitä saakka, kun olin Jämsässä lehtihommissa muutama vuosi sitten. Kirjoitin uutisiakin Jämsänkosken PK-jostakin tietämättä, mikä se oikein on. Onko PK paperikone?Ja mikä on paperikone? Ainakin se on jotain suurta, jos kerran monta ihmistä on sillä töissä.

Vasta nyt pääsin paperitehtaalle ollessani tekemässä Leilasta juttua Paperikoneen vartijana (MN 48/2009). Ihan kuin olisi ollut yksin tieteiselokuvassa. Missä kaikki ihmiset ovat? Hups, oikealta pukkaa paperirullaa lattiakiskoja pitkin. Onneksi varpaat eivät jääneet alle. Täällä rullat eivät nimittäin ole vessapaperirullan kokoisia. Tuolla nosturi nostaa kahdeksan metriä leveää rullaa toisen päälle, koska Leila painaa nappia.

Tiesittekö te kaikki muut, että paperikone on 160 metriä pitkä rakennelma, jonka toisesta päästä sisään syötetään liejumaista paperimassaa, jota sitten puristetaan ja kuivataan, niin että muutaman sekunnin kuluttua toisesta päästä sylkee ulos paperia? Vaistosin Leilan mieskollegoiden katsovan hitaasti toisiaan, kun varmistin kuudennen kerran, että tuo koko hässäkkäkö siis on se paperikone. Mukavia miehiä muuten. Terkkuja vaan!

Jotta kuvio ei olisi liian yksinkertainen, PK tarkoittaa koko paperikonelinjastoa, siis myös muun muassa päällystyskonetta ja pakkauskonetta.

Sitähän aina kommentoidaan, että paperimiehet istuvat valvomossaan jalat pöydällä ja lukevat lehtiä. Se on totta, niin tekee myös Leila, paperikoneen ainoa nainen. Mutta samalla ne vilkuilevat koko ajan näyttöpäätteitä. Kun paperikoneeseen tulee jotain häikkää, hälytyskello alkaa soida ja Leila ja miehet kiiruhtavat kopistaan koneen luo selvittämään tilannetta. Siellä on kuuma huhkia, kuin saunassa. Testasin.

Toivoin tietysti juttuni kannalta kovasti, että paperikoneeseen tulisi jotain häikkää ja näkisin kunnon härdellin. Miehet totesivat, etteivät hekään toivo, että minun tietokoneeni hajoaisi. Se oli viisaasti sanottu.

Tiina Hämäläinen

Tänä syksynä uutisissa on kerrottu, että Suomeen on avattu uusia keskuksia turvapaikanhakijoille. Millaista mahtaa olla elämä sellaisessa paikassa, Suomen kynnyksellä? Onko siellä naisia? Äkkäsin, että siitähän saisi jutun lehteen.

Venäläinen Jelena Maglevannaja, 27, lupasi kertoa elämästään. Tapasimme toisemme Joutsenossa, Suomen suurimmassa vastaanottokeskuksessa Saimaan rannalla. Kolossaalinen kerrostalo on entinen keuhkoparantola – ja 450 turvapaikanhakijan väliaikainen koti.

Vietin Jelenan kanssa syksyisen iltapäivän. Hän laittoi huoneessaan kahvin tippumaan ja kertoi, miltä tuntuu odottaa, että Maahanmuuttovirasto joskus vuoden kuluttua käsittelee turvapaikka-anomuksen. Vasta silloin selviää, saako hän jäädä Suomeen vai karkotetaanko hänet takaisin epävarmoihin oloihin.

Jelenakin on toimittaja. Hän lähti kotoaan Etelä-Venäjältä viime toukokuussa, koska ei tuntenut enää olevansa turvassa kotimaassaan. Venäjällä on tapettu liikaa arkaluontoisista asioista kirjoittaneita ihmisiä, eikä Jelena halunnut kuulua heihin. Nyt Jelena jakaa huoneensa kahden kiinalaisnaisen kanssa, saa kuukaudessa 375 euroa ja vastailee vanhempiensa huolestuneisiin sähköpostiviesteihin.

