Kuinka törmäsin tabuun

Kaiken järjen mukaan sen piti olla helppoa.
Juttuun Tavallaan onnelliset (MN4/2012) tarvittiin haastateltavaksi neljääkymppiä lähestyvä lapseton sinkku. Kun juttua suunniteltiin toimituksessa, ideoinnissa mukana olleet kolme-nelikymppiset naiset – pienten lasten äitejä kaikki – tuijottivat haaveellisesti kaukaisuuteen kuvitellessaan lapsettoman naisen ihanaa vapaa-aikaa. Ajatella, voisi illalla katsoa telkkaria tai lukea kirjaa sen sijaan että nukuttaa kapinoivaa uhmaikäistä. Voisi mennä elokuviin silloin kun haluaa eikä silloin kun sattuu saamaan lapsenvahdin. Viikonloppuisin saisi nukkua pitkään. Ei kurahoususulkeisia, ei kiukuttelua sipulinpaloista.
Kuvittelin löytäväni sopivan haastateltavan käden käänteessä, sillä Helsingissä useampi kuin joka kolmas nelikymppinen nainen on lapseton. Yksin asuvia on Suomessa yli miljoona. Kyselin kavereiltani ja pyysin heitä kysymään omilta tuttaviltaan, josko joku suostuisi. Vastaukset olivat tyrmääviä.
“Juu ei kiitos.”
“Olen nyt niin onneton, etten voi tulla mihinkään haastatteluun.”
“Miten kehtaat edes kysyä?”
Sinkkujärjestöistä kuten Vapaat ry:stä luvattiin auttaa, mutta vesiperä sielläkin. Yksi nainen otti yhteyttä, mutta tarkemmin ajateltuaan hänkin vetäytyi. Toisen kanssa sain sovittua jopa haastattelupäivän, mutta viime hetkellä hän perui sen tekstiviestillä ja lakkasi sen jälkeen vastaamasta puheluihini.
Kuukauden etsinnän jälkeen alkoi vaikuttaa siltä, että vapaata ja vauhdikasta elämää viettävät iloiset sinkut eivät sittenkään olleet niin kovin iloisia. Lopulta löysin juttuun pari yksin asuvaa ja lapsetonta, elämäänsä tyytyväistä naista, jotka kertoivat hulvattomista laskettelureissuista ja huolettomasta ex tempore -elämästä. Silti heistä kumpikin sanoi suoraan toivovansa vakituista parisuhdetta ja lapsia.
On ihan totta, että pariutumiseen tai lastenhankintaan ei ole enää sellaista ulkoista painetta kuin vaikka kolmekymmentä vuotta sitten. Kenenkään mielestä ei ole ongelma että nainen on nelikymppisenä sinkku ja lapseton – paitsi naisen itsensä. Pohdiskelin asiaa sinkkuystäväni kanssa, joka kiteytti kuvion näin:
”Kaikkien pitää vain teeskennellä olevansa tosi sinut asian kanssa. Ei voi myöntää, että ihan paniikissa tässä pelkään, etten koskaan tapaa ketään ja lapsentekoikäkin on menossa ohi.”
Vielä uuden näkökulman asiaan sain, kun törmäsin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen selvitykseen sinkkutalouksista. Sen mukaan 30 prosenttia suomalaisista yksinasujista elää köyhyysriskirajan alapuolella, ja yksin asuvat ovat yleisin toimeentulotuen piirissä oleva ryhmä.
Perheelliset helposti valittavat, miten kalliiksi lasten haalarit ja harrastukset tulevat. Se unohtuu, että sinkuilla menee asumiseen enemmän rahaa kuin pariskuntien osapuolilla, koska pienten asuntojen neliöhinnat ja -vuokrat ovat korkeampia kuin isompien. Myös sähkö- ja vakuutusmaksut, lehtitilaukset, nettiliittymät ja muut pitää maksaa yksin. Jos jää työttömäksi, ei ole puolisoa jonka palkalla saadaan täytettä jääkaappiin.
Masentavaa, vai mitä? Nyt olisi kiva kuulla edes muutaman onnellisen sinkun elämäntarina. Antakaa tulla, olen kuulolla.
Sanna Sommers