Kuuntelin Jelenaa, mutta samalla mietin mitä itse tekisin, jos minun kirjoittamieni juttujeni takia vanhemmilleni alkaisi sataan uhkailusoittoja? Olisinko valmis jatkamaan kirjoittamista, vaikka saattaisin joutua lähtemään maanpakoon tuntemattomaan maahan, jossa en tuntisi ketään? Suomessa tällaista ei tarvitse miettiä. Tunsin kunnioitusta Jelenaa kohtaan.

Pihassa Joutsenon arki oli samanlaista kuin tavallisessa lähiössä. Lapset harjoittelivat pyöräilemään. Joku sai asfaltti-ihottumaa polviinsa, toiset kurvailivat jo vauhdilla. Isommat lapset palasivat koulusta, olivat kuulemma treenanneet suomea.

Jelena pyysi minut kerroksensa keittiöön. Vastaanottokeskuksen asukkaat laittavat omat ruokansa, mutta siivous hoituu yhdessä. Liedellä oli curryn jämät, joita Jelena alkoi jynssätä. Minulle hän tunnusti olevansa surkea kokki, mutta saaneensa kokkausoppia iranilaisilta naisilta: nyt Jelena ostaa aina Imatran Prismasta taateleita. Suomalaisten kanssa Jelena ei ole päässyt puheisiin. Hän harmitteli, että kielikurssit ovat täynnä, eikä kauppareissuilla paikallisten kanssa ole syntynyt spontaaneja juttutuokioita.

Tänä syksynä mediassa on kerrottu, että Suomeen saapuu ennätysmäärä turvapaikanhakijoita. Kyllä, arviolta 6000 ihmistä. Tuntuu hassulta, että ennätyksellisyyttä jaksetaan hämmästellä joka uutisessa. Jos tulijoiden joukkoa vertaa muihin Pohjoismaihin tai mihin tahansa Keski-Euroopan maahan, Suomen määrät ovat pieniä. Ainakin minua kiinnostaisi kuulla, miksi ihmiset lähtevät kodeistaan. Mieluummin kuulisin yksilöiden tarinoita kuin kasvottomien massojen kauhistelua.

Aika harva suomalainen tuntee yhtäkään turvapaikanhakijaa, vaikka heitä asuu jo aika monessa kunnassa. Seuraamme uutisia, mutta tulijat pysyvät vieraina. Silti monen suomalaisenkin suvussa on niitä, jotka lähtivät paremman elämän toivossa uudisraivaajaksi Amerikkaan tai lähettivät lapsensa sotaa turvaan Ruotsiin.

Uskon, että sekä suomalaissiirtolaisten että meille saapuvien ihmisten elämä sujuu onnellisemmin, jos paikallinen toivottaa tervetulleeksi ja kysyy mitä kuuluu.

Kaisa Viitanen

Tapasin Mende Nazerin lokakuussa helsinkiläisen hotellin aulabaarissa. Olimme molemmat vähän alle kolmenkymmenen, kummallakin oli päällään kohtalaisen muodikas tunika ja hetken small talkin jälkeen huomasimme, että molemmat ovat menneet hiljattain naimisiin.

Mutta välillämme oli valtava ero, joka leimasi koko tapaamistamme. Siinä missä minä olen aina viettänyt turvallista ja keskiluokkaista elämää, Mende kasvoi pikkutytöstä naiseksi ilman turvaa ja oikeuksia. Hänet kaapattiin 12-vuotiaana kotikylästään Sudanin Nuba-vuorilta, raiskattiin ja myytiin kotiorjaksi – ensin Khartumiin, sitten Lontooseen.

Minun tehtäväni oli udella Mendeltä cappuccinon ääressä kaikki mahdollinen kokemuksesta, joka tuhosi hänen itsetuntonsa ja teki hänen elämästään helvettiä yli seitsemäksi vuodeksi.

Harva toimittaja lienee mukavuusalueellaan kysellessään tällaisia kysymyksiä: Vaikeuttiko ympärileikkauksesi raiskauksesta toipumista? Millaista väkivaltaa isäntäsi kohdistivat sinuun? Millaista oli kasvaa ilman perhettä ja ystäviä? En minä ainakaan.

Kesken haastattelun Mende alkoi itkeä kertoessaan, kuinka pelkäsi, että hänen perheelleen oli sattunut jotakin. Tuntui uskomattoman lattealta vastata: ”I understand.” Tuskin ymmärsinkään.

Silti Mende Nazerin haastattelu jäi mieleeni yhtenä parhaista haastatteluista, joita olen koskaan tehnyt. Entinen orja, nykyinen kampaamoharjoittelija oli älykäs, lämmin ja vahva ihminen, joka todella halusi kertoa tarinansa, vaikkei se ollut hänellekään helppoa.

”Teen sen kaikkien niiden orjien takia, jotka ovat tälläkin hetkellä vankeudessa kodeissa ja bordelleissa”, hän perusteli.

Mende uskoo, että hänen tarinansa voi avata ihmisten silmät nykyajan orjakaupalle. Ja niin uskon minäkin.

Iida Riekko

Mende Nazerin tarina Me Naisten numerossa 46/09.

D:tä pimeyteen, C:tä flunssan ehkäisyyn, Kalsiumia luustolle ja omega-3-rasvahappoja vahvistamaan ihoa, psyykettä ja sydäntä. Näinhän resepti kuuluu, mutta miten Me Naisten toimitus saa potkua kaamokseen?

“Syön talven tullen erityisesti D- ja B-vitamiineja, sillä niiden puutoshan aiheuttaa väsymystä. Olen erityisen herkkä reagoimaan pimeyteen.”

“Popsin D-vitamiinia, koska viime talvena väsytti ihan liikaa. Olen päättänyt, että tänä talvena väsyttää vähemmän.”

“Käytän kalanmaksaöljykapseleita ja C-vitamiinia, koska kuvittelen, että ne pitävät minut reippaana – tai ainakin vähemmän väsyneenä. En tiedä tehosta, olo on välillä kuin lapamadolla.”

Useimmat syövät säännöllisesti jotain monivitamiinivalmistetta, koska kiireessä ei aina ehdi syödä riittävän monipuolisesti. Se on myös helpompaa kuin monien eri tuotteiden kanssa pelaaminen.

“Tahtoisin syödä omegakolmosia parantamaan ihoa, rautaa nostamaan hemoglobiinia, kalkkia vahvistamaan luustoa ja D-vitamiinia ehkäisemään osteoporoosia. Todellisuudessa syön muistaessani, ehkä kerran viikossa, yhden Multivitan.”

Lisäravinteiden heavy-usereitakin paljastui muutama. Kuunnelkaapa tätä:

“Syön läpi vuoden öljykapseleita, jotta iho ei kuivuisi. Toukokuussa aloitan aurinkokapselikuurin, etten kesällä pala auringossa. Syksyllä vedän kuukauden rautakuurin loka-marraskuussa, että virtaa riittää. Lisäksi popsin syys-talvella päivittäin vitamiinipillerin ja kokeilen kausittain luontaistuotteita, jos siihen tulee mahdollisuus.”

Pieni, epäilevä vähemmistö ei syö vitamiinivalmisteita lainkaan.

“Ennen söin useita vitamiini- ja hivenainevalmisteita, mutta sitten aloin lukea purkkien tuoteselosteita. Yllätyin, miten paljon lisäravinteissa oli E-alkuisia lisäaineita. Yritän välttää niitä tavallisessa ruuassa, miksi tankkaisin itseni keinotekoisilla säilöntä- ja koostumuksenparantajilla?”

” Suhtaudun epäilevästi vitamiinivalmisteisiin. Yritän syödä niin monipuolisesti että saan tarvitsemani vitamiinit ruuasta.”

Mirkka Isotalo

Kuvitus Ulla Bergström

Etsimme matkasivuille aihetta kotimaan matkailusta. Islanninhevosvaellus Itä-Suomessa vaikutti passelilta idealta. Mutta lokakuussa?

Suomen kesä kuvataan usein onnen aikana, jolloin luonto on kukkeimmillaan ja suomalainen onnellinen. Loppusyksy on sen vastakohta. Pimeä, märkä, ankea.

Juttukeikka Joroisiin paljasti kaupunkilaistoimittajalle ihan toisenlaisen lokakuisen maiseman. Ensilumi täplitti peltoaukeita, kun yhdeksän naisen ja hevosen porukka lähti taittamaan kahden päivän kartanovaellusta. Reippaat yrittäjät Kirsi Krogerius ja Tuija Häyrynen olivat päättäneet testata, miten hevosilla pääsee katsomaan alueen kartanoita. Seutuahan kutsutaan Savon Pariisiksi Joroisten lukuisten aatelistilojen takia.

Lehdet olivat pudoneet. Puut olivat rankoja, mutta niiden lomasta näki pitkälle. Metsälammet olivat jäähileessä ja harmaaksi kuivuneet kelopuut komeasti näkyvillä. Pörheän ratsun selästä ehti tuijotella puolukanvarpuja ja sieniä. Satulasta näki, miten rumaa jälkeä avohakkuut tekevät metsälle ja miten hienot harjut muuttuvat soranottokuopiksi. Biologianopettaja sääli katoavaa kangasvuokkoa, me muut lähinnä maisemaa.

Pilkkihaalari piti jäsenet lämpiminä, vaikka istuimme satulassa kuutisen tuntia päivässä. Ei ollut sääskiä eikä hirvikärpäsiä riesana. Hevosten kenkiin ruuvatut hokit pitivät meidät pystyssä jäisilläkin poluilla. Kuuma mustaherukkamehu maistui ulkoilupäivän päätteeksi ihanan kotitekoiselta ja mieli teki vain saunaan. Se olikin jo lämpiämässä.

Ehkä loppuvuoden riisuttu luonto voisi kohota uudeksi matkailumagneetiksi. Tarvitaan oikeanlaisia oppaita ja taitavia johdattelijoita, jotta kaamosvastaiset kaupunkilaiset uskaltautuvat metsään eivätkä turhaan pakene ulkomaanlomille.

Kaisa Viitanen

Siihen ovat tottuneet ystäväni, sisarukseni, vanhempani ja avopuolisoni. Hiljaiset hetket ovat minun seurassani harvinaisia, sillä jossain vaiheessa se aina alkaa: vieno puikkojen kilinä.

Ymmärrän mainiosti Tämä kerros loppuun (MN 43/2009) -reportaasin naisia, jotka määrittelivät itsensä neulootikoiksi. Itse olen neulonut yläasteelta lähtien, ainakin 15 vuotta, enkä enää osaisi olla ilman. Neulon telkkaria katsoessa, junamatkoilla, mökkireissuilla – joskus jopa kotibileissä, jos kehtaan. Lapasia, villapuseroita, huiveja ja sukkia on syntynyt lukematon määrä niin itselle kuin lähipiirillekin. Osa paremmin, osa huonommin onnistuneita. Mutta kaikki rakkaudella tehtyjä.

On helppo perustella neulomisen ihanuutta: käsillä tekeminen on terapeuttista, ja työnsä tulokset näkee konkreettisesti. On hauskaa olla ulkona kavereiden kanssa ja huomata, että joka toisella on käsissään minun neulomani lapaset. Ja kun joku kysyy, mistä olen ostanut villahuivin, röyhistelen häikäilemättä rintaani – sehän on tietysti itse tehty.

Puhumattakaan niistä hyväksyvistä hymyistä, joita neulova nuori nainen saa ventovierailta mummoilta julkisilla paikoilla. Sillä vaikka neulominen on pitkästä aikaa taas pop – kiitos neuleblogien, slow life -trendin ja virkkaavien lumilautailijapoikien – on se ikäluokassani yhä suhteellisen harvinainen harrastus. Puhumattakaan siitä, miksi kummajaiseksi osoittautuu, kun kaivaa puikot kassistaan ulkomailla.

On käsityömanialla huonotkin puolensa. Niskat jumittuvat helposti, ja hiljattain heräsin yöllä niin kovaan rannekipuun, että minun oli pakko ottaa särkylääkettä. Edellisenä iltana olin virkannut tuntikaupalla matonkuteista vessanmattoa. Sormeni olivat jäykät monta päivää. Mutta matosta tuli kyllä hieno.

Suurin murheeni neulomisen suhteen on ollut silti se, että turvamääräysten takia lentokoneisiin ei saa viedä kutimia. Nyt siihenkin on löytynyt ratkaisu: bambupuiset puikot saa kuulemma kuljettaa käsimatkatavaroissa.

Ne tosin eivät taida kilistä aivan oikeaoppisesti.

Maija Kangasluoma

Matka Ruandaan oli yksi elämäni ristiriitaisimmista kokemuksista. Toisaalta koin mahtavia hetkiä, toisaalta kokemus oli hyvin vaikea. Olen tehnyt juttuja Libanonista, Nicaraguasta ja Kambodzasta, mutta kansanmurhasta selviytyneiden ihmisten tarinat koskettivat minua valtavasti.

Useammin kuin kerran haastattelemani ihminen alkoi keskustelun aikana itkeä, ja minäkin liikutuin. Aluksi soimasin itseäni kyynelistä ja tunsin itseni epäammattimaiseksi. Kun kerran eräs nainen huomasi minun itkevän,  hän tuli luokseni ja halasi minua. Se tuntui hyvin luonnolliselta, tosin myös oudolta: hänhän lohdutti minua eikä päinvastoin!

Uskon, että muiden liikutus voi auttaa ruandalaisia ymmärtämään omia tunteitaan. Kaikkien vuosien jälkeen raa’atkin tunteet ovat täysin inhimillisiä. Tai kuten eräs hollantilainen avustustyöntekijä totesi minulle Ugandassa: Jos kuuntelisin näiden ihmisten tarinoita tuntematta mitään, olisi syytä huolestua.

Pahimman hetkeni koin, kun olin ottamassa kuvia koulurakennukseen esille laitetuista balsamoiduista ruumiista. Oppaana toimi teini-ikäinen poika, joka osoitti yllättäen murskaantunutta naisen luurankoa ja sanoi ”Tämä on äitini”. Hämmästyin ihmisten avoimuudesta ja siitä, miten valmiita he olivat kertomaan tarinansa. Kun eräskin nuori mies kuuli, että olen toimittaja ja etsin syrjäistä joukkohautaa, hän vaati saada auttaa: ”Serkullani on moottoripyörä, hän vie sinut sinne!”

En tiedä, miltä ruandalaisista tuntui, kun  he puhuivat elämästään. Mutta luulen, että he olivat helpottuneita huomatessaan, että vihdoin muut kuuntelevat.

Toisaalta koin matkalla myös ihmeellisen kauniita asioita. Haluaisin elää uudestaan sen tilanteen, kun istuin kahden metrin päässä 200-kiloisesta vuorigorillasta sumuisessa viidakossa lähellä Kongon rajaa. Hetki sai ihoni kananlihalle. Minusta tuntui kuin olisin ollut kauan kadoksissa olleen sukulaisen seurassa.

David Brown